Kankaiden ostoa sokkona

Kangasostoksilla ollessa useimmiten valitaan ihan itse mieluisat kankaat. Oikeassa kaupassa kankaita pääsee hypistelemään ja mallaamaan päälle. Nettikaupassa ollaan vain kuvan varassa ja joskus netistä saattaa löytyä toisten tekemiä vaatteita samasta kankaasta ja sitä myöden päästä kankaaseen sisään. Mutta joskus sitä menee ostamaan kankaan kuin sian säkissä!

Kuulun virtuaaliseen ompeluryhmään, joka uskomattoman vertaistuen lisäksi järjestää upeita tapahtumia ja hauskoja haasteita. Viimeisin haasteista oli yllätyskangas, jonka nopeimmat sai halutessaan tilata. Tiedossa oli vain, että kyseessä on tunnetun kotimaisen firman kangas, trikoota tai ohutta puuvillaa ja määrä on noin puolitoista metriä. Mahdolliset kuositkin kuulemma saattoivat vaihdella pakettien kesken. Ja minä menin tilaamaan!

Avattuani yllätyspussin olin pitkään hämilläni. Ensireaktio oli suurinpiirtein ei saakeli mikä leopardikangas! Miehelläni tuli mieleen mikroskooppi ja bakteeriviljelyt.. Sitten mallailin isoa (n. 170 cm) trikookangasta päälleni ja ensijärkytys hälveni.  Seuraava ajatus mistä en ole vieläkään päässyt yli on se, että Bubble-nimisestä kankaasta tulee minulle mieleen näkökenttää häiritsevät mustat pilkut. Pappa, tämä mekko on ommeltu sinua ajatellen!

Päätin pitäytyä omalla mukavuusaluellani eli ompelin mitäs muuta kuin skater dress -mallisen mekon! Tämä on nyt neljäs mekko samoilla kaavoilla... Tuttua ja turvallista siis.

Pojan nukkuessa päiväunia (ensimmäistä kertaa sisällä!) lähdimme tyttären kanssa pihalle kuvauspuuhiin. Filmillä on hurja määrä kuvia, mutta suurin osa on julkaisukelvottomia. Joko kuvaajan tai kuvattavan puolesta... Mutta teidän ja seuraavien sukupolvien iloksi päätin julkaista taas tällaisen ex-luistelijan kuvan. Kyllä se kinttu taisi nousta jonkun verran korkeammalle silloin kilpaurheiluaikoina!

Aivan kiva tästä tuli, kun kankaan kanssa pääsi sinuiksi. Varsinkin töissä tykkään käyttää tämänmallisia mekkoja. Kätevää kyykistellä ja supermukava päällä.

Sitten vähän talvisempiin maisemiin! Seuraavat kuvat ovat tammikuulta. Silloin ompeluryhmämme jäsenet olivat halutessaan saaneet tilata vartavasten ompeluryhmällemme suunnitellun kankaan. Tilatessa ei silloinkaan tiennyt mitä tilasi! Pitkän odotuksen ja jännityksen saattelemana paketista löytyi trikookangas, jossa oli vaikka ja mitä väriä ja kuosia. Silloinkin olin aika järkyttynyt näkemästäni. Yhdessä raportissa oli vaalealla pohjalla tummia rukseja sekä viivoja, oli tumman liilaa, persikkaa sekä likaista harmaata. Kangas oli kuin maalaus, kuviot olivat kuin paksulla pensselillä ronskein vedoin vedetyt.

Silloinkin näköjään pysyin turvallisella kaava-alueella, koska olin valinnut malliksi saman Stunning Rosy -kaavan, jolla olin ommellut jo pari aikaisempaa mekkoa. Tämän haasteen kangas riitti kylläkin vain tunikaan. Minulla on selkeästi tapana innostua jostain kaavasta, tehdä sillä monta mekkoa, löytää uusi kaava ja innostua seuraavaksi siitä.. 

Näissä molemmissa haasteissa on ollut tietty aika, jossa kankaasta tulee saada jotain aikaiseksi. Valmiista työstä kuuluu ottaa kuva ja ladata se muiden näkyville tiettyyn kellonlyömään mennessä. On todella mielenkiintoista nähdä muiden tuotoksia samasta kankaasta! Oli kaikenmallisia ja -kokoisia mekkoja, paitoja ja tunikoita, löytyi legginsejä ja vauvanvaatteita. 

