Pimeyden valopilkkuja

Tämän syksyn pimeys on yllättänyt minut täysin. Elämäni aiemmat syksyt olen elänyt kaupungissa paremmin valaistuissa olosuhteissa. Muutettuamme viime marraskuun lopussa tänne harvempaan asutulle alueelle ensilumi satoi iloksemme maahan muuttopäivänä. Kerralla taisi tulla pari-kolmekymmentä senttiä lunta, jotka jäivät pysyäkseen maahan. Lumi tunnetusti valaisee maisemaa pimeälläkin.

 

Tämän syksyn ruska oli upean värikäs ja loistava, aurinkokin helli. Päivät ovat lyhentyneet huomattavasti ja pimeä tulee aikaisin. Vielä vuosi sitten takissani roikkui yksi heijastin. Nykyään heijastimen lisäksi takintaskusta löytyy minikokoinen taskulamppu sekä reppuni taskusta nilkkaan tai käsivarteen viritettävä vilkkuva heijastinnauha. Ne kulkevat aina mukana ja ne kaivetaan esille heti kun alkaa hämärtää. Nämä taskuvalot ovat lähinnä hämärällä tolppabussipysäkillä sekä pimeällä hiekkatiellä näkymistä varten. Mielelläni näytän vilkkuvalta joulukuuselta ja näyn hyvin kuin että... No, jokainen keksiköön itse kauhuskenaarionsa.

 

Jos lähden tienvarteen kulkemaan pimeällä on ylläni toki heijastinliivi. Inkan rattaista löytyy heijastin sekä vilkkuva led-valo. Vaunujen sadesuojassa on lisäksi todella hyvät heijastinnauhat. Helsingin keskustaan en heijastinliivi ylläni välttämättä lähtisi, mutta täällä siitä on mahdottomasti hyötyä. Meillä päin ei ole kevyenliikenteenväyliä, joten vaunu- ja muut lenkit tehdään enimmäkseen autoteillä.

 

Joinakin päivinä aurinko on ilahduttanut loistollaan. Tällaisena synkkänä vuodenaikana otan auringonpaisteesta kaiken irti! Tämän viikon maanantaina taivas oli lähes pilvetön ja aurinko paistoi. Piristi kummasti! Lähdimme ystävättäreni ja hänen poikansa kanssa vaunulenkille Herttoniemestä kohti Viikin peltoja. Olin aivan fiiliksissä pääkaupungin maalaismaisemista. Olen asunut niillä kulmilla koko elämäni, mutta peltolenkit ovat jääneet ala-asteella käytyyn pakolliseen lintubongauskertaan.

 

Blogiani lukeneet tuntevatkin haltioitumiseni kaikkiin uusiin (vaunu)reitteihin ja uusiin maisemiin. Olin niin ilahtunut ja innoissani, että ihan tunsin auringon energian kertyvän sisälleni. Akut latautuivat. Voitte varmasti uskoa kuinka paljon odotan ensilunta ja sen pysymistä maassa. Odotan jopa lumitöitä!

Valoa päiviinne!

 

Lisää reittejä ja maisemia

Nosta käsi ylös, jos olet jo kyllästynyt syksyisiin maisemakuviini ja uusien (vaunu)lenkkireittien hehkuttamiseen! Voit laskea käden alas... Näitä upeita maisemia ei enää kauaa näy, joten uskon tämän kirjoituksen olevan viimeinen tästä aiheesta. Tai ainakin viimeisimpiä.

 

Kävimme eilen jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani paikallisen alkuasukas-Ninan kanssa lenkillä tyttäriemme kanssa. Olen joskus maininnut pohtineeni, että pääseekö Vanhalta Porvoontieltä Kuusijärvelle. Olen toki löytänyt sen tien, josta mennään autolla (Lahdentie), mutta olen kaivannut jotain toista reittiä. Kerran kävelimme Inkan kanssa Vanhaa Porvoontietä Kuusijärvelle vievää polkua etsien, mutta emme kävelleet tarpeeksi pitkälle. Eilen läksimme etsimään kaipaamaani polkua eikä kovin paljoa pidemmälle edes tarvinnut mennä, kun ojanpenkasta lähti polku ylös metsään! Mikä lapsekas riemu! Mennään sinne, jooko!!

 

 

 

Kuten kuvista näkyy, polku ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta päästyämme ylös mäelle tie oli mukavaa, tasaista ja hoidettua hiekkatietä. Polku johti Kuusijärven ympärillä kiemurteleville lenkki- ja hiihtoreiteille. Metsä oli jälleen kerran todella kaunis. Aurinko paistoi ja keltaiset lehtipuut loistivat omaa valoaan. Lenkkipoluilla ei näkynyt lasten päiväuniaikaan kuin pari muuta ulkoilijaa, joten saimme aivan rauhassa ihastella luontoa, vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.

 

On todella virkistävää kävellä vaihteeksi seuralaisen kanssa. Kun on kävellyt itsekseen samoja maisemia useaan kertaan niin on välillä hauskaa voida kommentoida taakse jääviä taloja ja tontteja jonkun toisen kanssa. Lisäksi ilahdutti se, että sain taas paljon uutta tietoa lähitienoosta ja sen asukkaista, koska Nina on seudulta kotoisin.

 

Upeiden maisemien lisäksi muutakin ihmeteltävää löytyi. Matkan varrelta löytyi luonnon antimista tehtyä taidetta ja Kuusijärvessä uiskenteli yksinäinen joutsen. Pian puut pudottavat värikkäät syysasunsa ja maisema on taas hetken ankea ja harmaa. Toivottavasti ensilumi tulisi pian, jotta maisema olisi taas kaunis ja minä saisin taas jotain hehkutettavaa ja ihasteltavaa. Syksy on ollut tähän asti todella kaunis ja antoisa. Varsinkin, kun tämä syksy on ensimmäinen näissä maisemissa ja minä jaksan lapsen lailla innostua kaikesta uudesta ja hienosta! Nautitaan vielä hetki!

 

"Ihana tipu!"

 

Hehkutusta uudesta ulkoilureitistä

Tämä kirjoitus sisältää jälleen kerran ylenpalttista hehkutusta ja naiivia innostusta luonnossa kulkevasta reitistä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä tuskin viimeinen kerta, kun haluan jakaa lukijoilleni ihastukseni lähellämme olevaan luontoon.

 

Meistä parin kilometrin päässä sijaitsee ihana pieni Bisajärvi. Olen käynyt usein sen rannalla, mutta olen ollut tietämätön sen ympärillä kulkevista poluista. Joku tie on vienyt yksityisiin pihoihin ja viime talvena kävin yhdellä tiellä, joka vei puomille ja auraamattomalle tielle. Yksi polku vei kerran melko kippuraiseen juurakkoon ja vaunulenkki teki u-käännöksen.

 

Tutustuin taannoin leikkipuistossa paikalliseen alkuasukkaaseen ja hänen suloiseen tyttäreensä. Olemme tavanneet useasti ja joka kerta hän kertoo lähitienoostamme kaikkea supermielenkiintoista! Kerran ollessamme vaunulenkillä tulin kysyneeksi Bisajärven kiertämisestä. Ympäri kuulemma pääsee! Olin unohtanut puomilta lähtevän reitin koko kesäksi, mutta nyt sen ihanuus ja kätevyys on valjennut minulle!

 

Kävin eilen jolkottelemassa (niissä juoksutrikoissani!) järven ympäri ja olin aivan haltioissani! Haltioitumistani edesauttoi pari sisällä vietettyä päivää, uskomattoman kaunis ja aurinkoinen syyssää, värikkäät puut ja innostus uudesta reitistä. Reitti oli lopulta todella selkeä ja mikä ihaninta, se on lähellä! Monet muut löytämäni (vaununmentävät) metsäreitit lähtevät monen kilometrin päästä, joten sijainti ilahduttaa kovasti. Reitti ei ole kuin viitisen kilometriä, mutta löytöretkeilijä löytää siihen vielä uusia koukkauksia!

