maanantai 25. marraskuuta 2013

30+6+1

Otsikosta voisi päätellä ihan mitä vaan. Selvennettäköön heti alkuun, että otsikon numerot ovat vuosia. Kyseiset numerot tarkoittavat parin lähimmän viikon sisään mahtuvia merkkipaaluja. Suurin luku tarkoittaa ikääni. Täytin viikko sitten kolmekymmentä vuotta. Olen siis aikuinen. Nuoruus loppui oikeastaan jo lokakuun lopussa, kun olin ystäväni kanssa PMMP:n viimeisellä keikalla. Fiilis jäähallilla oli ihan mieletön, nessut loppuivat jo muutaman ekan biisin kohdalla.
 
 
Muistelen kaiholla menneiden vuosien kesäfestareita, eturiviin ryysimistä ja telttaelämää. Festarivuodet alkoivat yli kymmenen vuotta sitten maailmaan luottavalla telttahippeilyllä, jatkuivat mukavuudenhaluisilla kotimajoituksilla ja ovat nyt hiipuneet kaupunkifestereihin. Tänä kesänä kävin Flow-festareiden avajaiskonsertissa, joka oli sanalla sanoen p***a. (Sain sinne ilmaislipun.)
 
Festarointi tuntuu olevan niin minua, mutta silti se tuntuu nyt niiiiin vieraalta ja kaukaiselta ja nuoruuden hömpötykseltä. Minusta on tullut nihkeä aikuinen. En varsinaisesti pode kolmenkympin kriisiä, mutta päivittelen sitä numeroa jatkuvasti. Yksi perspektiiviä antava ajatus on se, että sain 15-vuotiaana ihanan kummitytön Ellan. Tänä vuonna sain ihanan Max-kummipojan. En voi (=uskalla) käsittää, että kummilapsieni ikäero on 14 vuotta! Miten minulla parikymppisellä voi olla jo niin vanha kummityttö? Ella-kulta, milloin sinä oikein kasvoit..? (Puss!)
 
Synttärisankari kakunleikkuussa.
Kaikesta päivittelystä huolimatta minusta tuntuu hyvältä olla tämän ikäinen. Huomaan jatkuvasti ajattelevani samalla tavalla kuin oma rakas äitini. Käytän samanlaisia fraaseja samanlaisissa tilanteissa. Joskus ihan läpällä ja joskus huomaamattani. Toisaalta olen aivan järkyttynyt, mutta toisaalta samanlainen ajattelutapa tuntuu turvalliselta. Olemme eri sukupolvea ja olemme myös monesta asiasta täysin eri mieltä, mutta huomaan muun muassa kauhistelevani tiettyjä asioita samalla tavalla kuin äitini. Joskus se ärsyttää ja joskus huvittaa. Ai kauhee!
 
Voisin kirjoittaa syvimmistä tunnoistani loputtomasti, mutta se taitaisi mennä henkilökohtaisen terapiaistunnon kaltaiseksi lätinäksi. Mennään seuraavaan numeroon, kutoseen.
 
Kuusi vuotta sitten tapasin isännän. Olen avovaimo. I-kirjaimen lisäisin muiden kirjainten kaveriksi mielelläni, mutta luulen saavani odottaa sitä vielä pitkän tovin. Samasta sukunimestä olen haaveillut jo pitkään, mutta isäntä tiesi kertoa, että nimen voi kuulemma vaihtaa ensimmäisellä kerralla ilmaiseksi. Romanttista! Ehkä juuri tämän takia häntä niin rakastan.
 
Viimeinen numero, ykkönen, liittyy taloomme. Muutimme tänne maaseudun rauhaan (pilkkopimeyden keskelle) vuosi sitten. Suunnittelimme tekevämme pientä pintaremonttia pikaisesti muuton jälkeen, mutta se on edelleen kesken. Tärkeimmät saimme (lue: isäntä sai) tehtyä noin puolen vuoden asumisen jälkeen, mutta ne surullisen kuuluisat keittiön kaakelit on edelleen harmaanlikaisenkamalat. Paitsi se yksi seinä, joka on jo maalattu. Aika jännä, tollanen rustiikkinen!
 
Päätimme juhlia ystävien kesken samalla kertaa sekä vuosieni karttumista että tupaantuliaisia. Taisin markkinoida juhlia myös jonkinlaisina pikkujouluina, mutta juhlissa tuskin oli häivähdystäkään joulusta. Paitsi ne joulutortut! Gluteeniton valmistaikina käyttäytyi varsin kummallisesti, joten päädyin leipomaan luumupalleroita (kakkukuvassa ne vaaleat kikkareet). Glögiäkin oli kaapissa, mutta unohdin kaiken tohinan keskellä tarjota sitä, sorry Mr. Lace!
 
Kiitos vielä kaikille rakkaille juhlijoille, ilo oli puolellamme!
 
Lahjakasseja penkomassa.
Paras tuparilahja ikinä! Nämä nautittiin seuraavana päivänä mikrotettuina
ketsupin kanssa kotisohvalla. Vuosipäivän aamupala.
Viimeistään nyt neljättä vuosikymmentä käyvänä on opeteltava
polttamaan kynttilöitä. Hienoja lahjoja, kiitos!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti