Pimeyden valopilkkuja

Tämän syksyn pimeys on yllättänyt minut täysin. Elämäni aiemmat syksyt olen elänyt kaupungissa paremmin valaistuissa olosuhteissa. Muutettuamme viime marraskuun lopussa tänne harvempaan asutulle alueelle ensilumi satoi iloksemme maahan muuttopäivänä. Kerralla taisi tulla pari-kolmekymmentä senttiä lunta, jotka jäivät pysyäkseen maahan. Lumi tunnetusti valaisee maisemaa pimeälläkin.

 

Tämän syksyn ruska oli upean värikäs ja loistava, aurinkokin helli. Päivät ovat lyhentyneet huomattavasti ja pimeä tulee aikaisin. Vielä vuosi sitten takissani roikkui yksi heijastin. Nykyään heijastimen lisäksi takintaskusta löytyy minikokoinen taskulamppu sekä reppuni taskusta nilkkaan tai käsivarteen viritettävä vilkkuva heijastinnauha. Ne kulkevat aina mukana ja ne kaivetaan esille heti kun alkaa hämärtää. Nämä taskuvalot ovat lähinnä hämärällä tolppabussipysäkillä sekä pimeällä hiekkatiellä näkymistä varten. Mielelläni näytän vilkkuvalta joulukuuselta ja näyn hyvin kuin että... No, jokainen keksiköön itse kauhuskenaarionsa.

 

Jos lähden tienvarteen kulkemaan pimeällä on ylläni toki heijastinliivi. Inkan rattaista löytyy heijastin sekä vilkkuva led-valo. Vaunujen sadesuojassa on lisäksi todella hyvät heijastinnauhat. Helsingin keskustaan en heijastinliivi ylläni välttämättä lähtisi, mutta täällä siitä on mahdottomasti hyötyä. Meillä päin ei ole kevyenliikenteenväyliä, joten vaunu- ja muut lenkit tehdään enimmäkseen autoteillä.

 

Joinakin päivinä aurinko on ilahduttanut loistollaan. Tällaisena synkkänä vuodenaikana otan auringonpaisteesta kaiken irti! Tämän viikon maanantaina taivas oli lähes pilvetön ja aurinko paistoi. Piristi kummasti! Lähdimme ystävättäreni ja hänen poikansa kanssa vaunulenkille Herttoniemestä kohti Viikin peltoja. Olin aivan fiiliksissä pääkaupungin maalaismaisemista. Olen asunut niillä kulmilla koko elämäni, mutta peltolenkit ovat jääneet ala-asteella käytyyn pakolliseen lintubongauskertaan.

 

Blogiani lukeneet tuntevatkin haltioitumiseni kaikkiin uusiin (vaunu)reitteihin ja uusiin maisemiin. Olin niin ilahtunut ja innoissani, että ihan tunsin auringon energian kertyvän sisälleni. Akut latautuivat. Voitte varmasti uskoa kuinka paljon odotan ensilunta ja sen pysymistä maassa. Odotan jopa lumitöitä!

Valoa päiviinne!

 

Lisää reittejä ja maisemia

Nosta käsi ylös, jos olet jo kyllästynyt syksyisiin maisemakuviini ja uusien (vaunu)lenkkireittien hehkuttamiseen! Voit laskea käden alas... Näitä upeita maisemia ei enää kauaa näy, joten uskon tämän kirjoituksen olevan viimeinen tästä aiheesta. Tai ainakin viimeisimpiä.

 

Kävimme eilen jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani paikallisen alkuasukas-Ninan kanssa lenkillä tyttäriemme kanssa. Olen joskus maininnut pohtineeni, että pääseekö Vanhalta Porvoontieltä Kuusijärvelle. Olen toki löytänyt sen tien, josta mennään autolla (Lahdentie), mutta olen kaivannut jotain toista reittiä. Kerran kävelimme Inkan kanssa Vanhaa Porvoontietä Kuusijärvelle vievää polkua etsien, mutta emme kävelleet tarpeeksi pitkälle. Eilen läksimme etsimään kaipaamaani polkua eikä kovin paljoa pidemmälle edes tarvinnut mennä, kun ojanpenkasta lähti polku ylös metsään! Mikä lapsekas riemu! Mennään sinne, jooko!!

 

 

 

Kuten kuvista näkyy, polku ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta päästyämme ylös mäelle tie oli mukavaa, tasaista ja hoidettua hiekkatietä. Polku johti Kuusijärven ympärillä kiemurteleville lenkki- ja hiihtoreiteille. Metsä oli jälleen kerran todella kaunis. Aurinko paistoi ja keltaiset lehtipuut loistivat omaa valoaan. Lenkkipoluilla ei näkynyt lasten päiväuniaikaan kuin pari muuta ulkoilijaa, joten saimme aivan rauhassa ihastella luontoa, vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.

 

On todella virkistävää kävellä vaihteeksi seuralaisen kanssa. Kun on kävellyt itsekseen samoja maisemia useaan kertaan niin on välillä hauskaa voida kommentoida taakse jääviä taloja ja tontteja jonkun toisen kanssa. Lisäksi ilahdutti se, että sain taas paljon uutta tietoa lähitienoosta ja sen asukkaista, koska Nina on seudulta kotoisin.

