tiistai 30. syyskuuta 2014

Hiustilanne

Hiukseni ovat saaneet kasvaa vapaasti muutaman viimeisen vuoden yhden leikkauksen taktiikalla. Viime viikolla tuli totaalikyllästyminen pitkiin luiruihin hiuksiini. Vaikka olen ollut pitkään pitkähiuksinen, miellän itseni silti lyhythiuksiseksi. En koskaan pidä hiuksiani auki, joten letti sai lähteä. Otin yhteyttä luottokampaajaani ja sovimme hiustenleikkuutällit. Ja sitten puoli metriä karvaa lähti päästä!

Ennakoin tällä myös sitä, että mitä todennäköisemmin myös tällä vauvakierroksella päästäni lähtee tukuittain hiuksia. Lyhyempiä hiuksia on kuitenkin kivempi keräillä joka paikasta... Ja isäntähän meillä huolehtii kuitenkin niiden pitkien hiusten viljelyn. (Anteeksi ystävät. Tiedän, että osa teistä lukee tätä nenä nyrpällään..) Nyt on huomattavasti kevyempi olo ja jotenkin aikuismaisempi fiilis!








lauantai 27. syyskuuta 2014

Pipoja ja fillarihuppari

Muutaman viimeisen viikon aikana saumuri ja ompelukone ovat olleet jostain syystä aika vähällä käytöllä. Ennen vauvan syntymää hurautin parille pienelle päivänsankarikaverille syntymäpäivälahjoiksi pari pipoa. Pari muuta pipoa hurautin äskettäin. Nopeaa ja näppärää. Kahden alimman kuvan tähtipipot ovat samasta kankaasta! (..kamerat ja valokuvausolosuhteet..)







Aloitin viikkoja sitten tekemään tytölle hupparia, mutta sen viimeistely sai odottaa eiliseen. Oikeastaan huppari valmistui jo kerran, mutta koska ompelin sen ilman oikeita kaavoja siitä tuli tosi kummallinen. Pääntiestä tuli niin suuri, että huppari holahti lapsen hartioilta alas, jos huppu ei ollut päässä. Aloin jo virittelemään jonkinlaista resorihässäkkää pääntietä pienentämään, mutta ähh, karmea sekin. Ei auttanut kuin leikellä valmiista hupparista hihat ja huppu irti ja kursia setti kasaan uudelleen.

Ensimmäisessä versiossa hupparin vuori oli kivasti ommeltu niin, ettei saumoja näkynyt (siis niitä lankoja..?). Viimeisen version olisin joutunut purkamaan kokonaan, jos olisin halunnut yhtä siistin vuorin, mutta päädyin ompelemaan kaikki kankaat samalla hurautuksella kiinni. Edelleen pääntie on liian iso, mutta huppari pysyy kuitenkin tytön päällä. Ja mikä tärkeintä, tytön mielestä fillaihuppai on hieno!









tiistai 23. syyskuuta 2014

Tyttären oivalluksia ja havaintoja

Kaksivuotias tyttäremme on kova juttelemaan ja kommentoimaan. Hänellä on mahtavia oivalluksia ja niitähän pitäisi kirjoittaa ylös mahdollisimman pian. Muutamia (viimeisimpiä) viihdyttäviä kommentteja on jäänyt mieleen ja haluan ne teille jakaa.

Kesällä ollessani vielä raskaana puhuimme tytön kanssa useasti pikkuveikan syntymästä. Puheenaiheen tullessa esille tytär monesti mainitsi:
"Äiti menee sairaalaan synnyttämään. Äiti on hyvä synnyttämään!" Niisk!

Tässä parin viikon sisällä olimme kävelyllä meidän peltomaisemissa. Tyttö mietti missä läheisen tilan hevoset ovat ja kerroin niiden olevan laitumella.
"Ei ne varmaan oo pellolla."
Ei, ne on siellä laitumella. Tuolla pellolla on kasvanut kauraa ja nyt se on puitu pois. Tai olikohan se kauraa tai jotain muuta viljaa. Äiti ei nyt osaa sanoa mitä viljaa se oli. Siitä tehdään sitten leipää ja puuroa.
"Se oli varmaan muropelto!"

