Kaksivuotias parturissa ja muita ekoja kertoja

Monesti elämä on samaa tuttua arkea. On kerhot, päiväkodit, koulut, työt ja harrastukset. Ruoanlaittoa, pyykkäystä ja siivousta. Tuntuu, ettei mikään muutu, mutta joskus elämään tulee uusia juttuja, isoja tai pieniä. Parin viimeisen viikon aikana meidän perheessä tapahtunut monta uutta juttua tai jotain on tehty ensimmäistä kertaa.

Yksi niistä on kaksivuotiaan poikasemme hiustenleikkuu. Hänen hiuksiaan ei ole koskaan leikattu. Olen harkinnut poikasen viemistä parturiin noin vuoden, mutta isäntä on ollut toista mieltä. Hän itse on käynyt parturissa viimeksi armeijassa (jos minun saksinapsaisuja ei oteta huomioon), joten mitä muutakaan mielipidettä voi odottaa pitkätukkaiselta mieheltä. Ehdottelin pojan parturireissua monta kertaa huonoin tuloksin. Päätin, että sitten kun hiukset menevät silmiin niin tukka leikataan ja isäntä oli myöntyväinen. Takatukka liuhui jo lapaluilla.

Varasin itselleni ja pojalle peräkkäiset ajat tuttuun parturikampaamoon. Niin tuttuun, että olen käynyt siellä itsekin lapsena. Juttelimme pojan kanssa monta päivää etukäteen kuinka hän sitten pääsee rallipenkkiin istumaan, kääntämään rattia ja saa taikaviitan ylleen! Ja samalla kiva nainen leikkaa hiuksia näin, naps naps! Ja niin se oikeastaan menikin.

Poika oli kuin konkari istuessaan 30 vuotta vanhaan rallipenkkiin ja katsellessaan itseään peilistä. Vettä päähän tsuuh tsuuh, saksilla nips naps, föönillä kuivaus huurrhuurr ja koneella viimeistelyt surrur! Poika katseli isovanhempiaan, siskoaan ja äitiään hokemalla vain hehheh! Lopputulos oli upea ja pojasta tuli ihan uusi pieni isomies. Vaatii kyllä hurjasti ammattitaitoa leikellä heiluvaa ja rattia villisti kääntelevää lasta! Uskomattoman hienosti meni eka kerta parturissa.

 

Entäs ne muut ekat kerrat? Yksi niistä oli lasten vieminen uimahalliin. En ole koskaan käynyt lasten kanssa uimahallissa. Järvessä ja meressä kyllä ollaan käyty kahlaamassa ja tyttären kanssa ulkomailla hotellin uima-altaalla. Mutta ei Suomessa. Ensinnäkään en koskaan saanut aikaiseksi mennä uimahalliin yhden vauvan/lapsen kanssa ja kahden lapsen kanssa se ei ole tullut mieleenikään. Toiseksi lilluminen nilkankorkuisessa vedessä hytisemässä kuulosti yksinkertaisesti turhalta. Ja vielä kaksi lasta juoksemassa suihkutiloissa ja kiipeilemässä tulikuumilla saunanlauteilla ja häröilevän päättömästi uimataidottomina pitkin altaita. Ei kiitos!! Isäntää ei uimahalliin tai yleensä veteen saa, ellei se vesi sijaitse tyyliin Filippiineillä ja ole varmuudella +35-asteista.

No mutta, sitten rakas isosiskoni, konkari lasten kanssa uimisessa päätti, että nyt mennään porukalla uimahalliin! Ja niin mentiin. Porukkaan kuului siis kahden aikuisen lisäksi meidän lapset sekä heidän kolme serkkuaan: sylivauva, eskarilainen ja yläastelainen. Vanhimmasta oli suuri apu! Hän hyppeli eskarilaisen kanssa isommassa altaassa tai piteli vedessä välillä jotain kolmesta nuoremmasta lapsesta. Molemmilla lapsillani oli olkavarsissaan kellukkeet ja toisella vielä uimarengas (Frozen-merkkinen tietty).

Viimeisen vartin aikana tajusin lasten kanssa, että kellukkeet todella kelluttavat! Siihen asti he olivat olleet koko ajan jonkun käsien varassa. Ja siitähän itsellenikin syntyi oikea ahaa-elämys ja luottamus siihen, että tämähän on kivaa! Siinä nilkka-altaassakin kävimme, mutta siinähän oli aivan liian vähän vettä. Pukuhuoneessa, suihkutiloissa ja saunassa lapsukaiset käyttäytyivät mallikkaasti, olimmehan sääntöjä useasti kerranneet. Lapset tykkäsivät uimisesta todella paljon ja  viikon päästä menimme uudelleen! Silloin kokoonpanomme koostui meidän lisäksemme työkaveristani sekä hänen ihanasta kolmevuotiaasta tyttärestään.

Sitten on muutama muukin uusi juttu. Kävin ekaa kertaa omenamehustamolla! Vein sinne 18 kiloa naapurin omenapuista poimittuja talviomenoita ja sain noin 11 litraa tuorepuristettua aivan superhyvää kirpsakkaa omenamehua.

Minuun käytiin töissä käsiksi. Olen tehnyt keikkoja uudessa haastavammassa keikkapaikassa ja ensimmäistä kertaa työurallani asiakas kävi minuun käsiksi. Ei vakavasti, ei tullut vammoja, mutta ensimmäistä kertaa sen koin. Tänään koin sitä lisää, mutta en vahingoittamismielessä.

Kävimme tyttären kanssa kahdestaan elokuvissa! Loppukesästä bongasin mainoksen Tatu ja Patu -elokuvasta ja ilahduin sen olevan kaikille sallittu. Päätin, että nyt tyttö pääsee ekaa kertaa leffaan. Keskiviikkona mentiin Flamingoon ja samalla reissulla ostin tyttärelleni ensimmäistä kertaa karkkia. Hän sai valita irtokarkeista (äidin suosituksesta) muutamia karkkeja ja hän itse lopetti valinnan 12 karamellin kohdalla. Pussissa oli tosiaan 12 karkkia. On hän ennenkin karkkia saanut satunnaisesti jossain juhlissa, mutta kotiin ei olla koskaan sitä ostettu.

Tatu ja Patu oli neljävuotiaalle herkälle tytölle aivan liian jännittävä. Ensinnäkin kovalla olevat äänet jännittivät sekä monet pimeässä kuvatut kohtaukset.  Elokuvasta sen enempää kertomatta siinä oli monta tytölle pelottavaa kohtausta. Hän itki sylissäni lähes puolet elokuvasta. Onkohan kellään muulla samanlaista kokemusta? Omasta aikuisen näkökulmasta elokuva oli arvostelujensa lailla oikein mainio ja stadilaiselle elokuvassa ilahdutti tutut maisemat. Myös stadin slangista väännetyt vitsit  ja sporassa kuvattu kohtaus kikatuttivat aidosti! Kokemus leffassa käymisestä kuitenkin jäi positiiviseksi ja tyttö toivoi pääsevänsä leffaan uudelleen. Jotain muuta katsomaan, kuulemma.

Nelikuinen pikkuveli

Oikeasti pikkuveli on jo neljä kuukautta ja kaksitoista päivää vanha. Kuopuksen pikkuvauva-aika on mennyt huomattavasti nopeammin kuin esikoisen. Muistan kuinka tyttären kanssa kärryteltiin vanhan kodin maisemissa Oulunkylässä päivittäin. Ja kuinka tulimme ja menimme, luuhasimme siellä ja täällä. Esikoinen oli kolmen ja puolen kuukauden ikäinen, kun muutimme tänne Itä-Vantaalle. Ja missä kuopuksen pikkuvauva-aikana on käyty? Ei misssän.

No ollaan me oikeasti käyty ja luuhattu, mutta ei ihan samaan tahtiin. Menoa on toki rajoittanut isosiskon päivärytmi päiväunineen. Pojan päivärytmi on edelleen sama kuin kaksi kuukautta sitten. Pari kuukautta sitten päiväunet saattoivat venähtää jopa kuuteen tuntiin, mutta nyt ne ovat säntilliset kaksi-kolme tuntia per päiväuni. 