Minulla tunika on jostain syystä jäänyt aika vähälle käytölle. Pidän tunikan etukappaleen liilasta ja viivoista, mutta persikka ja varsinkin takakappaleen harmaa ovat jotenkin inhottavia. Parhaimmillaan tämä vaate on siis esimerkiksi avonaisen mustan neuletakin kanssa, jolloin vain tunikan parhaat palat näkyvät.

Pelkästä ruksiosasta ommeltu pipo sen sijaan oli koko talven käytössä! Siihen osui pala liilaa, mutta se ei häirinnyt lainkaan. Pipo oli tarpeeksi neutraali, mutta siinä oli kuitenkin jotain särmää.

Juttelin mieheni siskon ja heidän äitinsä kanssa näistä sokkona tilattavista kankaista ennen kuin uusimman yllätyspussin oli lupa avata. He kyselivät, että mitä jos kangas onkin joku ihan kauhee? Selitin, ettei siitä tarvitse välttämättä ommella itselleen mitään. Voi ommella vaikka jollekin lahjaksi. Vaikka anopille tyynyliinan!

Se olikin fiksu lausahdus, varsinkin kun jutteli juuri anopin kanssa, hahah! Mutta onneksi ihana anoppi on huumorintajuinen. Mutta valitettavasti anoppi ei (tällä kertaa) saanut tyynyliinoja.

Millainen olin, mitä ajattelin

Puutalobaby-blogin Kristaliina heitti ilmoille haasteen, joka oli lähes otettava vastaan. Häneltä oli kysytty millainen hän on ollut ja mitä hän on aikoinaan ajatellut ennen nykyistä elämäänsä. Hän oli pyytänyt lukijoiltaan sattumanvaraisia ajankohtia, joista kirjoittaisi ja sai päivämääriksi elokuun 1999, huhtikuun 2003, maaliskuun 2009 sekä 18.9.2009 ja 17.7.2010. Nyt hän haastoi lukijansa kirjoittamaan samoista ajanjaksoista. Muutin itse kaksi viimeistä ympäripyöreimmiksi ajoiksi, syyskuuksi 2009 sekä heinäkuuksi 2010.

 

Hänen muistelutekstinsä ovat todella kiehtovaa ja jopa koukuttavaa luettavaa. Himoitsin itsekin päästä tonkimaan vanhoja valokuvia ja miettimään millaista elämää kyseisinä ajanjaksoina elin ja mitä elämästä ajattelin. Kristaliina kirjoitti viisi eri postausta, mutta en usko, että ryhdyn niin syväluotaaviin muisteloihin, että riittäisi tekstiä viiteen postaukseen. Tai sitten tästä yhdestä tulee todella pitkä...

 

 

Pingale elokuussa 1999

 

Elämässä alkoi täysin uusi vaihe. Takana oli peruskoulu ja edessä lukio. Tiesin ja tunsin tulevasta lukiostani muutaman ihmisen, mutta toki minua jännitti tulenko saamaan uusia ystäviä. Jännitin suotta. En silloin vielä tiennyt, että kahden ihanan nuoren naisen kanssa olen läheisiä ystäviä vielä 14 vuoden päästä.

 

Lukio tuntui oikealta paikalta. En ole koskaan ollut luokan priimus (paitsi ehkä kässässä, heh) enkä se surkeinkaan. Sellainen keskiverto-opiskelija, melko huomaamaton. En riekkunut tunneilla ja vastasin, kun kysyttiin. Luin kokeisiin, jos harrastuksiltani jaksoin, ja useimmiten läpi meni. Muistaakseni jonkun pakollisen matikankurssin kokeen pääsin vasta uusinnan jälkeen läpi, se otti koville.