Pari päivää sitten vaihdoin vauvalle vaippaa ja tytär halusi tulla hoitopöydälle vaihtoa seuraamaan.
"Pikkuveikalla on pippeli."
Joo niin on.
"Ja kato äiti, iso möykky!"


torstai 18. syyskuuta 2014

Kymmenen päivää

Niin kauan olen ollut kahden lapsen äiti. Elo on ollut oikeastaan todella auvoista, koska isäntä on ollut kotona. Normaalista poiketen tiskikone on tyhjentynyt itsestään, jopa ruoka on valmistunut ajallaan ilman, että minä olen edes ollut keittiössä. Tähän voisi todellakin tottua! Totuus kahden lapsen äitinä olemisesta valkenee vasta maanantaina, kun isäntä palaa isyysvapaaltaan töihin. Mummoo...? Mummiii..? Siskoo...?

Poika, joka Reiskana on jo pitkään tunnettu, on aivan ihana. Pääasiassa hän viettää päivänsä syöden ja nukkuen. Ruokahalu on mainio ja hän itse pitää huolen ruoka-ajoistaan. Kävimme eilen neuvolassa ja viikossa painoa oli tullut hienosti lisää, melkein pari sataa grammaa! Pituuttakin jopa neljä senttiä (onko edes mahdollista..?). Nukkumisennätys on yhtenä yönä neljä tuntia putkeen. Ei voi kuin toivoa, että Reiska ottaa mallia isosiskostaan, joka alkoi kahden viikon ikäisenä nukkua yöt läpeensä. Toki sekin auvoisuus muuttui hetkeksi jonkun kuukauden kuluttua.

Isosiskon suhtautuminen pikkuveljeensä vaihtelee hetkessä. Toisinaan hän kyselee missä pikkuveikka on ja hänet nähtyään saattaa hellästi paijata ja pussata tai näyttää leluja. Seuraavassa hetkessä hän saattaakin "ohimennen" läppästä veljeään tai työntää käsillään tai jaloillaan. Samalla hän seuraa tarkasti vanhempiensa reaktiota. Yritän olla kyseisissä tilanteissa rauhallinen ja selittää miksei toisia saa edelleenkään satuttaa. Mutta toisinaan ärähdän. Eilen kysyin läpsimisen jälkeen, että haluaako tyttö myös syliin ja sain vastaukseksi helpottuneen joon. Olenkin tytölle sanonut, että syliin (tai ainakin kainaloon) mahtuu aina.

Isosiskon elämässä on tapahtunut muitakin mullistuksia. Hän muutti muutama yö sitten ison tytön sänkyyn! Pinnasänky oli matkalla kellariin, mutta jäikin töröttämään vierashuoneeseen. Ensimmäisenä yönä hän kipitti pimeässä talossa kolme (vai neljä?) kertaa makuuhuoneeseemme, mutta aina palautimme hänet takaisin. Seuraavat yöt ovatkin sujuneet paremmin muutamaa itkua lukuunottamatta. Hän on myös opetellut nukkumaan päiväunensa sisällä. Tähän asti hän on aina nukkunut ne ulkona vaunuissa. Iso tyttö on niin ylpeä omasta uudesta sängystään, johon hän pääsee itse kiipeämään!

Tällä hetkellä molemmat lapsukaiset nukkuvat. Isäntä on pihalla tekemässä jotain mistä kuuluu kopkopkop ja hurrurr. Minulla on vielä puolisen tuntia aikaa tehdä jotain. Tai pikemminkin yhtään mitään.







lauantai 13. syyskuuta 2014

Meitä on nyt neljä!

