Eväsretki lähimetsään

Aivan kotimme lähellä sijaitsee upea Sipoonkorven kansallispuisto. Alueella on monipuoliset ulkoilumaastot hiihtolatuineen ja luontopolkuineen. Olen haaveillut tekevämme lasten kanssa lähimetsäämme retkiä, joilla ihmettelisimme ja ihailisimme maisemia, opettaisimme männyn ja kuusen eron, kuuntelisimme lintujen (joita emme kuitenkaan osaisi nimetä) laulua ja kasvattaisimme lapsemme arvostamaan luontoa.

Olen kansallispuiston alueellä käynyt toki monia monia kertoja, mutta lähinnä vaunu- tai juoksulenkillä. Kansallispuistosta löytyy myös Bisan maja, jolle teimme retken lauantaina. Tämä oli toinen kerta, kun pakkasimme mukaan myös eväät! Ensimmäinen eväsretki Sipoonkorpeen tapahtui pääsiäisenä pari vuotta sitten (klik!).

Olin ollut yövuorossa perjantain ja lauantain välisen yön. Yön hiljaisina tunteina selasin blogeja ja yhdestä niistä inspiroiduin (taas) hurjasti! Kirjoituksessa kuvattiin niin kivasti sitä iloa mitä pienet lapset saavat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin pillimehu kannonnokassa juoden. (Terveisiä Lähiömutsille!) Siltä istumalta päätin viedä lapset lauantaina eväsretkelle lähimetsäämme!

Reissuun lähdettiin poikasen päiväunien jälkeen, välipala-aikaan. Isosisko pakattiin pulkkaan ja pikkuveli rattaisiin. Repusta löytyi kotona paistetut juustokroisantit, pillimehua, vettä ja hedelmäruutat. Ei sen ihmeempää! Isosisko halusi pakata mukaan ämpärin, jossa oli kuulemma dinosauruksen munia sekä ystävällisesti kaksi lapiota. Kävelymatka meiltä hiihtomajalle kesti vajaan puoli tuntia. Puin itselleni vain aluskerraston sekä päälle tuulihousut ja kuoritakin, koska tulihan siinä hiki! Kaukaa viisaana otin fleecetakin sekä topparukkaset mukaan, koska hien laskeuduttua iskee aina vilu.

Bisan majan toiminta on jäänyt itselleni hieman epäselväksi, mutta metsästä polkujen varrelta löytyvältä levähdyspaikalta löytyy sen majan lisäksi myös nuotiopaikka. Halot täytyy ilmeisesti itse tuoda paikalle. Tultuamme paikalle nuotiossa hehkui vielä viimeinen kalikka edellisten piipahtajien jäljiltä. Seuraavalla kerralla mukaan voisi pakata halkojen lisäksi tikkuja ja vähän pullataikinaa...

 

Tovin leikittyämme ja peuhattuamme hangessa kävimme eväiden kimppuun. Kyllä maistui! Esikoiselle reissun kohokohta taisi olla majan läheisyydessä menevillä laduilla vilistävät hiihtäjät! "Äiti katotaan vielä vähän! Tuleeko sieltä vielä joku? Kato äiti nyt joku hiihtää!! Ei mennä vielä!" Tämä oli kovin kiehtovaa. Onhan tytöllä itselläänkin upeat mummin antamat Frozen-sukset, joilla on sinnikkään innostuneesti hiihdelty kotipihalla.

Lauantain sää oli niin kaunis! Lämpötila taisi olla siinä nollan kieppeillä, ehkä hitusen miinuksella. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa oli selkeästi kevättä. Auringon näkeminen lupailee kevään tuloa ja ennen kaikkea lisää valoa. Kun taivaalla ei ollut paksua pilvimassaa, saimme tepastella kotimatkankin ihanassa valossa, vaikka kello oli jo yli viiden.

Jotain äidin mieltä lämmittävää oli jäänyt tytön mieleen. Tyttö puhui illalla pappansa kanssa puhelimessa ja eväsretkestä ensimmäisenä hän halusi kertoa tämän: "Joku tyhmä aikuinen oli jättänyt sinne majalle roskan! Joo, me otettiin se mukaan ja vietiin omaan roskikseen!"

Lankalauantain retki Kalkkiruukin luontopolulle

Sipoonkorven kansallispuisto kaikkine maisemineen ja reitteineen on lähes takapihallamme. Vaikka olen kävellyt, ihastellut ja nauttinut laajasta metsäalueesta lukuisia kertoja tässä puolentoista vuoden aikana, on monipuoliselle korpialueelle tehty luontopolku jäänyt kävelemättä läpi. Isännän sisko ja mies lomailivat meillä pääsiäisenä pari yötä ja suunnittelimme tekevämme (vihdoin) retken Kalkkiruukin luontopolulle.

 

Vajaan viiden kilometrin pituinen luontopolku lähtee Kalkkiuunintien päästä Vantaan Sotungissa. Reitti on merkitty (ainakin tällä hetkellä) valkovihrein nauhoin sekä kyltein, joten vaihtelevassa ja paikoin haastavassa maastossa oli helppo pysyä reitillä. Tosin kerran erkanimme polulta ollessamme niin fiiliksissä maisemista. Reitin varrelle osuu myös Vantaan toiseksi korkein kohta, Högberget. Jotkut hullut ovat joskus suunnitelleet tälle upealle perinnemaisema-alueelle laskettelukeskusta, mutta onneksi kylän viisaimmat (eli kaikki) ovat aikanaan torpanneet idean täysin. Högbergetiltä on upeat maisemat Sotungin ylle aina Hakunilaan ja Vuosaareen asti.

Högberget.

 

Tytär viihtyi mainiosti kantorepussa ja maaston salliessa hänelle suotiin mahdollisuus tepastella ja verrytellä jalkojaan. Hänelle retken parasta antia taisivat olla lukuisat leppäkertut, pitkät havunneulaset sekä eväät. Itse innostuin eniten mahdottoman upeasta säästä, vaihtuvista ja hienoista maisemista, metsän tuoksusta, ulkona olemisesta, hyvästä seurasta ja toki niistä eväistä.

Harmiksemme repussa kulkeneet makkarat jäivät paistamatta, koska reitin varrella olleen laavun ja nuotiopaikan olivat vallanneet maailman suuurimmat ja äänekkäimmin haukkuvat koirat omistajineen ja lapsineen. Vaikka pidämmekin koirista, emme voineet kuvitellakaan jäävämme nauttimaan makkaroista vapaina säntäilevien ja louskuttavien lehmien kymmenpäisessä tapaamisessa. Eivät makkarat toki hukkaan menneet, paistoimme ne kotona uunissa!

Maisemat kylämme yli.

"Leppäkeettu!"

Pashaa korkeuksissa.

Tyttö nautti tunnin päiväunet tädin kyydissä.

 

Me taisimme kiertää reitin väärään suuntaan, koska numeroidut kyltit pienenivät loppua kohden ja vastaan tuli melko paljon muitakin reippailijoita. Se ei tietenkään luonnosta nauttimista häirinnyt millään tavalla. Reitille mahtui paljon nousuja ja laskuja, mutta se ei silti tuntunut yhtään liian raskaalta. Reitti oli pääosin kantoista ja kivikkoista polkua metsän siimeksessä. Högberget oli lähinnä tasainen kallio. Kalkkiruukin luontopolku täytyy ehdottomasti kävellä läpi uudestaan lähempänä kesää, jolloin maisemat ovat vihreämmät ja nuotiopaikkakin ehkä rauhallisempi...