Kuulumisia kyselleille olen lähiaikoina vastannut, että päivisin menee oikein hyvin ja öisin huonosti. Öistä mainitsinkin jo vuoden ensimmäisissä kuulumisissa. Välillä poika on herännyt jopa vartin välein narisemaan ja se jos mikä on raskasta (okei ei ole kokemusta mm. koliikista). Kun narina yltyy huudoksi, ovat kirosanat välillä öisin kuuluneet ja fiiliksistä päällimmäisinä ovat olleet ärtymys, turhautuminen ja raivostuminen. Kesken syvän unen herääminen on niin vastenmielistä ja kellon katsominen niin karmeaa, kun huomaa sen madelleen vain vartin. Isännällekin olen monesti sanonut, etten uskalla mennä nukkumaan, koska ihan pian täytyy kuitenkin herätä.

Eikä siinä mitään, jos pojalle kelpaisi heti vaikka tissi vaimentimeksi, mutta kun välillä on kokeiltu kymmenen eri imetysasentoa (molemmilla tisseillä), erilaiset sylissähyssytystahdit ja -asennot, tutti, peittokapaloon kääriminen ja peitto pois ja kun koko rumba aloitetaan alusta niin se ensimmäinen kelpaa sittenkin. Näihin yörähinöihin on varmasti vaikuttanut myös kuukautisteni alkaminen (yhyy, nyt jo?!). Poika maistaa sen maidossa ja tuntee hormooneissa ja missä lie.

Tällaiset yöt ovat onneksi (toistaiseksi?) takanapäin, koska olen alkanut antaa pojalle öisin korviketta ja se jos mikä maistuu oitis! Ja lisäksi hän nukkuu vieressäni. Ehkä se oli myös se mammankaipuu, jota ystäväni ehdotti. Yöt ovat ehkä ihan vähän rauhoittuneet, jos sen nyt tässä uskaltaa mainita.

Jos yöt ovat hulinaa niin päivät ovat ihanan seesteisiä. Kuopus on maailman valloittavin ja tyytyväisin poika. Hän viihtyy hereillä ollessaan lattialla, sitterissä, sylissä, kannossa ja vaunuissa. Toki hän nauttii viihdykkeistä, joita äiti, isä tai isosisko tarjoaa. Hymyjä hän jakelee auliisti, mutta naurua vielä pidätellään. Toisaalta hän on kyllä hymyillyt ääneen, mutta varsinaista kikatusta vielä odotellaan. Vatsalleen kääntyminen on ihan siinä hilkulla! Leluja hän vaihtaa taitavasti kädestä toiseen ja ne löytävät tiensä aina suuhun.

Viikko sitten poika sai ensimmäiset maistiaiset soseita. Ensimmäisenä makuna illallislistalla oli porkkana. Sitä hän nautiskeli mielellään kuutena päivänä, kunnes eilen vaihdoimme maun bataattiin. Sama lusikallinen seilaa edestakaisin, mutta hyvin suu aukeaa aina kun lusikka lähestyy.

Tänään kävimme nelikuisneuvolassa ja -lääkärissä. Painoa pojalla tällä hetkellä on 6460 g ja pituutta 67,5 cm. Painoa on tullut viime kuiseen punnitukseen nähden liian vähän, vain 160 g. Lääkärin mukaan mainio tahti olisi puolisen kiloa kuukaudessa! Saimme siis suositukseksi antaa lisämaitoa sekä kasvattaa pikkuhiljaa soseannoksia.

Väsyneet itkuntirautuksethan siellä neuvolan käytävillä piti vääntää. Vauva ei käsistä nostaessa kannattele tarpeeksi hyvin päätään, ei käänny, ei naura, ei vielä puhukaan. Ja kaiken lisäksi maitoa tulee liian vähän, se on liian laihaa, poika ei malta/jaksa/halua imeä tarpeeksi eikä paino siis nouse. Haikeasti hyvästelin jo koko hiton imetyksen! Ei pojalle enää taatusti tissi maistu, jos pullon makuun pääsee!

Kuten arvaatte, nyt ne neuvolan käytävän itkut tuntuu aika kaukaisilta ja jopa naurettavilta. Ei poika tietenkään vielä päätään nostele, eikä käänny eikä naura eikä juttele. Hän tekee ne sitten kun hänelle sopii. Eikä siis kukaan mitenkään torunut tai arvostellut, hyvänen aika. Kehuja kyllä sai hyvästä kehityksestä! Väsyneenä kaikki vaan tuntuu hippusen vaikeammalta ja raskaammalta... Ja mitä siihen tuplaruokkimiseen tulee, äitinikin osasi jo jatkaa lausettani.

"...mutta toisaalta tämä tarkoittaa enemmän vapautta minulle itselleni..."

"...ja enemmän töitä mummolle!"

Vaikka oikeasti ajattelin kyllä sitä, että pian isäntäkin saa ottaa osuutensa poikansa ruokkimisesta.

Aivan hyvin meillä menee. Vaiheet ovat ohimeneviä ja olen kovin optimistinen öiden suhteen. Kuopushan on vasta nelikuinen vauva. Minulla on maailman ihanin poika!

Vuoden ensimmäiset terveiset

Edellinen blogikirjoitukseni näyttää olevan tasan kuukauden takaa! Bloggaushiljaisuus kulkee käsi kädessä väsymyksen kanssa. Ne harvat hetket, jolloin molemmat lapset nukkuvat samaan aikaan olen itsekin käyttänyt nukkumiseen. 

Isompi nukkuu yönsä edelleen oikein mainiosti. Pienempi sen sijaan on nyt parin kuukauden ajan nukkunut öisin vain vartista pariin tuntiin. Toisinaan hän vain narisee ja toisinaan on täysi rähinä päällä. Mitään johdonmukaisuutta rauhoitttumiseen ei ole. Välillä maistuu maito, välillä riittää syli, välillä tutin laitto suuhun, välillä peittokapalon kiristäminen. Kaikenlaisia kikkakolmosia on nukkumisen kanssa kokeiltu. Pääsääntöisesti poika on nukkunut omassa sängyssään, mutta nyt kainalopaikkaa kokeillaan. Näyttää kelpaavan! Isäntä nukkuu vierashuoneessa ja esikoinen omassa huoneessaan.

Olen kuitenkin hyvin optimistinen kaiken maailman rintaraivareiden, tiheän imun kausien, imemislakkojen ja muiden räyhäämisien suhteen. Ne kuulunevat asiaan ja poika on kuitenkin vain nelikuinen pikkuvauva. Kaudet ja vaiheet vaihtuvat toisiin. Pahemminkin voisi mennä ja rankempaa olla. Onnekseni meillä on uskomattoman ihana tukiverkosto!

Esikoisen vauva-aika oli erilaista kuopuksen eloon ja oloon verrattuna. Vauvat ovat tavoiltaan niin erilaisia, että sen oppimiseen, ymmärtämiseen ja hyväksymiseen on mennyt tovi! Ajattelin kirjoittaa asiasta joku kerta erikseen (jos muistan).

Yövalvomisista huolimatta meille kuuluu aivan hyvää. Jostain syystä en kuitenkaan ole megarättiväsynyt. Ihan peruspikkuvauva-aikaväsynyt vain. Jos keskellä päivää sohvalle pötkähdän, siihen hyvin todennäköisesti myös nukahdan. Lapset nukkuvat päiväunensa yleensä täysin vuorotellen. Poika herää ensimmäisiltä uniltaan, kun tyttö nukahtaa ja poika menee toisille päiväunille, kun tyttö herää... Joskus ehdin vartin makoilla, ennen kuin itkuhälytin kutsuu. Isännän vapaapäivät ovat asia erikseen.

Yksi syy blogihiljaisuuteen on myös se, että läppärini oli kaksi pitkää viikkoa jossain lopputarkastuksessa. Kone ostettiin kaksi vuotta sitten ja settiin kuului joku tarkastus, jonka luvattiin kestävän 3-5 päivää. Kahteen viikkoon venähti. Annoin palautetta!

Joulukin taisi ohi hujahtaa, samoin vuodenvaihde. Joulua vietimme ensimmäistä kertaa omassa kodissa. Oli ihanaa saada omaan kotiin oikean kuusen tuoksua! Jouluaattoma paikalla olivat myös isännän vanhemmat sekä hänen siskonsa miehineen. Pukki ja muorikin löysivät tiensä perille! Joulupäivänä söimme meillä minun vanhempani seuranamme.