Odotus on nyt ohi ja uusi elämä alkanut! Maanantaiaamuna meidän perheeseemme syntyi ihana poikavauva, tyttäremme pikkuveikka. Elämää nelihenkisenä perheenä ollaan nyt opeteltu, ihmetelty ja harjoiteltu muutaman päivän ajan.

Synnytyksen suhteen sain oikeastaan mitä tilasinkin. Olin sunnuntaina kurotellut omenoita naapurin puusta (luvalla), lakaissut jälleen portaita, siirrellyt soraa metalliharavalla.. Supistuksia tuli ja meni iltapäivän mittaan, mutta niin on tehnyt pitkin kesää. Illalla majouduttuani television ääreen tunsin supistusten olevan kipeämpiä ja huomasin vilkuilevani kelloa. Säännöllisesti tulee!

Menin yhdentoista maissa nukkumaan ja vitsikkäästi (toiveikkaasti) laitoin alleni isomman muovifroteesuojan. Pienemmän kanssa olin jo monta viikkoa nukkunut. Pyysin isäntää tulemaan viereeni pötköttämään ja vähän siirtämään suojaa, kun se ei ollutkaan ihan kunnolla allani. Jonkin ajan kuluttua alavatsassa muljahti ja lapsivedet losahtivat alleni! Aloin nauraa ja hihitellä. Herätin heti isännän, jonka kanssa kerättiin suoja "vaipaksi" ja kampesin itseni suihkuun. Nauruhihitys muuttui pikkuhiljaa onnen (ja paniikin-) kyyneleiksi, kun tajusin, että kohta meille syntyy vauva!

Soitin äidilleni, jotta hän lähtisi tulemaan meille tyttömme vuoksi. Kello oli puolen yön. Soitin myös Kätilöopistolle ja sain ohjeet seurata supistuksia, lapsiveden väriä ja omia tuntemuksia ennen lähtöä. Menin kuumaan suihkuun jumppapallo kaverina. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi melko pian ja soitin Kätilöopistolle uudelleen. Saimme luvan lähteä sinne ja kahden maissa olimme syntymähuoneessa.

Mukava nuori kätilö ehdotti ilokaasun ottamista. Ensin kieltäydyin siitä, koska edellisessä synnytyksessä siitä tuli liian pöhnäinen ja huono olo. Päädyin kuitenkin kokeilemaan sitä, mutta ehdotettua pienemmällä annoksella. Ratkaisu oli ihan hyvä, koska keskityin supistusten sijaan hengittämään kunnolla. Jonkun ajan päästä päädyimme spinaalipuudutukseen, joka alkoi vaikuttaa samantien ja olo oli taivaallinen!

Spinaalipuudutuksen saamisen jälkeen pystyin levätä ja kerätä hyvin voimia. Ponnistamisen tarve alkoi hiipiä pian ja sainkin alkaa hieman ponnistaa, kylkiasennossa. Vauvan pää oli piirun verran väärässä kulmassa, joten jäimme hieman odottelemaan asennon muuttumista. Kätilö ehdotti nousemista kontilleni ja tein työtä käskettyä. Supistukset melkein pakkottivat ponnistamaan, mutta sain luvan vain myötäillä niitä. Karmea tunne! Jonkin ajan kuluttua pään asento oli suoristunut ja pääsimme tositoimiin. Kello läheni seitsemää ja kätilö uhkaili työvuoronsa päättymisellä ja tsemppasi kunnon ponnistuksiin.

Puudutuksen vaikutus oli siinä vaiheessa (käsittääkseni ja tuntemuksista päätellen) hävinnyt taivaan tuuliin. Pään syntyminen teki tiukkaa ja kirveli suunnattomasti. Maanantaiaamuna kello 6.53 terve ja tuore poikavauva näki aamunsarastuksen! Sain ihanan poikasen heti rinnalleni. Episiotomiaa ei tarvittu, mutta pari tikkiä silti. Pojan syntymäpaino oli 4195 g ja -pituus 52 cm. Kilon ja sentin enemmän kuin siskollaan.