Tehdessäni aiemmin mainitun u-käännöksen olin kyllä ollut oikealla reitillä. Olin vain säikähtänyt vastaan tulevaa juurakkoa enkä tiennyt kuinka pitkälle sellaista polkua vielä on. Yksin jolkotellessani tulin toisesta suunnasta ja juurakkokohta olikin melko lyhyt. Vaunuilla siis pääsee, melkein kätevästi. Olen aikaisemminkin harmitellut, etten ole löytänyt montaa kierrettävää reittiä, vaan monesta joutuu mennä sinne johonkin ja kääntyä takaisin. Tämä oli uusi lenkki!

Osa reitin varrelta otetuista kuvista on otettu eilen kännykällä ja osa tänään ikivanhalla digikamerallani. Tänään piti saada isäntä ja pieni toipilas mukaan. Miten ihminen voikaan olla näin iloinen uudesta lenkkireitistä?

 

 

Ihana syksy ja ensimmäiset miinukset

Nyt on taas se aika vuodesta, kun alan bongailla ensimmäistä miinusta. Viime vuonna ensimmäinen pakkaslukema tuli näköjään yhtä yllättäen kuin tänä syksynä. Joka aamu käymme Inkan kanssa katsomassa keittiön lämpömittarista kuinka paljon on asteita. Ensimmäisen miinuksen bongasin viime viikolla, harmikseni en muista päivää. Lukema oli vain -0,0 ja seuraavalla silmänräpäyksellä se muuttuikin plussan puolelle.

 

Kunnolla miinusta bongasimme tämän viikon keskiviikkona (2.10.), jolloin mittari näytti puoli kahdeksan aikaan aamulla -4,3! Ennen kuin sain kameran kaivettua esille niin ilma oli jo hitusen lämmennyt. Pihan (rehottava) nurmikko oli kauniin valkoinen ja aurinko paistoi. Sittemmin emme ole miinuksia mittarissa nähneet.

 

 

 

 



Olen saattanut aikaisemminkin fiilistellä sitä, että vaikka tuntuu että olemme asuneet täällä maalla pitkään, emme ole asuneet täällä vielä yhtäkään syksyä. Muutto tapahtui marraskuun lopussa ja ensilumi satoi iloksemme maahan samana päivänä. Sen jälkeen maata näkyikin seuraavan kerran vasta keväällä. Ensimmäistä kertaa näen pihan kuihtuvan ja maiseman muuttuvan kirjavaksi. Kesällä olin ajatuksissani hyppäämässä suoraan talveen, kunnes muistin syksyn olevan vielä edessä!

 

Tämä syksy on kyllä ollut ainakin tähän asti todella kaunis. Aurinkoisia ja lämpimiä päiviä on ollut paljon ja toivottavasti myös edessäpäin. On suorastaan hykerryttävää seurata maisemien muuttumista ja puiden riisuuntumista. Ensimmäisten miinusten jälkeen alan tietenkin odottaa ensimmäisiä lumisateita. Jokunen päivä sitten satoi kummallinen pieni raekuuro, mutta se taisi mennä ohi ennen kuin ehti alkaakaan.

 

Talomme pihan suhteen olemme melko rennoin mielin (ainakin minä). Kesä meni katsoessa mitä mistäkin nousee ja tämä syksy taitaa mennä katsoessa mikä mihinkin laskee... Kuihtuvat kuunliljat päätin pätkäistä pois, koska pitkät lehdet ovat niin rumia maatessaan pitkin kivetyksiä. Varsinkin jos ensilunta saadaan odotella pitkään. Naapurilta utelin oikeaa toimintatapaa kuunliljojen kanssa niin hän totesi tekevän milloin mitenkin. Hyvä periaate.

 

Lähipellon lehmät ovat olleet jo monta päivää (ellei viikkoa?) näkymättömissä. Ovatkohan ne jo navetan lämmössä? Viereisen niityn monikymmenpäinen lammaslauma rouskuttelee vielä heinää tyytyväisenä. Milloinkohan niillä on kotiinmenoaika? Lampaita käydään tervehtimässä harva se ilta ja lehmiäkin vielä pari viikkoa sitten, mutta pian taitavat lampaatkin häipyä maalaismaisemasta.