Tässä kuukauden aikana olen ehtinyt myös ommella. Saumuri on surruttanut muun muassa mekon, hameita ja yöasuja. Enemmänkin tekisi mieli ommella, mutta kaksi pientä lasta huolehtivat siitä, ettei äiti liiemmin vietä aikaansa (itsekseen) ompeluhuoneessa.

Tänä vuonna aion pitää parempaa huolta fyysisestä kunnostani ja nauttia perhe-elämästä. Suunnittelen myös nukkuvani ainakin yhden kokonaisen yön putkeen!

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!

Kymmenen päivää

Niin kauan olen ollut kahden lapsen äiti. Elo on ollut oikeastaan todella auvoista, koska isäntä on ollut kotona. Normaalista poiketen tiskikone on tyhjentynyt itsestään, jopa ruoka on valmistunut ajallaan ilman, että minä olen edes ollut keittiössä. Tähän voisi todellakin tottua! Totuus kahden lapsen äitinä olemisesta valkenee vasta maanantaina, kun isäntä palaa isyysvapaaltaan töihin. Mummoo...? Mummiii..? Siskoo...?

Poika, joka Reiskana on jo pitkään tunnettu, on aivan ihana. Pääasiassa hän viettää päivänsä syöden ja nukkuen. Ruokahalu on mainio ja hän itse pitää huolen ruoka-ajoistaan. Kävimme eilen neuvolassa ja viikossa painoa oli tullut hienosti lisää, melkein pari sataa grammaa! Pituuttakin jopa neljä senttiä (onko edes mahdollista..?). Nukkumisennätys on yhtenä yönä neljä tuntia putkeen. Ei voi kuin toivoa, että Reiska ottaa mallia isosiskostaan, joka alkoi kahden viikon ikäisenä nukkua yöt läpeensä. Toki sekin auvoisuus muuttui hetkeksi jonkun kuukauden kuluttua.

Isosiskon suhtautuminen pikkuveljeensä vaihtelee hetkessä. Toisinaan hän kyselee missä pikkuveikka on ja hänet nähtyään saattaa hellästi paijata ja pussata tai näyttää leluja. Seuraavassa hetkessä hän saattaakin "ohimennen" läppästä veljeään tai työntää käsillään tai jaloillaan. Samalla hän seuraa tarkasti vanhempiensa reaktiota. Yritän olla kyseisissä tilanteissa rauhallinen ja selittää miksei toisia saa edelleenkään satuttaa. Mutta toisinaan ärähdän. Eilen kysyin läpsimisen jälkeen, että haluaako tyttö myös syliin ja sain vastaukseksi helpottuneen joon. Olenkin tytölle sanonut, että syliin (tai ainakin kainaloon) mahtuu aina.

Isosiskon elämässä on tapahtunut muitakin mullistuksia. Hän muutti muutama yö sitten ison tytön sänkyyn! Pinnasänky oli matkalla kellariin, mutta jäikin töröttämään vierashuoneeseen. Ensimmäisenä yönä hän kipitti pimeässä talossa kolme (vai neljä?) kertaa makuuhuoneeseemme, mutta aina palautimme hänet takaisin. Seuraavat yöt ovatkin sujuneet paremmin muutamaa itkua lukuunottamatta. Hän on myös opetellut nukkumaan päiväunensa sisällä. Tähän asti hän on aina nukkunut ne ulkona vaunuissa. Iso tyttö on niin ylpeä omasta uudesta sängystään, johon hän pääsee itse kiipeämään!

Tällä hetkellä molemmat lapsukaiset nukkuvat. Isäntä on pihalla tekemässä jotain mistä kuuluu kopkopkop ja hurrurr. Minulla on vielä puolisen tuntia aikaa tehdä jotain. Tai pikemminkin yhtään mitään.

Meitä on nyt neljä!

Odotus on nyt ohi ja uusi elämä alkanut! Maanantaiaamuna meidän perheeseemme syntyi ihana poikavauva, tyttäremme pikkuveikka. Elämää nelihenkisenä perheenä ollaan nyt opeteltu, ihmetelty ja harjoiteltu muutaman päivän ajan.

Synnytyksen suhteen sain oikeastaan mitä tilasinkin. Olin sunnuntaina kurotellut omenoita naapurin puusta (luvalla), lakaissut jälleen portaita, siirrellyt soraa metalliharavalla.. Supistuksia tuli ja meni iltapäivän mittaan, mutta niin on tehnyt pitkin kesää. Illalla majouduttuani television ääreen tunsin supistusten olevan kipeämpiä ja huomasin vilkuilevani kelloa. Säännöllisesti tulee!

Menin yhdentoista maissa nukkumaan ja vitsikkäästi (toiveikkaasti) laitoin alleni isomman muovifroteesuojan. Pienemmän kanssa olin jo monta viikkoa nukkunut. Pyysin isäntää tulemaan viereeni pötköttämään ja vähän siirtämään suojaa, kun se ei ollutkaan ihan kunnolla allani. Jonkin ajan kuluttua alavatsassa muljahti ja lapsivedet losahtivat alleni! Aloin nauraa ja hihitellä. Herätin heti isännän, jonka kanssa kerättiin suoja "vaipaksi" ja kampesin itseni suihkuun. Nauruhihitys muuttui pikkuhiljaa onnen (ja paniikin-) kyyneleiksi, kun tajusin, että kohta meille syntyy vauva!

Soitin äidilleni, jotta hän lähtisi tulemaan meille tyttömme vuoksi. Kello oli puolen yön. Soitin myös Kätilöopistolle ja sain ohjeet seurata supistuksia, lapsiveden väriä ja omia tuntemuksia ennen lähtöä. Menin kuumaan suihkuun jumppapallo kaverina. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi melko pian ja soitin Kätilöopistolle uudelleen. Saimme luvan lähteä sinne ja kahden maissa olimme syntymähuoneessa.

Mukava nuori kätilö ehdotti ilokaasun ottamista. Ensin kieltäydyin siitä, koska edellisessä synnytyksessä siitä tuli liian pöhnäinen ja huono olo. Päädyin kuitenkin kokeilemaan sitä, mutta ehdotettua pienemmällä annoksella. Ratkaisu oli ihan hyvä, koska keskityin supistusten sijaan hengittämään kunnolla. Jonkun ajan päästä päädyimme spinaalipuudutukseen, joka alkoi vaikuttaa samantien ja olo oli taivaallinen!

Spinaalipuudutuksen saamisen jälkeen pystyin levätä ja kerätä hyvin voimia. Ponnistamisen tarve alkoi hiipiä pian ja sainkin alkaa hieman ponnistaa, kylkiasennossa. Vauvan pää oli piirun verran väärässä kulmassa, joten jäimme hieman odottelemaan asennon muuttumista. Kätilö ehdotti nousemista kontilleni ja tein työtä käskettyä. Supistukset melkein pakkottivat ponnistamaan, mutta sain luvan vain myötäillä niitä. Karmea tunne! Jonkin ajan kuluttua pään asento oli suoristunut ja pääsimme tositoimiin. Kello läheni seitsemää ja kätilö uhkaili työvuoronsa päättymisellä ja tsemppasi kunnon ponnistuksiin.

Puudutuksen vaikutus oli siinä vaiheessa (käsittääkseni ja tuntemuksista päätellen) hävinnyt taivaan tuuliin. Pään syntyminen teki tiukkaa ja kirveli suunnattomasti. Maanantaiaamuna kello 6.53 terve ja tuore poikavauva näki aamunsarastuksen! Sain ihanan poikasen heti rinnalleni. Episiotomiaa ei tarvittu, mutta pari tikkiä silti. Pojan syntymäpaino oli 4195 g ja -pituus 52 cm. Kilon ja sentin enemmän kuin siskollaan.

