Kaksi niin erilaista vauvaa

Olemme nyt puolen vuoden verran päässeet ihmettelemään eloa kahden lapsen kanssa. Puolessa vuodessa on todettu, että kyllä, samoista ihmisistä alkunsa saaneet lapset voivat olla niin erilaisia. Totta kai itsekin suhtautuu moneen asiaan rennommin, helpottuneemmin tai jopa eri tavalla kuin ensimmäisen lapsen kanssa. Mutta myös toinen lapsi opettaa vanhemmilleen uusia asioita!

Yksi iso asia, jossa Eero-kuopus on osoittanut olevansa ihan erilainen Inka-isosiskoonsa verrattuna on imetys. Jo ennen Eeron syntymää pohjustin Inkalle monet kerrat, että sitten kun vauva syntyy niin vauva on äidin sylissä syömässä tissiä usein ja tosi pitkään. Olet joka kerta tervetullut äidin syliin. Haet vain kirjan ja luetaan yhdessä ja vauva syö.

Tällainen pohjustus Inkalle siis siksi, koska sellainen rinnallaviihtyjä esikoinen oli ja sellainen oli ainoa kokemukseni imettämisestä. Tilanteessa kuin tilanteessa, kellonaikana minä hyvänsä, mielialalla millä hyvänsä, pirteänä ja väsyneenä, iltaisin tuntitolkulla, aina rinta maistui. Muutamia ensimmäisiä viikkoja Inka tunnnollisesti haki kirjan esille ja luettiin vauvan ruokaillessa. Siitä eteenpäin Inka ehti vain valita kirjansa, kunnes poika päästikin rinnasta irti, koska kiitos, söin jo. Toki kirja saatettiin silti lukea, tai sitten menin jatkamaan ruoanlaittoa.

Iltaisin esikoinen nukahti yleensä rinnalle syötyään rinnanpään aivan valkoiseksi luttanaksi. Saatoin katsoa pari jaksoa jotain hömppäohjelmaa tai sitten mennä nukkumaan vauva kyljessä syöden. Eeron ilta-ateriointi oli samaa luokkaa kuin päivällä, pikaryystö ja erikseen nukkumaan. Öisin sama homma: poika sängystään syliin, ryysk, ja takaisin sänkyynsä. Säntillisesti kahden tunnin välein. 

Kaksikuisena huomasin Eeron imetyskuviossa uuden asian. Hän syö tasan silloin kuin on nälkä. Ja silloinkin vain sen verran kuin on nälkä eikä jää rinnalle hengailemaan. Varsinkin öisin tämä oli hyvin raskasta. Yöllä rinta joko kävi tai ei, yleensä ei. Saatoin kokeilla sata erilaista imetysasentovariaatiota, hyssyttelytahtia ja laulua, mutta välillä jokin kävi, välillä ei. Jaksoin yöllisiä narinoita ja rintaraivareita pari kuukautta, kunnes nelikuisena lääkäri totesi, että painoa ei ole tullut tarpeeksi. Pojalle lisämaitoa! Päivisin poika oli (ja on) kuin maailman tyytyväisin aurinko!

Siinä kuopus onkin opettanut meille ihan uuden jutun: vauvat heräävät öisin syömään! Esikoinen veteli kaksiviikkoisesta yöt nukkuen ja syömättä noin puolivuotiaaksi asti. Kuopus ei ole vielä nukkunut yhtäkään kokonaista yötä, mutta niin, se onkin vauva.

Toinen merkittävä erilainen tapa lastemme kesken on se, että Eero nukahtaa aivan itsekseen. On aina nukahtanut. Esikoinen nukahti iltaisin, kuten edellä jo kerroin, tissille. Päivisin hän nukahti liikkuviin vaunuihin tai pienen rullaamisen jälkeen parvekkeelle. Inkan vauva-aikaan asuimme vielä kerrostalossa ja ulos lähtiessämme hän saattoi huutaa kantokopassaan niin kauan, kunnes sain puettua itseni. Kun nostin kantokopan, hän vaikeni oitis. Pari ensimmäistä kuukautta Eero saattoi nukahtaa ihan rauhassa ilman huutamista eteisen lattialle haalarinsa päälle sillä aikaa, kun taistelin kaksivuotiaalle pihatamineita päälle.

Siitä opin, että hänellä on upea taito nukahtaa ihan itse. Laittaessani Eeroa terassille päiväunille hän saattoi nukahtaa siinä vaiheessa, kun kypärämyssy vedettiin pään yli ja tutti laitettiin suuhun. Senkin opin, että joku rätti päässä auttoi häntä nukahtamaan. Pikkuvauva-aikaan Eerolle laitettiinkin harso pään ja osittain kasvojen päälle ja tsädäm! pian hän jo nukahti. Puolen vuoden aikana en ole rullannut häntä vaunuissa nukahtamisaikeissa kuin ehkä viitisen kertaa.

Inkalle ei annettu tuttia ollenkaan, Eero sai sen pariviikkoisena. Inka sai korviketta ensimmäisen kerran kymmenkuisena, Eero nelikuisena. Inkaa imetin yksitoistakuiseksi, Eeroa puolivuotiaaksi. Inkalle hienonnettiin kaurahiutaleet, Eerolle heti samat (suolattomat) puurot kuin muullekin perheelle. Hellyyttävää, huojentavaa ja huvittavaa listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle!

Maailman ihanin ja rakkain tytär. Maailman ihanin ja rakkain poika.

 

Nelikuinen pikkuveli

Oikeasti pikkuveli on jo neljä kuukautta ja kaksitoista päivää vanha. Kuopuksen pikkuvauva-aika on mennyt huomattavasti nopeammin kuin esikoisen. Muistan kuinka tyttären kanssa kärryteltiin vanhan kodin maisemissa Oulunkylässä päivittäin. Ja kuinka tulimme ja menimme, luuhasimme siellä ja täällä. Esikoinen oli kolmen ja puolen kuukauden ikäinen, kun muutimme tänne Itä-Vantaalle. Ja missä kuopuksen pikkuvauva-aikana on käyty? Ei misssän.

No ollaan me oikeasti käyty ja luuhattu, mutta ei ihan samaan tahtiin. Menoa on toki rajoittanut isosiskon päivärytmi päiväunineen. Pojan päivärytmi on edelleen sama kuin kaksi kuukautta sitten. Pari kuukautta sitten päiväunet saattoivat venähtää jopa kuuteen tuntiin, mutta nyt ne ovat säntilliset kaksi-kolme tuntia per päiväuni. 

Kuulumisia kyselleille olen lähiaikoina vastannut, että päivisin menee oikein hyvin ja öisin huonosti. Öistä mainitsinkin jo vuoden ensimmäisissä kuulumisissa. Välillä poika on herännyt jopa vartin välein narisemaan ja se jos mikä on raskasta (okei ei ole kokemusta mm. koliikista). Kun narina yltyy huudoksi, ovat kirosanat välillä öisin kuuluneet ja fiiliksistä päällimmäisinä ovat olleet ärtymys, turhautuminen ja raivostuminen. Kesken syvän unen herääminen on niin vastenmielistä ja kellon katsominen niin karmeaa, kun huomaa sen madelleen vain vartin. Isännällekin olen monesti sanonut, etten uskalla mennä nukkumaan, koska ihan pian täytyy kuitenkin herätä.

Eikä siinä mitään, jos pojalle kelpaisi heti vaikka tissi vaimentimeksi, mutta kun välillä on kokeiltu kymmenen eri imetysasentoa (molemmilla tisseillä), erilaiset sylissähyssytystahdit ja -asennot, tutti, peittokapaloon kääriminen ja peitto pois ja kun koko rumba aloitetaan alusta niin se ensimmäinen kelpaa sittenkin. Näihin yörähinöihin on varmasti vaikuttanut myös kuukautisteni alkaminen (yhyy, nyt jo?!). Poika maistaa sen maidossa ja tuntee hormooneissa ja missä lie.

Tällaiset yöt ovat onneksi (toistaiseksi?) takanapäin, koska olen alkanut antaa pojalle öisin korviketta ja se jos mikä maistuu oitis! Ja lisäksi hän nukkuu vieressäni. Ehkä se oli myös se mammankaipuu, jota ystäväni ehdotti. Yöt ovat ehkä ihan vähän rauhoittuneet, jos sen nyt tässä uskaltaa mainita.

Jos yöt ovat hulinaa niin päivät ovat ihanan seesteisiä. Kuopus on maailman valloittavin ja tyytyväisin poika. Hän viihtyy hereillä ollessaan lattialla, sitterissä, sylissä, kannossa ja vaunuissa. Toki hän nauttii viihdykkeistä, joita äiti, isä tai isosisko tarjoaa. Hymyjä hän jakelee auliisti, mutta naurua vielä pidätellään. Toisaalta hän on kyllä hymyillyt ääneen, mutta varsinaista kikatusta vielä odotellaan. Vatsalleen kääntyminen on ihan siinä hilkulla! Leluja hän vaihtaa taitavasti kädestä toiseen ja ne löytävät tiensä aina suuhun.

Viikko sitten poika sai ensimmäiset maistiaiset soseita. Ensimmäisenä makuna illallislistalla oli porkkana. Sitä hän nautiskeli mielellään kuutena päivänä, kunnes eilen vaihdoimme maun bataattiin. Sama lusikallinen seilaa edestakaisin, mutta hyvin suu aukeaa aina kun lusikka lähestyy.

Tänään kävimme nelikuisneuvolassa ja -lääkärissä. Painoa pojalla tällä hetkellä on 6460 g ja pituutta 67,5 cm. Painoa on tullut viime kuiseen punnitukseen nähden liian vähän, vain 160 g. Lääkärin mukaan mainio tahti olisi puolisen kiloa kuukaudessa! Saimme siis suositukseksi antaa lisämaitoa sekä kasvattaa pikkuhiljaa soseannoksia.

Väsyneet itkuntirautuksethan siellä neuvolan käytävillä piti vääntää. Vauva ei käsistä nostaessa kannattele tarpeeksi hyvin päätään, ei käänny, ei naura, ei vielä puhukaan. Ja kaiken lisäksi maitoa tulee liian vähän, se on liian laihaa, poika ei malta/jaksa/halua imeä tarpeeksi eikä paino siis nouse. Haikeasti hyvästelin jo koko hiton imetyksen! Ei pojalle enää taatusti tissi maistu, jos pullon makuun pääsee!

Kuten arvaatte, nyt ne neuvolan käytävän itkut tuntuu aika kaukaisilta ja jopa naurettavilta. Ei poika tietenkään vielä päätään nostele, eikä käänny eikä naura eikä juttele. Hän tekee ne sitten kun hänelle sopii. Eikä siis kukaan mitenkään torunut tai arvostellut, hyvänen aika. Kehuja kyllä sai hyvästä kehityksestä! Väsyneenä kaikki vaan tuntuu hippusen vaikeammalta ja raskaammalta... Ja mitä siihen tuplaruokkimiseen tulee, äitinikin osasi jo jatkaa lausettani.

"...mutta toisaalta tämä tarkoittaa enemmän vapautta minulle itselleni..."

"...ja enemmän töitä mummolle!"

Vaikka oikeasti ajattelin kyllä sitä, että pian isäntäkin saa ottaa osuutensa poikansa ruokkimisesta.

Aivan hyvin meillä menee. Vaiheet ovat ohimeneviä ja olen kovin optimistinen öiden suhteen. Kuopushan on vasta nelikuinen vauva. Minulla on maailman ihanin poika!

Kaksikuinen pikkuveli

Kokonaiset kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun esikoistyttären ihana pikkuveli syntyi tähän maailmaan. Kaksi kuukautta tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta poika on niin tuttu ja rakas, että tuntuu että hän olisi kuulunut perheeseemme huomattavasti pidempään! Aika menee kuin siivillä ja pelkään, etten saa jotenkin tallennettua kuopuksen vauva-aikaa muistiini.

Miten meillä on mennyt? Ihan hyvin, ellei jopa oikein hyvin. Ei kai sitä ääneen saisi sanoa, mutta kuopus on kyllä helppo ja ihanan tyytyväinen poika. Sisarusten suhde on kehittynyt silminnähden. Nyt tyttärenkin uskaltaa (useimmiten) jättää pieneksi toviksi pikkuveljen kanssa kaksin ilman valvovaa silmää. Alkuviikkoina kohtelu ei nimittäin ollut kovin hellää. Nyt pojan itkiessä isosisko hyssyttelee ja laittaa tuttia suuhun. Lattialla pötkötellessään poika hakee katseellaan siskoaan, seuraa hänen puuhiaan ja hymyilee valloittavasti. Siskon jutut viihdyttävät selkeästi! Toinen vakkari hymypaikka on pesukoneen päällä oleva hoitopöytä. Seinällä olevat kuvat saavat aina hymyn huulille, vaikka harmituksen vallitessa siihen pötkölleen laitettaisiin.

Kasvusta en osaa vielä tarkemmin sanoa, ensi viikolla on kaksikuisneuvola. Vaatteita jää kovaa vauhtia pieneksi eli eiköhän poika kasva! Rintamaitoa riittää ja imetyskin on sujunut pitkään ilman itkua ja irvistyksiä (minun osaltani siis). Myös rintakumeille, veren tihkumiselle ja jatkuvalle rasvaamiselle on saatu heittää hyvästit.

Vauvan päivärytmi on solahtanut isosiskon rytmiin mitä mainioimmin. Aamulla hän heräilee seitsemän-kahdeksan maissa ja on pari tuntia hereillä aamutoimien ajan. Kun teemme lähtöä aamupäiväulkoilulle, poika menee vaunuihin ulos nukkumaan. Hän nukkuu kahdesta neljään tuntia. Ensimmäisten unien jälkeen hän herää noin tunniksi ja menee taas ulos vaunuihin nukkumaan siinä kolmen hujakoilla. Tässä välissä isosisko herää omilta päiväuniltaan ja itselläni on monesti tunti (ellei pari) ihan hiljaista omaa aikaa. Tai ainakin henkilökohtaista aikaa pojan kanssa, kun isosisko nukkuu.

Nukkuva poika kulkee mukana isosiskon iltapäiväulkoilujen aikaan ja heräilee siinä viiden kuuden maissa. Iltasella hän jaksaa olla muutaman tunnin hereillä ennen yöunia, joille hän menee yhdeksän kymmenen maissa. Yöherätyksiä on yhdestä neljään. Poika ääntelee, imetän häntä viitisen minuuttia sängynlaidalla istuen, laitan pojan omaan sänkyyn unia jatkamaan ja käyn itsekin taas nukkumaan. (Kuulostaapa helpolta, ensi yö varmasti sitten valvotaan!)

Mitä temppuja tämä kaksikuinen osaa? Ainakin hymyilyn! Hymyjä väläytellään ja ne ovat aina niiiiiin pakahduttavia! Poika jaksaa olla jonkin aikaa vatsallaan, mutta väsyy pian. Muutaman kerran hän on (vahingossa?) käännähtänyt vatsalta selälleen. Kuopus on ruumiinrakenteeltaan aivan erilainen kuin siskonsa oli vauvana. Tytär oli hento ja syliinmukautuva, poika puolestaan jopa tönkkö! Sylittelyasennotkin ovat välillä koomisia, kun poika jäykistelee itseään.

 

Kaksi ensimmäistä kuukautta kahden lapsen äitinä ovat menneet paremmin kuin odotin. Pojan levollinen olemus ja tyttären nopea(hko) sopeutuminen uuteen tilanteeseen ovat ilahduttaneet minua kovasti. Toki odotan töistä saapuvaa isäntää päivittäin ja iloitsen hänen vapaapäivistään. Kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet korvaamaton apu näinä alkukuukausina (ja -vuosina). Synnytyksestä palautuminen ja parantuminen on sujunut huomattavasti nopeammin kuin esikoisen kohdalla. Ja imetyskidutuksen nopeampi vaihtuminen siihen autuaaseen imetykseen, huh!

Elämä tuntuu tasaiselta ja turvalliselta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen näistä kahdesta pallerosta!

Poikasen ristiäiset

Eilen vietimme seitsemänviikkoisen poikasemme ristiäisiä. Juhliin osallistuivat vain lähisuku eli vanhempamme sekä sisaruksemme perheineen. Kummitkin valitsimme perhepiiristä. Vaikka tällä kertaa olisi ollut hyvin tilaa juhlia kotona, päätimme kuitenkin pitää kastetilaisuus sekä kakkukahvit seurakunnan tiloissa. Vältyin sen suuremmalta siivoamiselta ja seurakunnan puolesta löytyi tarpeeksi astioita.

Siskoni valmisti maailman herkullisimmat voileipäkakut, lohi- ja kinkkuversiot sekä leipoi karjalanpiirakoita munavoineen. Itse osallistuin tarjoiluihin leipomalla mangotuorejuustokakun. Isovanhemmatkin osallistuivat kahvipöydän antimiin ja koristeluun, joten isäntäväki pääsi hyvin helpolla. Juhlat olivat mukavan rennot eikä mistään tarvinnut ottaa paineita. Kiitos kaikille!

Tällä kertaa päätin päästä helpolla myös vaatetuksen suhteen. En siis ommellut kenellekään uusia juhlavaatteita. Isosisko juhli mummim Madeiralta tuodussa valkoisessa mekossa ja itselleni olin löytänyt sievän mekon, joka on ilokseni oikea imetysmekko! Sankaripojan farkkuhaalari on saatu ystävältä.

Pojan työnimi oli pitkään Reiska. Isäntä sitä ehdotti jopa oikeaksi nimeksi, mutta minä en jostain syystä innostunut... Toiset nimet olivat tiedossa jo pitkään. Minusta on ihana miettiä ja kaivella sukujen nimiä toiseksi nimeksi. Tälläkään kertaa niitä ei tarvinnut kaukaa poimia, koska miellyttävät nimet löytyivät läheltä. Etunimen kriteereinä minulla oli pitkään se, että siinä on neljä kirjainta ja nimi alkaa vokaalilla, mutta ei i-kirjaimella. Lisäksi halusin pojalle jotenkin terävän ja "kovan" nimen. Lopuksi mainittakoon vielä, että jos minä olisinkin ollut poika, olisin saanut saman nimen kuin pojallamme on nyt!

Kymmenen päivää

Niin kauan olen ollut kahden lapsen äiti. Elo on ollut oikeastaan todella auvoista, koska isäntä on ollut kotona. Normaalista poiketen tiskikone on tyhjentynyt itsestään, jopa ruoka on valmistunut ajallaan ilman, että minä olen edes ollut keittiössä. Tähän voisi todellakin tottua! Totuus kahden lapsen äitinä olemisesta valkenee vasta maanantaina, kun isäntä palaa isyysvapaaltaan töihin. Mummoo...? Mummiii..? Siskoo...?

Poika, joka Reiskana on jo pitkään tunnettu, on aivan ihana. Pääasiassa hän viettää päivänsä syöden ja nukkuen. Ruokahalu on mainio ja hän itse pitää huolen ruoka-ajoistaan. Kävimme eilen neuvolassa ja viikossa painoa oli tullut hienosti lisää, melkein pari sataa grammaa! Pituuttakin jopa neljä senttiä (onko edes mahdollista..?). Nukkumisennätys on yhtenä yönä neljä tuntia putkeen. Ei voi kuin toivoa, että Reiska ottaa mallia isosiskostaan, joka alkoi kahden viikon ikäisenä nukkua yöt läpeensä. Toki sekin auvoisuus muuttui hetkeksi jonkun kuukauden kuluttua.

Isosiskon suhtautuminen pikkuveljeensä vaihtelee hetkessä. Toisinaan hän kyselee missä pikkuveikka on ja hänet nähtyään saattaa hellästi paijata ja pussata tai näyttää leluja. Seuraavassa hetkessä hän saattaakin "ohimennen" läppästä veljeään tai työntää käsillään tai jaloillaan. Samalla hän seuraa tarkasti vanhempiensa reaktiota. Yritän olla kyseisissä tilanteissa rauhallinen ja selittää miksei toisia saa edelleenkään satuttaa. Mutta toisinaan ärähdän. Eilen kysyin läpsimisen jälkeen, että haluaako tyttö myös syliin ja sain vastaukseksi helpottuneen joon. Olenkin tytölle sanonut, että syliin (tai ainakin kainaloon) mahtuu aina.

Isosiskon elämässä on tapahtunut muitakin mullistuksia. Hän muutti muutama yö sitten ison tytön sänkyyn! Pinnasänky oli matkalla kellariin, mutta jäikin töröttämään vierashuoneeseen. Ensimmäisenä yönä hän kipitti pimeässä talossa kolme (vai neljä?) kertaa makuuhuoneeseemme, mutta aina palautimme hänet takaisin. Seuraavat yöt ovatkin sujuneet paremmin muutamaa itkua lukuunottamatta. Hän on myös opetellut nukkumaan päiväunensa sisällä. Tähän asti hän on aina nukkunut ne ulkona vaunuissa. Iso tyttö on niin ylpeä omasta uudesta sängystään, johon hän pääsee itse kiipeämään!

Tällä hetkellä molemmat lapsukaiset nukkuvat. Isäntä on pihalla tekemässä jotain mistä kuuluu kopkopkop ja hurrurr. Minulla on vielä puolisen tuntia aikaa tehdä jotain. Tai pikemminkin yhtään mitään.

Meitä on nyt neljä!

Odotus on nyt ohi ja uusi elämä alkanut! Maanantaiaamuna meidän perheeseemme syntyi ihana poikavauva, tyttäremme pikkuveikka. Elämää nelihenkisenä perheenä ollaan nyt opeteltu, ihmetelty ja harjoiteltu muutaman päivän ajan.