 

Huomenna on taas aika tarttua haravanvarteen. Onneksi on hieman apujoukkoja tiedossa! Ihanaa syksyä kaikille!

 

Kukkia omalta pihalta.

 

Hiipivä syksy ja ajatuksia työstä

Syksy on tullut meidän perheelle kuin varkain. Yhtäkkiä pihan pensaat ovat punertuneet ja harventuneet. Ylikasvanut nurmikko on saanut kaverikseen (naapurin) keltaisia lehtiä. Jotenkin nämä syksyn piirteet ovat yllättäneet, koska on ollut niin uskomattoman lämpimiä päiviä, ettei uskoisi olevan syyskuu. Syksy on päässyt tulollaan yllättämään luultavasti myös siksi, että olen taas keikkaillut pari viikkoa eli ollut pois kotoa melko paljon.

Vaikka sitä kulkee töihin ja takaisin ihan samoja reittejä, ei puita ja maisemia tule samalla tavalla vahdattua kuin vaikka vaunulenkillä. Iltavuoroista palatessani olen huomannut iltojen pimenneen ja autolla on jotenkin todella vierasta ajaa pimeässä. Odotan tämän viikon menevän ohi, jonka jälkeen ei ole työkeikkoja tiedossa. Pienen lapsen kanssa yhdenkin viikon ylihyppääminen tuntuu karulta, kun taaperon elämässä se viikkokin on paljon. Viikossa voi oppia ihan mitä tahansa uutta ja harmittaisi kovasti, jos jotain tärkeää missaisin.

Toisinaan saattaa mennä vuorokausi, etten näe Inkaa hereillä. Jos peräkkäisinä päivinä on iltavuoro ja aamuvuoro, on tyttö jo nukkumassa tullessani ja nukkuu edelleen lähtiessäni. Vielä tällä hetkellä isännän(kin) kolmivuorotyö on kätevää, koska lapsenvahtia tarvittaisiin luultavasti huomattavasti enemmän, jos hänellä olisi säännöllinen päivätyö. Olen aina vaan niin uskomattoman onnellinen ja kiitollinen, että lähimmäisistä löytyy joustavia lapsenvahteja.

Syksyn hiipiessä ja iltojen pimetessä olen myös ajatellut töissäkäynnin kannattavuutta, järkevyyttä ja perusteluja. Toisaalta poden huonoa omaatuntoa siitä, että hylkään vuoden ikäisen tyttäreni isänsä tai mummonsa hoiviin ja menen tienaamaan asuntolainarahoja. Toisaalta koen tilanteen etuoikeutetuksi, koska minulla on mahdollisuus käydä töissä juuri sen verran kuin intoa ja kiinnostusta riittää. Tytär viihtyy todella hyvin ilman minuakin ja minusta on ihanaa, että hän saa viettää aikaa isänsä, isovanhempiensa, tätiensä ja serkkujensa kanssa. En ole hänen ainoa hoivaajansa.

En ole vielä kertaakaan elänyt pelkällä kotihoidontuella. Vanhempainvapaan päättyessä oli vielä täydet vuosilomat lomarahoineen ja sen perään aloinkin jo tehdä töitä keikkaluontoisesti. Minulle riitti opiskeluaikojen kitkuttelu ja vanhempieni lompakolla norkoilu. Olemme myös tehneet valinnan asua omakotitalossa, joten sen tuomat yllätykset vaativat myös pientä sukanvarsisäästöä. Minusta on myös tärkeää olla omien varojeni herratar ja käyttää niitä juuri niinkuin haluan. Voin tehdä, tulla ja mennä (melkein) kuten parhaaksi katson. Minussa on aina kuitenkin piillyt jonkinlainen jyväjemmari enkä omasta mielestäni osta koskaan mitään.