Pitkän suihkun, pojan kylvetyksen ja runsaan aamupalan jälkeen pääsimme lähtemään lapsivuodeosastolle. Tällä kertaa siirtymiseen ei onneksi tarvinnut pyörätuolia. Perhehuonetta ei harmikseni ollut tarjolla, mutta onneksi saimme sellaisen kaksi vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Kämppäkaverin vauva itki koko yön ja nukuin noin kaksi tuntia. Saimme onneksi luvan lähteä kotiin jo seuraavana päivänä. Lääkärin tutkittua pojan nautin vielä sairaalalounaan, suihkun ja pakkasimme kamamme ja lähdimme kotiin.


Lyhyen sairaalavisiitin aikana meitä ehtivät käydä moikkaamassa vain isovanhemmat sekä tietenkin esikoisemme. Olin pelännyt esikoisen näkemistä sairaalassa, laitosvaatteissa ja hormoonihöyryissä. Koska epäilimme tyttärellä olevan enterorokon, olimme sopineet näkevämme isovanhemmat ja tytön sairaalan kahvilassa. Nähtyäni tyttäremme aulassa purskahdin samantien itkuun. Se ei onneksi yltynyt hervottomaksi vaan pystyin (julkisen tilan vuoksi?) hillitsemään itseni enkä pelästyttänyt ihmettelevää ja tuoretta isosiskoa sen enempää... Onneksi tyttö halusi tulla äidin syliin!


Tästä alkaa taas uusi ja ihmeellinen elämänvaihe. Talo on rakkautta pullollaan. Sitä ei onneksi tarvitse jakaa, sitä on tullut lisää. Olemme niin onnellisia.



lauantai 6. syyskuuta 2014

Keittiössä kuului naps, ei poks

Kerroin taannoin kyselleeni sosiaalisen median kautta liikenevien omenoiden perään. Kun niitä sitten sain haettua pääkaupungin puolelta, tehtyä omena- ja omenaluumusoseet, ovat naapurit huudelleet joutavien omenoiden noutajien perään! Rajanaapurin rouva sekä muutaman talon päässä asuva rouva pyysivät hakemaan omenoita pihoiltaan.

Eilen kävimme ystävän kanssa hakemassa lähemmän naapurin pihalta kassikaupalla valkeaa kuulasta sekä talviomenaa. Vaikka olin soseeni jo tehnyt, houkuttelivat valtavat omenat tekemään itsestään vielä hilloa. Ja kun kaapista oli sopivasti löytynyt (viime vuonna "vanhaksi" mennyt) hillosokeripussi niin pakkohan niitä omenoita oli omaankin kassiin laittaa! Pitäähän sitä talven varalle olla kaveri maailman herkullisimmalle raakamaitopannarille..

Omenat siis jälleen lohkoiksi ja kota mäkeen. Tilkka vettä kattilan pohjalle ja kiehumaan. Valkeat kuulaat mössääntyivät hetkessä, mutta mukana olleiden jämäkämpien talviomenoiden vuoksi keitin lohkoja pidempään. Kun iso kattilallinen lohkoja oli kypsiä, survoin ne sauvasekoittimella, heitin joukkoon puolisen kiloa hillosokeria ja keitin kymmenisen minuuttia. Hillosokeripussin kyljessä on kätevä ohje, mutta en osannut arvioida lohkojen tai valmiin soseen painoa, joten heitin sokeria fiilispohjalta ja välillä maistellen. Tuli aivan mielettömän hyvää!

Tällä kertaa päätin säilöä hillon lasipurkkeihin. Keitin puhtaat lasipurkit kansineen ennen säilömistä. Kuvassa näkyvät grillipihdit olivat kyllä mainio apuväline, samoin kuin silikoninen patalappu ja -kinnas. Jokunen pyyhekin taisi olla kaiken sen sotkun keskellä käteviä. Kuumaan lasipurkkiin kuumaa sosetta piripintaan ja kuuma kansi päälle. Kansi sanoo pian naps. Purkit vaan jääkaappiin herkkusuita odottamaan!