Synnytyksen suhteen sain oikeastaan mitä tilasinkin. Olin sunnuntaina kurotellut omenoita naapurin puusta (luvalla), lakaissut jälleen portaita, siirrellyt soraa metalliharavalla.. Supistuksia tuli ja meni iltapäivän mittaan, mutta niin on tehnyt pitkin kesää. Illalla majouduttuani television ääreen tunsin supistusten olevan kipeämpiä ja huomasin vilkuilevani kelloa. Säännöllisesti tulee!

Menin yhdentoista maissa nukkumaan ja vitsikkäästi (toiveikkaasti) laitoin alleni isomman muovifroteesuojan. Pienemmän kanssa olin jo monta viikkoa nukkunut. Pyysin isäntää tulemaan viereeni pötköttämään ja vähän siirtämään suojaa, kun se ei ollutkaan ihan kunnolla allani. Jonkin ajan kuluttua alavatsassa muljahti ja lapsivedet losahtivat alleni! Aloin nauraa ja hihitellä. Herätin heti isännän, jonka kanssa kerättiin suoja "vaipaksi" ja kampesin itseni suihkuun. Nauruhihitys muuttui pikkuhiljaa onnen (ja paniikin-) kyyneleiksi, kun tajusin, että kohta meille syntyy vauva!

Soitin äidilleni, jotta hän lähtisi tulemaan meille tyttömme vuoksi. Kello oli puolen yön. Soitin myös Kätilöopistolle ja sain ohjeet seurata supistuksia, lapsiveden väriä ja omia tuntemuksia ennen lähtöä. Menin kuumaan suihkuun jumppapallo kaverina. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi melko pian ja soitin Kätilöopistolle uudelleen. Saimme luvan lähteä sinne ja kahden maissa olimme syntymähuoneessa.

Mukava nuori kätilö ehdotti ilokaasun ottamista. Ensin kieltäydyin siitä, koska edellisessä synnytyksessä siitä tuli liian pöhnäinen ja huono olo. Päädyin kuitenkin kokeilemaan sitä, mutta ehdotettua pienemmällä annoksella. Ratkaisu oli ihan hyvä, koska keskityin supistusten sijaan hengittämään kunnolla. Jonkun ajan päästä päädyimme spinaalipuudutukseen, joka alkoi vaikuttaa samantien ja olo oli taivaallinen!

Spinaalipuudutuksen saamisen jälkeen pystyin levätä ja kerätä hyvin voimia. Ponnistamisen tarve alkoi hiipiä pian ja sainkin alkaa hieman ponnistaa, kylkiasennossa. Vauvan pää oli piirun verran väärässä kulmassa, joten jäimme hieman odottelemaan asennon muuttumista. Kätilö ehdotti nousemista kontilleni ja tein työtä käskettyä. Supistukset melkein pakkottivat ponnistamaan, mutta sain luvan vain myötäillä niitä. Karmea tunne! Jonkin ajan kuluttua pään asento oli suoristunut ja pääsimme tositoimiin. Kello läheni seitsemää ja kätilö uhkaili työvuoronsa päättymisellä ja tsemppasi kunnon ponnistuksiin.

Puudutuksen vaikutus oli siinä vaiheessa (käsittääkseni ja tuntemuksista päätellen) hävinnyt taivaan tuuliin. Pään syntyminen teki tiukkaa ja kirveli suunnattomasti. Maanantaiaamuna kello 6.53 terve ja tuore poikavauva näki aamunsarastuksen! Sain ihanan poikasen heti rinnalleni. Episiotomiaa ei tarvittu, mutta pari tikkiä silti. Pojan syntymäpaino oli 4195 g ja -pituus 52 cm. Kilon ja sentin enemmän kuin siskollaan.

Pitkän suihkun, pojan kylvetyksen ja runsaan aamupalan jälkeen pääsimme lähtemään lapsivuodeosastolle. Tällä kertaa siirtymiseen ei onneksi tarvinnut pyörätuolia. Perhehuonetta ei harmikseni ollut tarjolla, mutta onneksi saimme sellaisen kaksi vuotta sitten esikoisen synnyttyä. Kämppäkaverin vauva itki koko yön ja nukuin noin kaksi tuntia. Saimme onneksi luvan lähteä kotiin jo seuraavana päivänä. Lääkärin tutkittua pojan nautin vielä sairaalalounaan, suihkun ja pakkasimme kamamme ja lähdimme kotiin.

Lyhyen sairaalavisiitin aikana meitä ehtivät käydä moikkaamassa vain isovanhemmat sekä tietenkin esikoisemme. Olin pelännyt esikoisen näkemistä sairaalassa, laitosvaatteissa ja hormoonihöyryissä. Koska epäilimme tyttärellä olevan enterorokon, olimme sopineet näkevämme isovanhemmat ja tytön sairaalan kahvilassa. Nähtyäni tyttäremme aulassa purskahdin samantien itkuun. Se ei onneksi yltynyt hervottomaksi vaan pystyin (julkisen tilan vuoksi?) hillitsemään itseni enkä pelästyttänyt ihmettelevää ja tuoretta isosiskoa sen enempää... Onneksi tyttö halusi tulla äidin syliin!

Tästä alkaa taas uusi ja ihmeellinen elämänvaihe. Talo on rakkautta pullollaan. Sitä ei onneksi tarvitse jakaa, sitä on tullut lisää. Olemme niin onnellisia.