 

Olin kiltti ja nuhteeton, opiskelin ja urheilin. Lukio oli vasta aluillaan, mutta urheilu-ura oli jo pitkällä. Harrastin (muodostelma)luistelua yhdeksättä vuotta. Päätin katsella ensimmäisen lukiovuoden, että jaksanko jatkaa vielä luistelua. Treenejä saattoi olla parhaimmillaan/pahimmillaan kahdettoista (12!!) viikossa, joten toinen piti valita. Valitsin kauden loputtua opiskelun.

 

Elokuussa 1999 syntyi myös rakas ja ihana kummityttöni, jonka kanssa on neljäntoista vuoden aikana vietetty paljon mukavia hetkiä ja jaettu valtavasti elämänviisauksia.

 

Kesällä 1999 mulla oli vielä kaksi eri jalkaa ja päässä tosi makeet arskat.

 

Pingale sylissään kummityttö Ella. Kaulassa luistinkoru, vielä tovin.



 

Huhtikuu 2003

 

Olin valmistunut lukiosta keskinkertaisin arvosanoin vuotta aikaisemmin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin päättänyt, etten enää ikinä opiskele. En ikinä avaa yhtäkään kirjaa enkä tasan lue yhtäkään opiskeluun liittyvää opusta. Olin ollut parina edellisenä vuonna isäni siivellä kesätöissä varastohommissa ja ajattelin uran urkenevan logistiikka-alalla. Kirjoitusten jälkeen asuin edelleen vanhempieni helmoissa ja tein vuoden kokopäivätöitä mattoja, kännyköitä ja tyynyliinoja pakkaillen. Alkoi pikkuhiljaa puuuuuduuuttaa... Työporukka varastolla oli mitä mielenkiintoisin ja hauskin, mutta itse duuni alkoi ottaa päähän. Ehkä minusta sittenkin olisi johonkin muuhunkin!

 

Luistelu-ura oli mennyttä elämää, mutta ihan muut elämät alkoivat. Lähes jokainen viikonloppu taisi mennä enemmän ja vähemmän kreisibailatessa ja viikot taas töissä. Taisin olla jo tutustunut erääseen Lapin mieheen, joka vielä silloin asui Helsingissä, mutta oli muuttamaisillaan takaisin pohjoiseen. Olin ihastunut ja hämilläni elämästäni. Helsinki alkoi käydä ahtaaksi, pieneksi ja tylsäksi. Jotain uutta ja erilaista olisi nyt saatava.

 

Keväällä 2003 sain käsiini yhteishakuoppaan vai minkä lie. Yliopisto tuntui liian teoreettiselta ja ympäripyöreältä luonteelleni ja ammattikoulu... liian amikselta. Jäljelle jäi ammattikorkeakoulujen selaus. Luin sosionomi-kohdan moneen kertaan ja pikkuhiljaa se alkoi kuulostaa omalta. Tonne mennään! Mutta entä tämä tylsä Helsinki? Hakupapereihin rustasin paikkakunniksi Oulun, Tampereen, Jyväskylän ja Lahden. Isä vinoili: Et sitten Rovaniemelle vielä hakenut?

 

Yökerhon uumenista, ystävä kainalossa.

Siskonpojan synttäreillä. Miksi näin nyrpeä naama?

Vapun 2003 ryhmäkuvasta.

Maaliskuu 2009

 

Takana on kolme ja puoli vuotta Oulun aikaa sekä kaksi ja puoli vuotta uutta Helsingin aikaa. Asuin Helsingin Lauttasaaressa ihanassa vuokrayksiössä, josta lopulta tuli kaksio! Naapurissa asuivat asuntoni omistajat ja he olivat aikoinaan ottaneet asumastani asunnosta huoneen, mutta nyt yksi oviaukko muurattiin umpeen ja minun asuntoni puolelta avattiin muinoin muurattu oviaukko. Sain siis makuuhuoneen ja kaupan päälle vaatehuoneen!

 

Olin tavannut puolitoista vuotta aikaisemmin kiinnostavan pitkätukkaisen ja partasuisen röntgenhoitajan, jonka kanssa oltiin pidetty tiiviisti yhtä. Lähes jokainen yö oli saatava viettää toisen kainalossa, joten majailimme vuorotellen minun kämpässä Lauttasaaressa tai hänen luonaan Herttoniemessä. Maaliskuun puolessavälissä oli tapahtumaisillaan jotain jännittävää. Puolentoista vuoden asuntohyppelyn jälkeen muutto yhteiseen kotiin oli edessä! Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jakamassa asuntoni jonkun muun kuin perheenjäsenteni kanssa (ellei niitä paria ikimuistoista kesäratkaisua oteta huomioon.) En siis ehtinyt nauttia uudesta laajentuneesta asunnostani paria kuukautta kauempaa.

 

Olin saanut vakituisen työpaikan Helsingin kaupungilta silloisen sosiaaliviraston puolelta. Sosionomiksi valmistumisen jälkeen ja ennen vakkaripestiä minulla oli määräaikaisia työsuhteita toisessa yksikössä. Saatuani vakkaripestin olin huojentunut ja onnellinen. Omat vanhempani ja muu vanhempi väki olivat hämmentävän innoissaan saamastani eläkevirasta.

 

Ammatillinen kehitykseni pääsi täysin eri sfääreihin päästyäni toiseen työpaikkaan. Minua kohdeltiin eri tavalla ja osasin itsekin markkinoida taitojani, jotka tällä kertaa otettiin tosissaan. Vielä tällöin olin tyytyväinen (kolmivuoro)työhöni.

 

Maaliskuun lopussa olimme jo muuttaneet yhteen Oulunkylään. Pahvilaatikoiden seasta lähdimme lomalle Egyptiin. Se oli ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka isännän kanssa Ruotsin risteilyn jälkeen. Kohde Sharm el Sheikh oli toisaalta erilainen ja kaunis, mutta kulttuurin ja ahdistelevien paikallisten vuoksi en menisi enää ikinä uudelleen. Vedenalainen maailma oli uskomaton!  Sukelluskonkari-isäntä ei ollut tuntevinaan minua, kun hihkuin uima-altaalla snorkkelimaski naamalla, että täällä vedessä voi hengittää! Ensimmäistä kertaa harrastin snorklausta (sitten lapsuuden?) ja olin aivan villinä ajatuksesta, että veden alla voi tosiaan hengittää. Laitesukeltamaan en kuitenkaan uskaltautunut. Veden pinnalla oli turvallisempaa olla.
 

Äiskän kanssa matkalla Tukholmaan (tammikuussa -09).



Pakollinen ja perinteinen Tukholman katuleijonakuva.

Ensimmäinen (ja viimeinen) pakettimatka isännän kanssa Egyptin Sharm el Sheikhiin.

Syyskuu 2009

 

Elämä oli aika pitkälti töitä ja matkustelua. Olin jollain tasolla tyytymätön elämääni ja mietin mistä se voisi johtua. Kolmivuorotyö oli fyysisesti rankkaa ja itse työ henkisesti. Mikään ei ollut säännöllistä, ei nukkuminen, ei syöminen, ei edes vatsantoiminta. Toisaalta pidin mahdollisuudesta nukkua pitkään monena päivänä viikossa, tavata ystäviä (kotiäitejä) vaikka keskellä päivää ja keskellä viikkoa. Mutta jokin mätti. Pikkuhiljaa uskalsin myöntää sen itselleni. Olin lihonnut järkyttävän monta kiloa pikkuhiljaa (vertaa esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen kuvaan).

En ollut sinut itseni kanssa enkä viihtynyt vartalossani. Toisaalta en välittänyt, mutta toisaalta inho itseä kohtaan oli yllättävää. Työnantajani tarjosi minulle kuntoremonttia ja tartuin tilaisuuten ilomielin. Kävin työterveyshoitajan pakeilla keskustelemassa tilanteestani ja työkunnostani. Pääsin marraskuussa viikon kestävään kuntoremonttiin Siuntion kylpylään. Siitä tuli yksi elämäni pienistä käännekohdista.

Syyskuussa kävin myös Oulussa. Oulun aikaiset ystävät olivat (ja ovat) edelleen rakkaita ja tärkeitä ja heitä oli päästävä moikkaamaan tasaisin väliajoin. Vietin siellä kuusi päivää.