Oman kropan poks-ääntä odotellessa.



 

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Laskettu aika meni jo

Alan päivä päivältä olla enemmän siinä uskossa, että tämäkään vauva ei osaa itsekseen syntyä. Oikeastaan en syytä vauvaa vaan omaa kroppaani. Toisaalta olen ollut todella toiveikas spontaanin syntymän suhteen, mutta viimeistään tänään neuvolan terkkari vesitti haaveiluni: "Kyllä tämä siltä näyttää, että menee samalla kaavalla kuin ensimmäisen kanssa". Eihän se voi tietää! Esikoistytär syntyi siis triplakäynnistettynä ja imukupilla revittynä raskausviikolla 42+0. Äidilläni siis sama historia kahden lapsen kohdalla ja luulenpa, ettei tilasto muutu. Täytyy vain ajatella, että meidän perheen naisten kohduissa on niin hyvä olla, ettei sieltä haluta ulos.

Tänään mennään siis raskausviikoilla 40+5. Aamupäivällä oli siis neuvola, jossa kuunneltiin perinteisesti sydänäänet. Vauvan syke oli hitaampi kuin ennen, huomasin sen itse laukkaavasta äänestä heti. Oitis tuli pala kurkkuun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun terkkari kädellään "vähän tässä herättelen vauvaa" tuli melkein hätä ja ehdin jo mielessäni suunnitella reitin Kättärille. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja syke hitaampi (135), mutta lohduttava terkkari kertoi numeron 120 olevan myös vielä normaali. Vauva taisi poikkeuksellisesti vain torkkua sydänäänten kuuntelun aikana.

Neuvolan jälkeen kävin kukkakaupassa ostamassa itselleni lohdutus- ja ilahdutuskukkia.


Eilen siivosin terassin eli lähinnä lakaisin sen ja portaat. Olimme käyneet myös hankkimassa syyskukkia terassin kukkalaatikoihin. Siirtelin kukkia ja painavia ruukkuja paikasta toiseen. Kyykin, kökin, nostelin ja kantelin. Illalla saunottiin. Vauva vatsassa meuhkasi koko illan, mutta sisällä halusi pysyä. Tänään haravoin ajetun nurmikon jämiä ja revin rehottavasta puutarhasta joutavia heiniä ja rikkaruohoja. Edes jotain puutarhaa yltää pitämään siistinä.


Vointi on edelleen ihan hyvä. Istuminen ja makaaminen käyvät sinänsä, mutta heti kun lähtee liikkeelle on lantio, nivuset ja reidet kuin tulessa. Välillä tuntuu kuin kävelisi keilapallo murtuneen lantion sisällä. Silti liikkeellä olo ja kevyt liikuskelu tuntuvat mukavimmilta. Olo on aika turpea, painoa on tullut n. 19 kiloa! Raskausarpia on tullut lähinnä kylkiin ja vatsan alle. Jostain syystä enemmän vatsan vasemmalle puolelle. Närästää aika ajoin, mutta Rennie vie vaivan pois oitis.

Taas kerran eletään elämän ainutlaatuisia hetkiä. Olen mahdollisesti viimeistä kertaa raskaana ja viimeisiä päiviä vain yhden lapsen äiti. Pienen pieni äitiyspelko kalvaa mieltäni. Esikoisen kohdalla kaikki on mennyt niin hyvin ja uskaltaako sanoa, että jopa helposti. Hän on terve ja maailman ihanin. Voiko meillä olla onni, mahdollisuus ja lupa saada toinen yhtä täydellinen lapsi? Toki haasteita varmasti tulee, mutta eihän mitään vakavaa, eihän?