Tyttäremme yksivuotisjuhlat

Tasan vuosi sitten olimme jo päässeet kotiin Kätilöopistolta. Olimme viidettä päivää kolmen hengen perhe. Ystäviä ja perheenjäseniä kävi meillä Oulunkylän kodissa ihastelemassa uutta ihmistä. Vauva oli tyytyväinen pikku tuhisija, hikotteli paljon, kuten vatsassa ollessaan. Imetys oli auvoisista lupauksista ja pumpulinpehmeistä kuvailuista huolimatta järkyttävän kivuliasta. Itkin ja imetin. Imetyksiä lukuunottamatta elo vauvan kanssa sujui hyvin. Tosin muistelen, että vauva söi rintaa noin 26 tuntia vuorokaudessa. Mutta nyt, nyt ihana pikku tuhisija on vuoden ikäinen tohottaja! Maailman ihaninta ja rakkainta tohottajaa juhlittiin viime torstaina.

 

Yritimme pitää vieraslistan lyhyenä ja kutsua vain lähipiirin, mutta äsken tehdyn laskelman mukaan talossa piipahti lopulta 30 vierasta. Ikäjakauma oli kuukauden ikäisestä päälle kuusikymppisiin. Kello kahdeksi kutsuttiin (äiti)ystävät jälkikasvuineen ja puoli kuudeksi kutsuttiin (työssäkäyvät) ystävät sekä perheenjäsenet. Jako oli oikein onnistunut, koska molemmissa seteissä vieraita oli 15.

 

Olin suunnitellut, että Inka nukkuu päiväunet puolesta päivästä kahteen, bailaa kaveidensa kanssa noin viiteen, ottaa torkut ja jatkaa bailaamista toisen kattauksen aikaan. Suunnitelma sujui oikein hyvin, tosin hän jätti välitorkut väliin! Likka bailasi kahdesta iltaan asti! Inka oli kyllä uskomattoman reipas. Hän jaksoi olla päivänsankarina koko pitkän päivän. Muutkin lapsivieraat olivat ihastuttavia ja kaikilla oli juhlafiilis.

 

Päivän ensimmäisessä vieraserässä mukana juhlimassa olivat muun muassa ihastuttavat Odotukseni-blogin Vilma, joka puolestaan täyttää huomenna vuoden sekä Mini Pumpkinin Vilja. Muut lapset olivat kuukaudesta kolmeen vuoteen. Vauvat, taaperot ja lapset touhusivat yhdessä ja erikseen ja näyttivät viihtyvän hyvin. Koko päivän vierassaldossa oli myös jokunen salamatkustaja. Mahtavaa, kun ystäväpiiriin tulee lisää äitejä ja vauvoja!

 

Leivoin juhliin yhteensä neljä pellillistä kahta eri pizzaa (salami-ananas-oliivi sekä pesto-vuohenjuusto-kirsikkatomaatti-pinjansiemen) ja pakasteyllätyksenä oli karjalanpiirakoita kera munavoin. Makeaksi suupalaksi leivoin porkkanakakkua sekä yllätysyllätys tuorejuustokakun! Lisäksi tarjolla oli fetasalaattia, porkkana- ja kurkkusuikaleita dippien kera, Sukulakuja, Prinsessa-keksejä ja riisisuklaata. Juhlan kunniaksi ostin ensimmäistä kertaa maissinaksuja ja hyvin kävi kaupaksi pikkuvieraille sekä päivänsankarille! Minun ja Inkan kummitädin gluteenittoman ruokavalion vuoksi tein omat gluteenittomat versiot molemmista pizzoista sekä tuorejuustokakusta. Porkkanakakun uskaltauduin tekemään gluteenittomana kaikille tarjottavana.

 

 

 

"Onks nyt kaikki?!"

 





Pieni päivänsankari sai mitä ihanimpia lahjoja, joilla on nyt leikitty, kolisteltu, luettu, katseltu ja ihasteltu monta päivää ja ties kuinka monta tulevaa vuotta! Siskoni toi Inkalle kellaristaan kaivamansa 70-luvun nukenvaunut, joita olen kaiholla odottanut saapuvaksi. Niillä olen itsekin vuosikaudet leikkinyt. Kuvissa näkyvä punainen taaperokärry taitaa olla yhtä vanha, mutta sen Inka on saanut käyttöönsä jo alkukesästä. (Suvumme retroleluista suunnittelen kirjoittavani myöhemmin!)

 

Kaikki lahjat olivat todella mieluisia ja Inkan näköisiä (joku saattaisi kröhäistä tässä kohdassa), mutta Inka totisesti arvostaa muun muassa kirjoja ja puisia leluja! Pienet vieraat tutustuivat lahjoihin samantien ja isommat näyttivät miten ne toimivat ja mitä niillä tehdään. Ihastuttavaa yhteisöllisyyttä lasten keskuudessa! Pientä romanssiakin oli ilmassa, kun puolivuotiaat löysivät toistensa katseet. Juhlat olivat mielestäni kaiken kaikkiaan oikein onnistuneet! Itselläni oli hyvä olla enkä edes joutanut stressaamaan mistään. Haluamme Inkan ja isännän kanssa kiittää kaikkia juhlijoita ja onnittelijoita. Vieraat tekevät juhlan!

 

 

Kahdestoista kuukausi

Tasan vuosi sitten pötköttelin Kätilöopiston perhehuoneessa. Seuranani minulla oli ihana uusi ihminen, ensimmäinen lapseni, rakas tyttäreni. Viereeni vedetyllä sängyllä samaa ihanuutta ihmetteli isäntä, tuore isä. Maailmani mullistui, minusta oli tullut äiti!

 

Tytär syntyi kaksi viikkoa yli lasketun ajan. Hän viihtyi kohdussani niin hyvin, että häntä sai houkutella ulos ballongilla, kalvojen puhkaisulla, oksitosiinilla ja imukupilla. Siinä synnytystarinani lyhykäisyydessään.