Monet varmasti ajattelevat, että asuntolainaa voi lykätä ja lapset ovat niin vähän aikaa pieniä. Totta molemmat. Minulle taas on tärkeää olla taloudellisesti vapaampi ja enhän minä siellä töissä kuitenkaan ympäri vuorokauden ole. Paitsi että äsken taisin juuri niin mainita... Tällä hetkellä käytän yöaikaa tehokkaasti hyödyksi bloggaamiseen. Olen nimittäin yövuorossa. Jos voisin valita, olisin tietenkin käymättä töissä, viettäisin aikaa tyttäreni kanssa ja ottaisin saman korvauksen mitä työssäkäynnistä saisin (tai toki enemmän), mutta tämä yhtälö taitaa olla mahdoton.

Toisaalta töissäkäyminen antaa minulle paljon. Juuri tällä alalla ei ehkä niin paljon kuin haluaisin ja tarvitsisin, mutta riittävästi. Ja kun töitä on taas tehty, voin tehdä sitä mitä eniten rakastan. Viettää aikaa tyttäreni ja mieheni kanssa sekä tavata tärkeitä ystäviä ja perheenjäseniä. Työkeikat vähentävät treffailun määrää, mutta vapaalla niitä järjestetään sitäkin tehokkaammin.

Tässä postauksessa saattaa olla pientä selittelyn makua. Maku tulee kuitenkin aidoista ajatuksista. Alkavan viikon jälkeen olen taas vapaa hoitovapaalainen (ellei mehukkaita työtarjouksia tule ovista ja ikkunoista). Osaan ja haluan nauttia tästä vapaudesta. Vapaudesta käydä tai olla käymättä töissä sekä vapaudesta hoitaa omaa pientä kultapiiskuani.

Pitkästä aikaa Linnanmäellä

On ehtinyt vierähtää todella monta vuotta siitä, kun olen viimeksi käynyt Lintsillä. Kesällä kävi monesti mielessä mennä sinne, mutta mielen tasolle se jäi. Ilahduttavinta olisi ollut se, että Lintsille olisi päässyt sisään ilmaiseksi ja jokuset taaperoille suotuisat laitteet olisivat olleet maksuttomia. Päiväsaikaan olisi saattanut olla mukavan väljää ja kesäpäivää olisi vietetty tietenkin kauniissa säässä.

 

Olen vanhetessa tullut huomattavasti järkevämmäksi (lue pelokkaammaksi) huvipuistojen laitteissa käynnin suhteen. Ajatuskin jossain hullussa kiepsuttimessa käymisestä saa vatsani muljahtamaan. Linnanmäen uudet laitteet näyttävät ja kuulostavat aivan järkyttävän kammottavalta. Uusilla tarkoitan lähimmän kymmenen vuoden aikana ilmestyneitä... Niin korkeitakin ne vehkeet ovat! Korkeissa paikoissa tulee tarve päästä tukevasti maankamaralle, koska lattia varmasti pettää alta tai kaide katkeaa tai koko vehje kaatuu. Luultavasti näistä syistä olen vältellyt Linnanmäelle menemistä vuosikaudet. Kyllähän sitä teininä tuli pyörittyä joka laitteessa useampaan kertaan eikä tuntunut missään! Muuten kuin hyvällä tavalla.

 

Olin viime viikolla muutaman päivän keikkatöissä ja sain sitä kautta kolme lippua Linnanmäellä järjestettyyn yksityistilaisuuteen. Kaikki laitteet olivat vapaassa käytössä, joten rannekkeita tai lippuja ei tarvinnut ostaa. Porukkaa oli aivan sikana! Tosin vertailukohtaa minulla ei ole. Minulla ei ole mitään hajua kuinka paljon porukkaa Lintsillä olisi hienona kesälauantaina...