Pitkän suihkun, pojan kylvetyksen ja runsaan aamupalan jälkeen pääsimme lähtemään lapsivuodeosastolle. Tällä kertaa siirtymiseen ei onneksi tarvinnut pyörätuolia. Perhehuonetta ei harmikseni ollut tarjolla, mutta onneksi saimme sellaisen kaksi vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Kämppäkaverin vauva itki koko yön ja nukuin noin kaksi tuntia. Saimme onneksi luvan lähteä kotiin jo seuraavana päivänä. Lääkärin tutkittua pojan nautin vielä sairaalalounaan, suihkun ja pakkasimme kamamme ja lähdimme kotiin.

Lyhyen sairaalavisiitin aikana meitä ehtivät käydä moikkaamassa vain isovanhemmat sekä tietenkin esikoisemme. Olin pelännyt esikoisen näkemistä sairaalassa, laitosvaatteissa ja hormoonihöyryissä. Koska epäilimme tyttärellä olevan enterorokon, olimme sopineet näkevämme isovanhemmat ja tytön sairaalan kahvilassa. Nähtyäni tyttäremme aulassa purskahdin samantien itkuun. Se ei onneksi yltynyt hervottomaksi vaan pystyin (julkisen tilan vuoksi?) hillitsemään itseni enkä pelästyttänyt ihmettelevää ja tuoretta isosiskoa sen enempää... Onneksi tyttö halusi tulla äidin syliin!

Tästä alkaa taas uusi ja ihmeellinen elämänvaihe. Talo on rakkautta pullollaan. Sitä ei onneksi tarvitse jakaa, sitä on tullut lisää. Olemme niin onnellisia.

Laskettu aika meni jo

Alan päivä päivältä olla enemmän siinä uskossa, että tämäkään vauva ei osaa itsekseen syntyä. Oikeastaan en syytä vauvaa vaan omaa kroppaani. Toisaalta olen ollut todella toiveikas spontaanin syntymän suhteen, mutta viimeistään tänään neuvolan terkkari vesitti haaveiluni: "Kyllä tämä siltä näyttää, että menee samalla kaavalla kuin ensimmäisen kanssa". Eihän se voi tietää! Esikoistytär syntyi siis triplakäynnistettynä ja imukupilla revittynä raskausviikolla 42+0. Äidilläni siis sama historia kahden lapsen kohdalla ja luulenpa, ettei tilasto muutu. Täytyy vain ajatella, että meidän perheen naisten kohduissa on niin hyvä olla, ettei sieltä haluta ulos.

Tänään mennään siis raskausviikoilla 40+5. Aamupäivällä oli siis neuvola, jossa kuunneltiin perinteisesti sydänäänet. Vauvan syke oli hitaampi kuin ennen, huomasin sen itse laukkaavasta äänestä heti. Oitis tuli pala kurkkuun. Viimeistään siinä vaiheessa, kun terkkari kädellään "vähän tässä herättelen vauvaa" tuli melkein hätä ja ehdin jo mielessäni suunnitella reitin Kättärille. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja syke hitaampi (135), mutta lohduttava terkkari kertoi numeron 120 olevan myös vielä normaali. Vauva taisi poikkeuksellisesti vain torkkua sydänäänten kuuntelun aikana.

Neuvolan jälkeen kävin kukkakaupassa ostamassa itselleni lohdutus- ja ilahdutuskukkia.

Eilen siivosin terassin eli lähinnä lakaisin sen ja portaat. Olimme käyneet myös hankkimassa syyskukkia terassin kukkalaatikoihin. Siirtelin kukkia ja painavia ruukkuja paikasta toiseen. Kyykin, kökin, nostelin ja kantelin. Illalla saunottiin. Vauva vatsassa meuhkasi koko illan, mutta sisällä halusi pysyä. Tänään haravoin ajetun nurmikon jämiä ja revin rehottavasta puutarhasta joutavia heiniä ja rikkaruohoja. Edes jotain puutarhaa yltää pitämään siistinä.

Vointi on edelleen ihan hyvä. Istuminen ja makaaminen käyvät sinänsä, mutta heti kun lähtee liikkeelle on lantio, nivuset ja reidet kuin tulessa. Välillä tuntuu kuin kävelisi keilapallo murtuneen lantion sisällä. Silti liikkeellä olo ja kevyt liikuskelu tuntuvat mukavimmilta. Olo on aika turpea, painoa on tullut n. 19 kiloa! Raskausarpia on tullut lähinnä kylkiin ja vatsan alle. Jostain syystä enemmän vatsan vasemmalle puolelle. Närästää aika ajoin, mutta Rennie vie vaivan pois oitis.

Taas kerran eletään elämän ainutlaatuisia hetkiä. Olen mahdollisesti viimeistä kertaa raskaana ja viimeisiä päiviä vain yhden lapsen äiti. Pienen pieni äitiyspelko kalvaa mieltäni. Esikoisen kohdalla kaikki on mennyt niin hyvin ja uskaltaako sanoa, että jopa helposti. Hän on terve ja maailman ihanin. Voiko meillä olla onni, mahdollisuus ja lupa saada toinen yhtä täydellinen lapsi? Toki haasteita varmasti tulee, mutta eihän mitään vakavaa, eihän?

Kolme päivää vapaata

Mummo ja pappa ilmoittivat monen viikon mökkeilynsä jälkeen, että voisivat ottaa tyttäremme pariksi yöksi heille. Olin juuri sellaisesta haaveillut, mutta silti iski tunne että eikai nyt kahdeksi yöksi, eihän mulla ole sitten mitään tekemistä..!

Lämpenin ajatukselle kuitenkin hyvin nopeasti! Isäntä säästelee lomiaan elokuun loppuun eli lähemmäksi laskettua aikaa ja ihan oma aika ilman huomiota vaativia perheenjäseniä tulisi tarpeeseen. Helteet ovat käyneet todella raskaiksi, yöt tulee nukuttua huonosti ja hermo on kireällä. Ilomielin vein tytön keskiviikkona mummolaan. Kaikki osapuolet ilahtuivat!

Aloitin kolmen päivän vapaan kangaskauppahengailulla. Leikkimattoon ja muihin tuleviin projekteihin täytyi löytää kankaat. Perustin terassin siimekseen kankaanleikkuupajan mehuineen ja karkkeineen... Leikkimatto eteni mukavasti! Isäntä jatkoi omia autotalliprojektejaan.

Aamulla kukaan ei herättänyt (paitsi vauva vatsassa) ja kömmimme isännän kanssa ylös yhdentoista maissa! Aamupalaa saimme tehtyä vasta puolenpäivän aikaan ja sen söimme kuin rikolliset television ääressä sohvalla. Kuin ennen vanhaan! Isännnän lähdettyä iltavuoroon jatkui leikkimattoprojekti. Nälkä yllätti myöhemmin ja kokkasin itselleni pakastepitsan ja jälkiruoaksi minttusuklaavanukkaan. Rikollinen elämä sohvalla siis jatkui... Ai että mitä herkuttelua, parhaassa seurassa!

Perjantai alkoi valitettavasti herätyskellon soitolla kello yhdeksän. Kymmeneltä oli oma neuvola. Vauvalla on kaikki hyvin. Pää on jo tukevasti kiinnittynyt, pyllyä tuntuu heiluttelevan puolelta toiselle. Kaikki arvot ovat kunnossa. Kysyessäni tämänhetkistä kokoarviota sain terkkarilta vastaukseksi "kolmisen kiloa, ehkä vähän päälle". Kohdunpohjan korkeus on nyt 34 cm (rv 37). Esikoinen syntyi niillä mitoilla kaksi viikkoa yliaikaisena...!

Neuvolan jälkeen ryhdistäydyin einesruokien maailmasta ja tein oikeaa kotiruokaa. Sain leikkimaton ommeltua valmiiksi. Pesin jopa vessat, vaikka olin luvannut itselleni, etten siivoa lomani aikana yhtään. Siistiydyin, hain tytön mummolasta ja kurvasimme ystävättären tyttären 2-vuotisjuhlille. Mukavan leppoisat puutarhajuhlat, tuttuja vuosien takaa ja mainiot tarjoilut.

Mummolassa kaikki oli mennyt loistavasti niin kuin aina. Kiitos mummolle ja papalle tehokkaista vapaapäivistä! Olette tärkeitä.

Hämähäkin metsästystä.

"Pehmeä kaahu. Astum päälle!"

Virkistävä lauantai

Ja se oli viime lauantai. Päivä alkoi sillä, että isäntä nousi tyttären kanssa aamutoimiin. En varsinaisesti jatkanut enää nukkumista, mutta yhtä virkistävää oli jäädä peiton alle vain pötköttelemään. Virkistäväksi sen teki se, että joku muu otti vastaan esiuhmaikäisen ajatukset ja iteite-toiveet. Vessassakäynnit ja pukemiset ovat alkaneet pikkuhiljaa muuttua tapahtumiksi, jotka mielelläni skippaisin. Kyseisten tapahtumien kuitenkin ollessa pakollisia ne on elettävä ja otettava ilolla vastaan.

Vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen tyttö on oppinut hienoja taitoja, mutta joskus olisi vain kätevämpää ja nopeampaa, että äiti/isi pukisi vaatteet (oikeassa järjestyksessä) tai riisuisi vaatteet vaippoineen. Olin ajatellut uhmaiän ja omien hermojen koettelu -vaiheen tulevan vasta loppuvuodesta, mutta kappas, sieltähän se ryminällä tulee jo!

Mutta siihen lauantaihin. Ajattelin ensin kirjoittaa otsikoksi Voimaannuttava lauantai, mutta ensimmäisessä sanassa on jotenkin ällöttävä huuhaa-lataus, joten päädyin arkisempaan virkistävä-sanaan. Isäntä teki toiveestani aamupalaksi puuroa, koska se on yksinkertaisesti parempaa ja pehmeämpää kuin minun keittämäni. Aamupalan jälkeen tytär kiikutettiin yökyläkamoineen mummolaan. Ja se oli yksi asia mikä teki viikonlopusta virkistävän (tai voimaannuttavan).

"Vaamiss!"

Tähän on varmasti turhaa edes alkaa jauhaa mitään itsestäänselvyyksiä äidinrakkaudesta tai siitä miten voi tuntua hyvältä viedä lapsi välillä (yö)hoitoon. Olen varmasti parempi äiti, kun lapsi on välillä toisaalla.

Kotiintultuamme teimme lounassalaatit ja söimme ne letkeästi sohvalla digiboksin hömppäaarteita katsellen (tais olla Hyvät ja huonot uutiset sekä Poliisit...). Sohvalla ja television ääressä syöminen on jäänyt lapsiarjessa enää iltoihin tytön ollessa nukkumassa, joten valoisaan aikaan sohvalla mässäily tuntui jo lähes rikokselta. Lounaan jälkeen isäntä katosi autotallin ja kellarin uumeniin ja minä aloitin haahuilun. Mitäs sitä tekis? Blogia, ääh. Ompelen? En keksi mitä. Mutta en todellakaan siivoo!

Lopulta otin vajaan puolen tunnin päiväunet! Unien jälkeen tartuin sittenkin saumuriin ja tuunasin vanhoja housuja. Ompeluprojektin jälkeen aurinkoinen ilma alkoi pitkästä aikaa houkuttaa. Isäntä lähti mukaan kiertämään Bisajärveä! En edes muista milloin olisimme olleet viimeksi kahdestaan lenkillä. Ilma oli mainio ja maaston kunto metsäpoluilla tuntematon. Reitin varrelta löytyi leskenlehtiä, mutaa, jäätä, lunta, kuivaa maata ja lahoavat pitkospuut. Bisajärvi oli enimmäkseen jäässä.

 

Lauantain kruunasi kaverin 31-vuotisyllätysjuhlat Ravintola Salvessa. Läsnä oli parikymmentä juhlijaa ja tunnelma oli hilpeä. Salven ruoka ei jättänyt ketään nälkäiseksi, sen verran täyttäviä satavuotiaan seiloriravintolan annokset olivat. Omalta lautaseltani löysin alkupalaksi suolakurkkuja smetanan ja hunajan kanssa, pääruoaksi läjän perunamuusia, lihapullia ja suolakurkkuja sekä jälkiruoaksi vadelmasorbettia kinuskikastikkeella. Nälissäni unohdin ottaa kuvia annoksista, mutta kyllä kaikki tietävät miltä lihapullat näyttävät...

Seurueen loput jäsenet taisivat jatkaa iltaa vielä aikaiseen, mutta isännän ja minun piti kiirehtiä kotiin keskiyön paikkeilla. Aamulla odotti aikainen herätys ja sunnuntaivuorot töissä. Kesäaikaan siirtyminen meinasi myöhästyttää meidän töistä, mutta onneksi älykkäät puhelimemme tajusivat itse siirtää aikansa kesään päin ja herättää meidät oikeaan aikaan!

Otsikko olisi voinut olla Virkistävä viikonloppu, mutta sunnuntain aamuvuoro rokotti toisen päivän pois. Aamuvuoron jälkeen juhlimme vielä siskonpojan synttäreitä, onnea vielä huomiselle aprillisankarille!

Kiirettä pukkaa kesäkeikkailijalla

Tekisi mieli kirjoittaa miljoonasta asiasta, mutta oikeat työt painavat päälle. Olen tehnyt nyt kolmena viimeisenä viikkona keikkatöitä pariin erilaiseen asumisyksikköön. Töitä on tiedossa lisää monelle viikolle. Suurin (ja oikeastaan ainoa) motivaattori keikkatöihin on palkkapäivä. Vaikka palkan suuruus ei sosiaalialalla (lue: hoitotyössä) päätä huimaa, on se mukava lisä kotihoidontuen päälle.

 

Toki on ollut virkistävää tutustua uusiin ihmisiin, niin kollegoihin kuin erilaisiin asumisyksiköiden asukkaisiin. Huomaan miten usean vuoden kokemus tältä alalta alkaa näkyä. Uuteen paikkaan meneminen ei jännitä ja työtehtäviin tarttuminen tulee luonnostaan. Minua on pyydetty keikalle myös omaan työpaikkaani, mutta toistaiseksi olen ystävällisesti kieltäytynyt. Olen kokenut, että toiset asumisyksiköt sopivat mielelleni nyt paremmin. Sikäli onnekasta, että on mahdollista myös kieltäytyä!

 

On ollut ihanaa huomata tietäväni paljon asioista, osaavani ottaa kantaa erilaisiin pohdintoihin ja neuvoa kollegoita heidän omassa työpaikassaan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että nautin edellä mainituista todella! Toisaalta minua harmittaa, etten keikkalaisena voi tehdä niitä työtehtäviä, joista eniten nautin. Sellaisia tehtäviä on esimerkiksi työvuorolistojen laatiminen, ohjaussuunnitelmien teko, asukasvarojen hoitaminen ja erilaisten tilausten tekeminen. Eniten minua ilahduttaa, että kotona vietetty vuosi ei ole lahottanut päätäni (kovin paljoa). Vuosi on varmasti muuttanut minua johonkin suuntaan. Aikuisempaan, kypsempään, itsevarmempaan?

 

Isäntä on tänä kesänä peräti yhdeksän viikkoa kotona. Hän pitää isäkuukauden ja vuosiloman putkeen, joten voin huoletta ottaa keikkoja vastaan isän hoitaessa tytärtään. Olen ollut töissä viimeiset neljä päivää ja huomaa kyllä miten sitä kaipaa taas kotiin makaamaan. Kaipaan pitkiä ulkoilulenkkejä ja tapaamisia ystävien kanssa. Mutta tämä ei tosiaankaan ole valittamista. Olen todella kiitollinen ja iloinen, että minulla on mahdollisuus tehdä töitä haluamani määrä ilman, että Inkaa tarvitsee laittaa (vielä) päiväkotiin.

 

Olen ilmoittanut olevani hoitovapaalla ensi kevääseen asti. Toivon saavani keikkoja myös syksyllä ja talvella, mutta silloin hoitokuvioiden järjestäminen onkin monimutkaisempaa. Aiomme kyllä käyttää tarjotut lapsenhoitoavut hyväksemme!

 

Ps. Ompelujuttuja tulossa lähipäivinä!