 

Inka täytti torstaina vuoden. Hän on jo iso tyttö, jolla on ison tytön eleet ja vinkeet. Hän kävelee reippaasti tukia pitkin ja kärryn kanssa, mutta ilman tukea jalat ovat kuin lattiaan liimatut. Kaikenlaiset palikkapelit näyttävät olevan mieluisia ja niiden pelaaminen onnistuu joka kerta paremmin. Kirjojen lukeminen ja katselu kiinnostaa kovasti edelleen. Hän höpöttelee omiaan jatkuvasti. Uusia ymmärrettäviä sanoja on ei, otan ja maitoo. Sormi ojossa Inka sanoo "Otan, otan!" tai reippaalla pään pudistuksella höystettynä "Eei, eei..".

 

Kuukaudessa ei ole sen kummemmin tullut uusia näkyviä taitoja. Toisaalta ymmärrys on selkeästi kehittynyt. Inka osaa näyttää kirjasta muutamia tuttuja kuvia ja kertoa paremmin tarpeistaan. Tai sitten äidin ja isän ymmärrys tyttären tarpeita kohtaan on kehittynyt... Inka nukkuu pääasiassa yhdet päiväunet noin puolestapäivästä kahteen.

 

Inka sai ensimmäistä kertaa tavallista maitoa viime lauantaina. Muutamana päivänä annettiin maitoa ja korviketta vuoroaterioin, mutta nyt päämaitona on perustölkkimaito. Hoitolaukun pohjalla tosin kulkee edelleen Tuuti kätevän säilyvyytensä vuoksi. Inka on saanut maistella paljon ruokia meidän lautasilta, mutta pääosin hän saa vielä oman version aikuisten ruoasta, vähemmän suolatun ja maustetun.

 

Yksivuotisneuvola on loppukuusta. Siellä saadaan tarkempia mittoja meidän hentoisesta neidistä. Heinäkuussa olleessa ylimääräisessä neuvolakerrassa molemmat mitat, sekä pituus että paino, alkoivat vihdoin seiskalla.

 

Kavereiden hiekkalaatikolla tänään.

 

 

Viimeinen lauantai alle yksivuotiaana

Pitkästä aikaa koko perheellä oli vapaapäivä samaan aikaan. Päätin ikuistaa muutamia arkisia hetkiä ja jakaa ne kanssanne. Päivässämme ei ole (tähän mennessä) ollut mitään kovin erikoista, mutta näitä päiviä olen taas kaivannut muutaman viikon keikkailun jälkeen. Kirjoitan nyt siis tavallisesta päivästä ja karkeasti päivärytmistä. Ihmeellisintä on ollut se, että annoimme tytölle ensimmäistä kertaa tavallista maitoa. Hyvin näyttää maistuvan ja sopivan. Tämä on tosiaan Inkan viimeinen lauantai vauvana. Ensi torstaista lähtien hän taitaa olla virallisen määritelmän mukaan taapero.

Inka heräsi tänään ennen seitsemää, mutta nukahti uudelleen lyhyen sylihyssyttelyn jälkeen. Täten saimme kaikki vielä lisäunta tunnin verran, kunnes tyttö kahdeksan maissa heräsi kunnolla. Isäntä jatkoi uniaan ja me tyttöjen kesken menimme sohvalle heräilemään ja lukemaan kirjoja. "Kato, kato! Mmm.. Kot, kot, kot!"

Kirjojen jälkeen vaihdoin Inkan vaipan ja ripustin kuivumaan puhtaat pyykit, jotka oli ajastettu peseytymään aamuksi. Näin teemme lähes joka ilta. Vasta pyykkien jälkeen ryhdyimme aamupalahommiin. Inka nautti lähes koko lautasellisen kaurariisipuuroa sekä viipaleita päärynästä ja nektariinista. Osa viipaleista lensi kaaressa lattialle samalla kun Inka tuijotti minua ja odotti reaktiota. En reagoinut, viipaleet jäivät lattialle. Aamupalamaidoksi hän saa ensimmäistä kertaa sitä aikuisten maitoa.

Aamupalan jälkeen oli aamupesujen aika ja vaihdettiin päivävaatteet päälle ja heräteltiin isi-isäntä. Taisimme kyllä herättää hänet jo pariin otteeseen sitä ennen... Isin leikkiessä tyttären kanssa laitoin meille vanhemmille aamupalaa, riisikakkuja jääsalaatilla ja kalkkunameetvurstilla sekä rahkajogurttihässäkkää.

Syötyäni aamupalan tohotin tytön kanssa ja houkuttelin isäntää metsälenkille mukaan. Hän ei aluksi ollut kovin innostunut, koska hän oli jo menossa iltapäivällä kaverinsa kanssa metsärämeikköön pyöräilemään. Hyvin perustelujen jälkeen hän päätti tulla mukaamme. Ihanaa, yhteinen lenkki piiiitkästä aikaa! Ennen (päiväuni)lenkkiä Inka söi vielä lounaan. Isäntä oli edellisenä päivänä ryhdistäytynyt keittiörintamalla ja tehnyt kaksia erilaisia lihapullia sekä lohkoperunoita. Inka popsi niitä aivan innoissaan!



Isännän jalat pöydällä, telkkarista taisi tulla
Sydämen asialla?



Inka ja "auto", jolla päristellään
ympäri asuntoa.

Hurjaa menoa. Mummo, kuinka vanha tämä kärry olikaan?



Kolistelun jälkeen Inka muisti taas peilin.

Taitava hatunpukija!

 

Lempipuuhaa.

Sormet ovat vielä toistaiseksi kätevämpi aterin.
Puuronsyönti sujuu jo melko hyvin omalla lusikalla.