 

Seuranani minulla oli viidesluokkalainen siskonpoika ja hänen kaverinsa sekä Inka. Pojat juoksivat ensimmäisenä Kirnuun ja heidän jonottaessaan ehdimme Inkan kanssa katsella laitteen hytkymistä ja kummallisia ääniä tovin. En ikinä menisi siihen! Ympärilleni katsellessa bongasin vanhan tutun Enterprisen! Käsittääkseni laite on ollut vuosia poissa, mutta taas ilmestynyt ihmisten iloksi Linnanmäelle. Pienen googlailun jälkeen paljastui, että Linnanmäen vanha Enterprise on nykyään Tykkimäellä ja yleisön toiveesta Linnanmäki hankki uuden tilalle. Linnanmäen kaikkien laitteiden nimet näyttävät olevan nykyään suomenkielisiä ja uusi Enterprise on nimeltään Kehrä.

 

 

 

Enterprisen bongaamisen jälkeen tapahtui jotain kummallista. Jäin itselleni kiinni ajatuksesta Mä haluun tohon.. Mä niiiin haluun tohon! Olimme sopineet poikien kanssa, että he saavat kierrellä keskenään laitteissa ja että näemme tiettynä kellonlyömänä tietyssä paikassa. Poikien kiertäessä missä lie vetkuttimissa ja kieputtimissa kiertelimme Inkan kanssa muutamia taaperolaitteita läpi. Oli Kotkot-junaa ja Vankkuripyörää, Rumpukarusellia ja Panoraama-tornia.

 

Jotain muutakin tapahtui. Panoraama-näköalatorni ei tuntunut missään. En tiedä johtuiko se siitä, että olen käynyt siinä ennenkin tai sitten huomioni vei lattialle halajava tytär ja yleensäkin hänestä huolehtiminen. Ei tuntunut vatsanpohjassa eikä huolestuttanut lattian pettäminen. Kummallista!

 

 

Inka oli mielissään lasten laitteissa, kato, kato! Kotkot-juna oli ehdottomasti mielenkiintoisin, koska maisemat ja katseltavat vaihtuivat ja matkalla oli tuttuja eläimiä. Miniminimaailmanpyörän oloinen Vankkuripyörä oli ehkä vähän tylsä, koska Inka ei malttanut istua sylissä vaan halusi seisoskella itsekseen vaunun lattialla ja penkillä. Sama juttu oli Rumpukarusellissa. Panoraamassa maisemia oli saatava katsoa itse lasia vasten seisten. Ilmeisesti korkeanpaikankammo ei tyttöä vaivaa!

 

 

 

 

Mutta se Enterprise. Treffasimme poikien kanssa ja kerroin heille hämmästyttävän haluni (ellei jopa tarpeeni) päästä Enterpriseen! Valjastin heidät hetkeksi viihdyttämään Inkaa laitteen juurelle. Laitteeseen pääsyä sain odottaa tovin, oli muutama muukin siihen haluava. Jonottaessani ja laitteeseen istuessani hieman jännitti... Mutta laitteen käynnistyttyä mieleni ja kroppani palasivat jonnekin 90-luvulle! Voi että mitä vauhdin hurmaa! Pelotti tietenkin aivan sikana ja taisin jokusen kerran kiljuakin, mutta minä niiiiiin nautin!

 

 

Seuraavaksi järkytyin siitä, että huomasin haluavani Top Spiniin! (joojoo, mikä lie Kieputin se on nykyään..) Pojat suunnittelivat sopivasti menevänsä jätskille, joten minä hyppäsin Top Spinin jonoon! Kiljuin samalla lailla kuin silloin 90-luvulla ja kikatin yhtä paljon! Laitteesta pois loikkiessani hihitin pojille nuortuneeni juuri ainakin kymmenellä vuodella. Siskonpoika laskeskeli, että sittenhän sä olet nyt joku 18-vuotias? Hih, kiitos!

 

Ilma oli todella kaunis! Ilta-aurinko helli juhlijoita ja kaikilla oli riemumieli. Jäin miettimään menisinkö paremmalla ajalla ja enemmillä lapsenvahdeilla useampaankin laitteeseen. Varmasti menisin! Ihan niihin uusimpiin tuskin uskaltautuisin, mutta vanhat tutut voisin jopa kiertää läpi. Kun niistä on ennenkin selvitty hengissä niin miksei nytkin. Oli todella virkistävä ilta, kiitos Helsinki!