Sattuu ja tapahtuu

Tällä kirjoituksella ei ole varsinaista aihetta. Kirjoitettavaa on siitä, tästä ja tuosta. Ensimmäisenä ajattelin päivittää teille tyttären unitilannetta. Yöimetyksen lopettamisen jälkeen Inka nukkui yönsä loistavasti ainakin viikon. Nyt on lähes viikko mennyt niin, että likka herää yöllä itkemään, mutta tyyntyy pian sylissä hyssyttelemällä ja jatkaa uniaan omassa sängyssään. Seuraava herääminen onkin yleensä siinä puoli kuuden ja puoli seitsemän hujakoilla! Siihen aikaan aurinko jo paistaa täydeltä terältä ja likka tosissaan vaatii saada jo maitoa. Joskus käy hyvä tuuri ja tyttö nukahtaa vielä rinnalle (jess!?) ja minä saan jatkaa uniani.

 

Olen todella aamu-uninen ja aikaiset herätykset tuntuvat välillä todella raskailta. Usein kidutan itseäni menemällä pötköttelemään eteisen tai Inkan huoneen pehmeälle matolle samalla, kun Inka leikkii ja tassuttelee ympäriinsä. Vaikeinta on siihen aikaan aamuyöstä pitää silmiä auki, mutta heti kun nousen pystyyn niin olen aivan hereillä. Miksi sinne matolle pitää käydä pötköttelemään..?! Ja tosiaan, meillä on nykyään eteisessä ihana uusi harmaa matto ja Inkan huoneessa on samantapainen ruohonvihreä matto. Inka-raukka on joutunut hengailemaan kylmillä lattioilla ja nyt itsekin olen vasta innostunut olemaan enemmän lattian tasolla, koska on pehmeä ja lämmin matto alla...

 

Pehmeällä matolla on myös hyvä pyllähdellä! Inkan siis. Hänen lempitouhunsa taitaa olla tällä hetkellä se, että minä pötköttelen lattialla ja hän nousee minua vasten seisomaan. Hän riemastuu itsekin uudesta taidostaan ja innostuu päästämään toisen käden irti! Hän siis seisoo yhdellä kädellä! Lauantaina kävimme mummilassa ja siellä hän keksi nousta portaita vasten. Inka katseli yläkertaan päättäväisin mielin, mutta ei päässyt (vielä/onneksi) ensimmäiselle askelmalle. Polvi kyllä nousi siihen malliin, että kohta mennään!

 

Seisoskelutreeniä mummilassa.

 

 

 

Kävimme mummin ja ukin kanssa lauantaina Uutelassa järjestelyllä Aurinkokävelyllä. Aurinkoa ei varsinaisesti näkynyt, mutta kävelyä oli sopivasti. Hiekkapolun varrelta löytyi kaikenlaisia esittelykojuja ja alansa asiantuntijoita. Me keskityimme metrilakuun (namnam!) ja maisemien katseluun. Näissä samoissa maisemissa kävimme isännän kanssa kävelemässä viime elokuussa, jolloin olimme vielä kaksin...

 

 

Keinuminen taitaa olla yksi joka lapsen lempipuuhista. Meidänkin lapsi siitä nauttii kovasti. Kun keinumiseen yhdistää kukkuu-leikin, saa varmasti kikatuksen aikaiseksi. Mikä vilpitön riemu!

Mummilan pihalla.

 

Kun tapahtuu niin kai sitä välillä sattuukin. Laittelin tänään pyykkejä narulle ja tyttö tapansa mukaan auttoi äitiään. Hän nosteli märkiä pyykkejä korista ja seisoskeli sen laitaa vasten. Yhtäkkiä kävi humps vaan, kun tyttö olikin kellahtanut laidan yli koriin naama edellä! Parku oli karmaiseva! Ylähuulesta tuli hieman verta, hampaat taisivat osua siihen. Lohduttelun jälkeen huuhtelin suuta kylmällä vedellä ja pian neiti rauhoittuikin ja tahtoi rinnalle. Juominen sujui ongelmitta (samoin iltapuuron syönti), joten tuskinpa sen isompaa vahinkoa suuhun sattui. Molemmat säikähdimme todella!

Pottarintamalle kuuluu uutta. Inka on nyt kahdesti kakannut pottaan! Äiti on niiiiiin ylpeä! Eihän hän sinne itse hakeudu, mutta rupsuttelun jälkeen olen kiikuttanut hänet potalle toimittamaan asian loppuun. Joka päivä pottaan tutustumme ja pidämme sitä ystävänä. Täytyy myöntää, että ensimmäisestä kerrasta otin jopa kuvan, mutta valitettavasti jätän julkaisematta. Mutta toki näin tärkeä asia piti jakaa!

 

Lähipäivinä on taas touhuttu paljon. Takana on pari reissua pääkaupunkiin, lounastelua keskustassa, luuhailua ostoskeskuksessa, työhaastattelussa piipahtamista, jätskejä Espalla. Reissu naapuripitäjään Espooseen ihailemaan ystävän ihanaa kasvavaa vauvakumpua. Ystäviä lapsineen meillä ja pihalla. Ai että, kesä!



Yötissibaarin sulkeutuminen

Öisin tissibaarin luukut ovat nykyään visusti suljetut. Päivisin baari on avoinna janoiselle kanta-asiakkaalle milloin vain, mutta visiitti tapahtuu yleensä aamusella, ruokailujen jälkeen sekä nukkumaan mennessä. Joinakin öinä kanta-asiakas on koittanut päästä hörpylle, mutta joutunut tyytymään edestakaiseen kanniskeluun hämärässä makuuhuoneessa. Hörpyn vaatiminen tarkoittaa yleensä rääkymistä selkä karrella, rimpuilua sekä kovaäänistä tyytymättömyyttä jokaisesta kanniskeluasennosta.

 

Kyseistä rääkyvää seitsenkiloista banaania kannoin viime yönä ensin viitisen minuuttia kolmen maissa, banaani sammui pian. Hirvittävä jano tuli jälleen neljältä, jolloin rääkyvä banaani huusi tunnin. Kokeilin kaikki mahdolliset vauvankantamisasennot, jotka voi kahdella kädellä ja kävellen tehdä. Jokainen asento oli epämiellyttävä ja jokaisesta hän pyrki päästä rinnalle. Olin virittänyt jopa yötoppini eteen isännän teepaidan, jottei tavoiteltu maidon tuoksu puskisi läpi niin voimakkaasti...

 

Kokeilin tassuttelua, hyssyttelyä, paijailua, soittorasiaa, laulamista, juttelua, hiljaa oloa, kävelyä, hyppelyä, tanssahtelua, paikallaan oloa, sänkyyn laittamista. Ennen kuin olisin heittänyt lapsen pihalle, päätin hakea keskellä yötä kellarista matkarattaat ja hyssyttää vauvan niissä uneen. Ensimmäisellä kerralla hän raivostui yhtä paljon kuin sänkyynsä laskemisesta, mutta toisella kerralla silmät lumpsahtivat kiinni ihanan nopeasti kymmenen minuutin veivaamisen jälkeen!

 

Työnsin rattaat makuuhuoneeseen, hiivin peiton alle kummallisesti väärältä puolelta sänkyä, nukuin poikittain (isännän paitakin roikkui topissani) ja sammuin niille sijoilleni. Heräsin kolmen tunnin päästä kahdeksalta, kun isäntä tuli yövuorosta ja koitti päästä nukkumaan. Ensimmäisenä kurkkasin rattaisiin ja siellä se äidin rakas pikkumussukka nukkua tuhisi kyljellään. Pikkumussukka-Inka heräsi ilmeisesti vanhempiensa kuiskutteluun ja heti silmänsä avattuaan nostin hänet iloisena syliini. Ajatuksena, että syliin (ja tissille) pääsee myös itkemättä...

 

Kuinkahan moni nyt ajattelee, että miksei se antanu sitä tissiä sillo yöllä..? Syiden luettelemiseen meneekin tekstin loppuosa. Taustatiedoksi mainittakoon (jälleen), että Inkan ensimmäiset neljän kuukauden yöunet menivät käsittämättömän ihanasti. Hän nukkui illasta aamuun heräämättä ja siihenhän minä totuin! Viimeisen neljän kuukauden yöt ovatkin olleet katkonaisia, kun tyttö on heräillyt ja helpoimpana keinona olen imettänyt hänet uneen. Keino on ollut toimiva ja kätevä ja vauvalle tarpeellinen. Mutta ei enää lähes yhdeksänkuisena.

 

Suositusten ja minkä lie mukaan vauva ei tarvitse yöimetyksiä enää täytettyään puoli vuotta. Neuvolassakin tästä ollaan keskusteltu ja olen saanut siunauksen niiden lopettamiseen. Pelkäsin muka näännyttäväni jo valmiiksi hoikan lapseni, mutta hoitaja sanoi Inkan varmasti korjaavan ja tasaavan maitotilanteen päivällä.

 

Olen esittänyt urheaa ja jaksavaa, vaikka yöt ovat monesti olleet karmeita. En uskalla käyttää sanaa helvetillinen, koska se on varattu ihan oikeasti karmeille öille (joita meillä ei varmaankaan ole edes ollut). Monta viimeistä viikkoa päätin, että nyt mä lopetan sen yöimetyksen ja opetan lapseni nukkumaan yönsä. Monesti kanniskelin Inkaa öisin jopa toista tuntia, mutta voimien ja hermojen loppuessa kaivoin raivopäissäni tissin esille, siinä on perkele, syö. Jokainen öinen valinta tuntui huonolta. Ärsytti kanniskella huutavaa vauvaa, ärsytti imettää ja kaikista huonoin vaihtoehto: kanniskella huutavaa vauvaa tunti ja luovuttaen imettää sen perään!

 

Omat ajatukset olivat niin hirveitä, pelottavia. Monena yönä itkin omaa huonouttani ja pelkäsin, että joku hullu osa minussa tekisi vielä lapselle jotain! En olisi ikinä arvannut olevani niin heikko. Kaikki ne hullut ajatukset tuntuivat päivisin niin vierailta ja kaukaisilta, koska ei meillä päivisin ole mitään hätää, ei siis minkäänlaista. Vaikka neidin pää kopsahtaa vessanoveen niin oven heiluttelu jatkuu siitä huolimatta hymyssä suin.

 

Eräänä iltana iltaimetyksellä sanoin kyynelten seasta isännälle pelkääväni tulevaa yötä. Takana oli varmaan ollut muutama luovutusyö ja odotin kauhulla ja väsyneenä seuraavaa. Vaikka nukkumaanmeno väsyneenä on ihaninta mitä tiedän, se oli sillä hetkellä myös pelottavaa. Tiesin, että heti kun saan unenpäästä kiinni, joku natiainen herättää. Ja mikä onkaan inhottavampaa kuin herätys, kuljeskelu ja kanniskelu väsyneenä keskellä yötä ja siitä seuraavat repaleiset yöunet.

 

Kaikki kulminoitui viime sunnuntaiaamuun. Olin ilmeisesti nostanut Inkan aamuyöllä viereeni ja imettänyt häntä jälleen. Isäntä nukkui vierashuoneessa (että edes joku nukkuisi hyvin) eli toinen puoli sängystä oli "auki". Heräsin kovaääniseen kolaukseen ja järkyttävään itkuhuutoon. Inka oli pudonnut sängystä! En edes ymmärrä kuinka nopeasti ihminen voi nousta sängystä, mutta olin sekunnin murto-osassa toisella puolella sänkyä nostamassa häntä syliini. Huuto oli sydäntäraastavaa ja pelottavaa, ja ennen kaikkea täysin erilaista kuin öisin. Nenästä tuli rään mukana hieman verta, joten Inka oli saattanut pudota naamalleen. (Ei mitään muistikuvaa miten päin hän lattialla oli nostaessani hänet syliin.)

 

Kello oli lähes kymmenen, joten Inka oli saattanut olla jo jonkin aikaa hereillä ja lopulta lähtenyt tutkailemaan sängynreunoja. Yleensä nousemme seitsemän ja yhdeksän välillä. Pian Inka kuitenkin rauhottui, ilahtui isänsä näkemisestä, söi normaalisti aamupuuroa hyvällä ruokahalulla, leikki ja nukahti päiväunille. Myöhemminkään ei näkynyt oireita esimerkiksi aivotärähdyksestä. Samana sunnuntaina isännän mentyä iltavuoroon menimme minun vanhemmilleni. Inka sai viettää aikaa mummon ja papan kanssa ja minä menin kahden tunnin päiväunille!

 

Illalla keskustelimme isännän kanssa, että yöimetykset loppuvat tähän. Sovimme, että minä saan nukkua vierashuoneessa ja hän ottaa Inkan hyssyttelyn vastuulleen eikä minun tarvitse nousta vaikka mikä huuto olisi. Mikä autuus! Heräsin yöllä Inkan itkuun kerran, mutta käänsin kylkeä ja vedin peiton korville. Kuinka vapauttavalta ja hyvältä se tuntui! Kun tietää, ettei itse tarvitse nousta ja että hyssyttely on toisen vastuulla. Aamulla olin jo aivan toinen ihminen. Sain myös seuraavan yön itselleni ja nukkua posotin kahdeksan tuntia putkeen. Herääminen seitsemältä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa oli aivan mahtavaa!

 

Viimeiset kolme yötä isäntä on ollut yövuoroissa, joten hyssyttelyvastuu on ollut minulla. Yöt ovat menneet ihan hyvin. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että tissibaari on pysynyt kiinni enkä ole oikeastaan edes ajatellut lapsen hiljentämistä imettämällä. Inka on nyt ollut viisi yötä ilman yöimetyksiä. Vauvan on ilmeisen vaikeaa päästää irti saavutetuista eduista, en minäkään päästäisi! Olen oikein toiveikas tulevaisuuden suhteen ja uskon vakaasti, että tässä perheessä nukutaan (taas) kunnolla. Edessä on muutama yö, jolloin pääsen taas nukkumaan ihanaan vierassänkyyn. Toivotaan kaikille pitkiä yöunia!

 

 

 

Inka auttaa isiä pinnasängyn pohjan laskemisessa.

Ps. Tähän loppuun tuskin tarvitsisi kirjoittaa mitään, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi. Minulla on maailman ihanin ja rakkain vauva. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa enkä toivo muidenkaan tekevän. Äitiys ja isyys on täynnä haasteita ja tämä nyt vaan on yksi niistä. Lisää tulee, siitä olen varma. Kiitos kaikille läheisille tuesta ja kannustuksesta!

Viimeinen vanhempainvapaapäivä

Tosiaan, tänään on viimeinen vanhempainvapaapäivä ja huomenna alkaa kituuttelu kotihoidontuella. Olen ilmoittanut töihin olevani (ainakin?) vuoden hoitovapaalla eli ensi kevääseen asti. Työni sosiaalialalla mahdollistaa kuitenkin keikkatyön ja mitä ilmeisimmin teen jo kesällä työkeikkoja. Isäntä on kesällä yhdeksän viikkoa kotona pitäen isäkuukauden sekä vuosilomaa. Tästä yhdeksästä viikosta tosin poisluetaan puolitoista viikkoa kestävä poikain pyöräilyreissu...

 

Mukava lisä vanhempainvapaan perään on täydet vuosilomat. Pidän siis kesäloman tässä kesänkorvalla ennen kuin lähden keikkailemaan. Täytynee pomolle soitella, että milloin kesälomani tarkalleen ottaen on, ettei sitä vaan vahingossa lomalla töitä tee! Ammatinvalintani on sikäli kätevä, ettei minun tarvitse mennä kokonaan töihin vaan voin keikkailla mieleni mukaan, tosin sillä edellytyksellä, että keikkoja on tarjolla... Voin tehdä keikkaa myös myöhemmin isännän palattua töihin. Keikkailua edesauttavat isännän kolmivuorotyö sekä lähellä asuvat ja eläkkeellä olevat isovanhemmat, jotka toivottavasti ovat olleet tosissaan mainitessaan innostuksestaan lapsenhoitoon.

 

Juhlistin viimeistä paremman rahan päivää viettämällä sen hyvän ystävän sekä tämän kuusiviikkoisen pojan kanssa. Päivä oli kaikenkaikkiaan aivan ihana! Kävimme Marimekon ystävänmyynnissä ja mukaan tarttui verhokangasta (Satumetsä, vihreällä pohjalla), kasvo- ja käsipyyhkeitä sekä erivärisiä resoreita sisältänyt paketti. Haaveilin myös jonkun ihanan tarjottimen löytämisestä, mutta esillä olleet kuosit eivät hivelleet silmää. Haavekuvaan kuuluu ihanalla Marimekon tarjottimella aurinkoiselle terassille kannetut kylmät limonadit ja täytetyt patongit. Tarjottimella saattaa olla myös jotan pientä makeaa. Vaikka jotain minttusuklaaylläreitä tai kirpeää verigreippi- tai viinimarjasorbettia...

 

Matka jatkui nappaamalla mukaan kotipaketti kiinalaista ruokaa ja syömällä se ystävättären luona. Ai että oli hyvää, mums mums! Tulinen versio kungpo-kanaa lisämaustekastikkeella hiveli makunystyröitä täydellisesti. Inkan kanssa jatkettiin matkaa Lanttila-itsepalvelukirppikselle, jonne vein maanantaina vaatteita myyntiin. Pöytä oli jo myllätty ylösalaisin ja ilokseni osa vaatteista oli kadonnut -toivottavasti kassan kautta! Kiersimme Inkan kanssa kirpputorin läpi ja silmiin osui vanha lasten keinutuoli. Hetken harkittuani ja jopa ystävääni puhelimitse konsutoituani päätin tehdä kirppishankinnan ja ostaa Inkalle oman pienen kiikkustuolin. Tuoli kaipaa pientä tuunausta, mutta toivottavasti pääsee käyttöön! Tai ainakin esille...

 

 

 

 

Piipahdimme vielä Ikeaan ostamaan muun muassa petauspatjan ja pari tyynyä vierashuoneen sänkyyn. Ajatuksena oli myös löytää verhokangasta, mutta pikavilkaisulla katsottuna tarjolla olleet kuosit menivät jälleen ohi omista mieltymyksistäni eivätkä mätsänneet olemassaolevaan päiväpeittoon. Törmäsimme kattilaosastolla ihanaan ystävään, jonka kanssa sovimme treffit ensi viikolle (muistin aikana kirjoitanpa kalenteriin..). Toteutuisikohan silloin tuo tarjotin-terassi-haavekuva?

 

Kirjoittaessani tätä isäntä oli kylvettämässä Inkaa ja yhtäkkiä huusi minut paikalle. Siellä Inka seisoskeli kylpyämpärissään naama innostuneessa virneessä! Hän oli itse noussut seisomaan ämpärin laitoja vasten. Seisonta oli hieman huojuvaa ja vaarana oli toki kaatua yhdessä ämpärin kanssa. Mutta kuitenkin! Äitin pikkuvauva seisoo...! Pitäisikö kohta harkita pinnasängyn pohjan laskemista...



Viisi vuotta

Tasan viisi vuotta sitten elelin sinkkuna. Päätimme eräänä marraskuisena lauantaina lähteä parhaan ystäväni kanssa "vähän ulos". Yön hämärissä Helmen tanssilattialla Häneen törmäsin, Herra T:hen. Olimme tavanneet hänen kanssaan yhteisten ystäviemme juhlissa puoli vuotta aikaisemmin. Jo silloin pitkähiuksinen ja -partainen hoitoalalla työskentelevä T kiinnosti, mutta kiinnostus tuntui olevan yksipuolista. Helmessä kohtalo tuntui puuttuvan peliin, koska kirjaimellisesti törmäsimme toisiimme. Yhteistä eloa on nyt takana tasan viisi vuotta.

Asuimme omissa yksiöissämme ennen kuin muutimme yhteen puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Olemme asuneet samassa kerrostalokolmiossa nyt kolme ja puoli vuotta. Viikon päästä asumme omakotitalossa! Omakotitaloasuminen on ollut haaveissani aina ja nyt se vihdoin toteutuu pitkän säästämisen jälkeen. Etsimme sopivaa taloa vuoden verran. Kävimme katsomassa erilaisia omakotitaloja yhdessä ja erikseen varmaankin monta kymmentä! Lopulta löysimme molempia miellyttävän talon, jonka omistajat osoittautuivat lopulta minun tutuiksi. Kuinka pieni on maailma.

Herra T:n kanssa olemme matkustelleet melko paljon. Ensimmäinen ulkomaanmatkamme suuntautui Egyptiin maaliskuussa 2009. Olimme juuri muuttaneet yhteen. Seuraavana keväänä kävimme muutaman päivän lomalla ihanassa Lissabonissa ja saman vuoden kesänä teimme pikkuruisen Eurooppa-tourin, jolla kävimme Liettuan Kaunasissa, Italian Milanossa sekä Espanjan Malagassa. Matkakohteet valitsimme siis jonkun halpalentoyhtiön valikoimista, koska lennot olivat todella edulliset. Reissu kesti muistaakseni pari viikkoa ja ajoittui keskikesälle. Silloin päätin, etten enää ikinä lähde kaupunkilomalle keskellä kesää. Helle oli tukahduttava, varsinkin Milanossa! Seuraavana vuonna lähdimme muutaman viikon matkalle keväällä ja silloin kävimme Hongkongissa sekä kiertelimme Filippiinejä. Samana syksynä 2011 kävimme kahden muun pariskunnan kanssa Berliinissä viikonloppureissulla. Tänä keväänä lomailimme parin ystävän kanssa Singaporessa sekä Malesiassa muutaman viikon. Ensi keväänä reissu Madeiralle onkin hieman erilainen, kun mukana on puolivuotias tyttäremme, isovanhemmat sekä kummitäti miehineen.

Näiden vuosien aikana olen edellä mainittujen kohteiden lisäksi käynyt siskontytön (kummitytön) kanssa Kanarialla (Maspalomas), siskonpojan kanssa Kreikassa (Lefkas), äidin kanssa Prahassa sekä ystävien kanssa Rodoksella, Espanjan Fuengirolassa ja New Yorkissa. Tallinnassa ja Tukholmassa on taidettu piipahtaa myös jokunen kerta. Myös Herra T on käynyt omien kavereidensa kanssa useilla eri ulkomaanmatkoilla. Minusta on (ollut) tärkeää reissata sekä kaksistaan, että omilla kokoonpanoillamme. Matkailu on sydämessä. Edellisen matkan päätyttyä tulee olla jo seuraava matka vähintään mielessä! Saa nähdä syökö talon ylläpito velkoineen koko omaisuuden vai saammeko säästettyä sukanvarteen hieman reissaamista varten.

Viimeisen viiden vuoden sisään olemme toivoneet lasta, odottaneet sitä ja saaneet sellaisen, maailman ihanimman. Kosin Herra T:tä tämän vuoden karkauspäivänä ja pienen harkinnan jälkeen hän päätti välttyä hamekankaiden ostolta ja joutui kanssani kihloihin. Samaa sukunimeä odotellessa!

Toivon, että seuraavat viisi vuotta (ja vuosikymmenet!) tulevat olemaan yhtä ihania kuin edellisetkin. Suhde Herra T:n kanssa on tasavertainen, kunnioitamme toisiamme. Olemme lapsenkasvatuksessa samoilla linjoilla (ainakin vielä tässä vaiheessa) ja uskon, että tulemme vähintään sopeutumaan molempien periaatteisiin. Nyt tehdyt päätöksethän on helppo kumota sitten käytännössä... Itse olen luonteeltani melko huomionkipeä ja kohteliaisuuksia saa kalastella, mutta niistä harvoista spontaaneista kerroista tulee ottaa kaikki irti. Oma toiveeni, päätökseni ja haasteeni on pitää itseni samana naisena kuin olen aina ollut, enkä ole pelkkä äiti. Toivon osaavani puhua edelleen muustakin kuin vauvan yöunista ja vaipoista.  Uskon tämän olevan yksi asia, jota myös Herra T toivoo.Olen sama Pingale, mutta nykyään myös äiti.

Kuvakimara yhteisiltä matkoiltamme, olkaa hyvät.

 Helsingin Liuskasaari 2008

Egypti, Sharm El Sheikh 2009

Lissabon 2010

Kaunas 2010

Milano 2010

Malaga 2010

Hongkong 2011

Filippiinit, Panglao 2011

Berliini 2011

Singapore 2012

Malesia, Tioman 2012