Isäntä kertoi tehneensä edellisenä päivänä metsälenkin, jota minä en ollut löytänyt. Kuvittelin tänne muuttaessamme, että joudun hamaan tulevaisuuteen lenkkeilemään vain maantiellä, mutta toisin kävi. Polkuja ja metsäreittejä menee uskomattoman paljon, joten tälläkin kertaa suuntasimme Sipoonkorven kansallispuistoon. Osa tämänpäivän reitistämme on talvisin hiihtolatuna, joten pääsin hieman tunnustelemaan millaisilla reiteillä joskus toivottavasti hiihdän! Toisin sanoen halusin tsekata onko reitin varrella järjettömiä mäkiä...

Ostin eilen elämäni ensimmäiset juoksutrikoot. Kynnys niiden ostamiseen on ollut järkyttävän suuri. Tai lähinnä niiden pitämiseen. Kauhulla katselen ihmisiä, jotka kulkevat kylillä pelkissä kalsareissa legginseissä ja nyt minä päätin lähteä korpeen hyllyttelemään ruhoani sellaisissa. Ensimmäiselle trikoiden ulkoilutuslenkille päätin kuitenkin pukea vähän jotain peittävää. Kaapista löytyi kiva ja värikäs kaapu trikoiden kaveriksi. Ajatus peittävyydestä oli lähinnä henkinen...

Juoksemisesta sen verran, että ennen raskautta kävin juoksemassa (hölkkäämässä) enemmänkin. Raskauden myötä se jäi kokonaan pois. Vaunulenkeillä olen hölkkäillyt silloin tällöin. Tänään olin aivan liekeissä trikoideni kanssa! Jolkottelin isännän ja vaunujen vierellä alkumatkan, kunnes pääsimme metsään. Isommalta polulta haarautui pienempiä juurakkoisia kinttupolkuja ja isäntä tiesi mihin ne johtavat. Pienen reittineuvomisen jälkeen lähdin pinkomaan pieniä polkuja pitkin ja tein noin kilometrin pituisen lenkin yksikseni, kunnes päädyin taas isommalle polulle ja lähdin kipittelemään vaunukaravaanin perään. Loikkiessani polulla (peläten nilkan nyrjähdystä ja kyyn hyökkäystä) olo oli kuin milläkin minnakaupilla. Olin vihreässä ja raikkaassa metsässä niiiin onnellinen!

"Kato, kato!"

"En mene pitkäkseni, vähän vaan laitan silmät tässä kiinni.."

Noin puolentoista tunnin lenkin jälkeen isäntä katosi autotalliin rassaamaan fillariaan ja minä jäin venyttelemään (lue makaamaan) pihalle Inkan kanssa. Tytön päiväunet jäivät vajaan tunnin mittaisiksi ja harkitsimmekin vielä toisia miniunia iltapäivälle. Poimimme Inkan kanssa puutarhamme hurjan mustaviinimarjasadon talteen ja herkuttelimme niistä noin puolet tuoreeltaan. Jäimme vielä pihalle leikkimään. Käpyjä ja kiviä Inka siirtelee paikasta toiseen. Äiti ojentaa kävyn ja sanoo "Ole hyvä" ja Inka ottaa vastaan ja sanoo hiljaa "..tish". Äidin kulta puhuu!

 

 

 

 

 

Ulkoilun jälkeen tyttö sai maitoa ja kurkkuviipaleita välipalaksi. Isäntäkin sai rassailunsa sopivasti valmiiksi, kun aloin tehdä ruokaa. Inka saa melkein saman version: kanaa, papuja, maissia, kevätsipulia, liraus kermaa, currya, mustapippuria ja jopa ripsaus suolaa. Kaveriksi kurkkua. Hyvin maistui, pari ruokalusikallista jäi tähteeksi. 

 

 



 

Isäntä katosi metsään kaverinsa kanssa. Me taisimme tehdä Inkan kanssa kaikenlaista; leikittiin lattialla, luettiin sohvalla, pestiin pyykkiä, järjesteltiin paikkoja. Melkein nukahdin lattialla loikoillessani ja Inkakin näytti väsymisen merkkejä. Päätin kuitenkin pitää tytön hereillä, koska kello oli jo kuusi. Lupasin itselleni mennä nukkumaan samaan aikaan kuin Inka, koska väsymys oli jo häiritsevää. (Kello on nyt 23.41 ja herätys töihin on 5.30, voi p***a!)

 

Miehet soittivat metsästä ja pyysivät laittamaan saunan päälle. Katseltiin nurmikolla telmien ja saippuakuplia puhallellen, kun miehet (vai pojat..) pesivät kuraisia polkupyöriään painepesurilla. Minä ja Inka saunottiin ensin, miehet sitten. Tovi leikittiin vielä pihalla, kunnes iltapalanälkä näytti merkkejään. Likka meinasi nukahtaa puurolautasensa ääreen! Koko lautasellinen kaurapuuroa mansikoineen upposi nuokkuvaan tyttöön. Äkkiä yöpuku päälle ja hätäinen hampaidenpesu itkevälle tytölle. Inka nukahti maitopullo suussa syliin.

 

 

Ripustin taas pyykit narulle ja kipitin poikien kanssa pihalle nauttimaan grilliherkuista. Ajattelin pikaisesti kirjoittaa tämän postauksen ja mennä nukkumaan. Aikaa menikin enemmän kuin pikaisesti ja yöunet jäävät (taas) pari tuntia suunniteltua lyhyemmiksi. Ehkä sitä seuraavana yönä sitten?

 

Ihana lauantai, ihanat rakkaat. Hyvää yötä.