Syyskuussa 2009 kävin paljon uimassa ja aloitin afrotanssin. Kävin tanssitunneilla kerran-pari viikossa ja pidin lajista todella paljon. Hermostuin ja ärsyynnyin, jos en tajunnut tanssikuviota ja -askelia heti, mutta päästyäni juonen päästä kiinni olin aivan liekeissä. Ainakin mielen tasolla. Harkitsin jopa lähteväni seuran jokavuotiselle tanssimatkalle Länsi-Afrikkaan, mutta jänistin. Esiinnyin myöhemmin jopa seuran kevätjuhlissa muun ryhmän kanssa. Se jos mikä oli itseni ylittämistä. Ja se oli ihanaa!

Siuntion kylpylän ovella marraskuussa -09.

Heinäkuu 2010

 

Tämän vuosi oli kaikenkaikkiaan ihana. Viimesyksyinen kuntoremontti oli tuottanut tulosta ja laittanut elämäntapoja uusiksi. Ei mitenkään tiukkapipoisesti, mutta juuri sopivalla tavalla minulle. Vuoteen mahtui paljon rakastamaani reissaamista. Alkuvuonna olimme Kanarialla kahdestaan kummitytön kanssa, maaliskuussa isännän kanssa pitkä viikonloppu ihanassa ja sympaattisessa Lissabonissa, huhti- ja marraskuussa Oulussa, syksyllä kymmenen päivää New Yorkissa rakkaan ystävän kanssa moikkaamassa toista rakasta ystävää.

 

Heinäkuussa lähdimme isännän kanssa parin viikon Eurooppa-tourille. Lensimme Tampereelta Liettuaan Kaunasiin. Kaunas oli jotenkin miellyttävä ja söpö. Harhailimme siellä muutaman päivän. Osuimme sattumalta ikivanhalle stadionille, jossa näytti olevan Liettuan puolustusvoimien voimamieskilpailut. Oli köydenvetoa ja painonnostoa, laskuvarjohyppyä ja kylmää olutta (join, kun ei ollut muuta). Kävimme myös melko surullisen näköisessä eläintarhassa. Iso ja komea kotka ison häkin alanurkassa kyyhöttämässä oli mieleenpainuvaa sillä ikävällä tavalla.

 

Kaunasin (vai Kaunaksen?) jälkeen lensimme Italiaan, Milanoon. Mahtava kaupunki, mutta väärä ajankohta. Heinäkuussa sisämaan kaupunki oli sellainen pätsi, ettei turistiharhailu ollut tälle helposti hikoilevalle miellyttävää. Vajaa +40 astetta oli nähtävyyksien katsomiseen aivan liikaa minulle! Isäntä taisi nauttia mukavasta lämmöstä. Milanon jälkeen viimeinen etappi oli Espanjan Malaga. Lämpötila oli samaa luokkaa, mutta merituuli oli hikinaaman pelastus! Päällimmäisenä Malagasta jäi mieleen mahtava ikivanha linnoitus, josta näki kaupungin ylle.

 

Heinäkuussa nautin Musen keikasta Kaisaniemessä ja perinteiset itkut muutaman biisin kohdalla taisin tirauttaa. (Katsotaan tapahtuuko sama heinäkuussa 2013). Loppukuussa lähdin viettämään viikonloppua isännän kaverin mökille ilman isäntää. Mukana oli monta isännän kaveria tyttöystävineen, joten en ihan miesporukassa lähtenyt. Tosin sekin olisi minulle sopinut vallan hyvin.

 

Jotain uutta ja muuta olin taas pitkään kaivannut elämääni. Molemmilla oli vakituiset työpaikat, asuimme mukavassa kerrostalokolmiossa mukavassa Oulunkylässä ja elämä oli (tylsän) stabiilia. Se tarve oli vauva. Olin jo pitkään lämmitellyt isäntää vauva-aikeista, mutta hän lähinnä nauroi asialle. Vauvatarve alkoi olla jo kova ja isännän sit joskus aikuisena -ajatukset ahdistivat. Keväällä isäntä oli sanonut, että katsotaan. Ja syksyisen New Yorkin matkan jälkeen isännän suusta tuli joo. Siitä alkoi odotuksen odottaminen.

Malagassa heinäkuussa 2010.

 

Isännän kaverin mökillä jossain saaressa jossain päin Suomea.