 

Upeiden maisemien lisäksi muutakin ihmeteltävää löytyi. Matkan varrelta löytyi luonnon antimista tehtyä taidetta ja Kuusijärvessä uiskenteli yksinäinen joutsen. Pian puut pudottavat värikkäät syysasunsa ja maisema on taas hetken ankea ja harmaa. Toivottavasti ensilumi tulisi pian, jotta maisema olisi taas kaunis ja minä saisin taas jotain hehkutettavaa ja ihasteltavaa. Syksy on ollut tähän asti todella kaunis ja antoisa. Varsinkin, kun tämä syksy on ensimmäinen näissä maisemissa ja minä jaksan lapsen lailla innostua kaikesta uudesta ja hienosta! Nautitaan vielä hetki!

 

"Ihana tipu!"

 

Hehkutusta uudesta ulkoilureitistä

Tämä kirjoitus sisältää jälleen kerran ylenpalttista hehkutusta ja naiivia innostusta luonnossa kulkevasta reitistä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä tuskin viimeinen kerta, kun haluan jakaa lukijoilleni ihastukseni lähellämme olevaan luontoon.

 

Meistä parin kilometrin päässä sijaitsee ihana pieni Bisajärvi. Olen käynyt usein sen rannalla, mutta olen ollut tietämätön sen ympärillä kulkevista poluista. Joku tie on vienyt yksityisiin pihoihin ja viime talvena kävin yhdellä tiellä, joka vei puomille ja auraamattomalle tielle. Yksi polku vei kerran melko kippuraiseen juurakkoon ja vaunulenkki teki u-käännöksen.

 

Tutustuin taannoin leikkipuistossa paikalliseen alkuasukkaaseen ja hänen suloiseen tyttäreensä. Olemme tavanneet useasti ja joka kerta hän kertoo lähitienoostamme kaikkea supermielenkiintoista! Kerran ollessamme vaunulenkillä tulin kysyneeksi Bisajärven kiertämisestä. Ympäri kuulemma pääsee! Olin unohtanut puomilta lähtevän reitin koko kesäksi, mutta nyt sen ihanuus ja kätevyys on valjennut minulle!

 

Kävin eilen jolkottelemassa (niissä juoksutrikoissani!) järven ympäri ja olin aivan haltioissani! Haltioitumistani edesauttoi pari sisällä vietettyä päivää, uskomattoman kaunis ja aurinkoinen syyssää, värikkäät puut ja innostus uudesta reitistä. Reitti oli lopulta todella selkeä ja mikä ihaninta, se on lähellä! Monet muut löytämäni (vaununmentävät) metsäreitit lähtevät monen kilometrin päästä, joten sijainti ilahduttaa kovasti. Reitti ei ole kuin viitisen kilometriä, mutta löytöretkeilijä löytää siihen vielä uusia koukkauksia!

Tehdessäni aiemmin mainitun u-käännöksen olin kyllä ollut oikealla reitillä. Olin vain säikähtänyt vastaan tulevaa juurakkoa enkä tiennyt kuinka pitkälle sellaista polkua vielä on. Yksin jolkotellessani tulin toisesta suunnasta ja juurakkokohta olikin melko lyhyt. Vaunuilla siis pääsee, melkein kätevästi. Olen aikaisemminkin harmitellut, etten ole löytänyt montaa kierrettävää reittiä, vaan monesta joutuu mennä sinne johonkin ja kääntyä takaisin. Tämä oli uusi lenkki!

Osa reitin varrelta otetuista kuvista on otettu eilen kännykällä ja osa tänään ikivanhalla digikamerallani. Tänään piti saada isäntä ja pieni toipilas mukaan. Miten ihminen voikaan olla näin iloinen uudesta lenkkireitistä?

 

 

Ihana syksy ja ensimmäiset miinukset

Nyt on taas se aika vuodesta, kun alan bongailla ensimmäistä miinusta. Viime vuonna ensimmäinen pakkaslukema tuli näköjään yhtä yllättäen kuin tänä syksynä. Joka aamu käymme Inkan kanssa katsomassa keittiön lämpömittarista kuinka paljon on asteita. Ensimmäisen miinuksen bongasin viime viikolla, harmikseni en muista päivää. Lukema oli vain -0,0 ja seuraavalla silmänräpäyksellä se muuttuikin plussan puolelle.

 

Kunnolla miinusta bongasimme tämän viikon keskiviikkona (2.10.), jolloin mittari näytti puoli kahdeksan aikaan aamulla -4,3! Ennen kuin sain kameran kaivettua esille niin ilma oli jo hitusen lämmennyt. Pihan (rehottava) nurmikko oli kauniin valkoinen ja aurinko paistoi. Sittemmin emme ole miinuksia mittarissa nähneet.

 

 

 

 



Olen saattanut aikaisemminkin fiilistellä sitä, että vaikka tuntuu että olemme asuneet täällä maalla pitkään, emme ole asuneet täällä vielä yhtäkään syksyä. Muutto tapahtui marraskuun lopussa ja ensilumi satoi iloksemme maahan samana päivänä. Sen jälkeen maata näkyikin seuraavan kerran vasta keväällä. Ensimmäistä kertaa näen pihan kuihtuvan ja maiseman muuttuvan kirjavaksi. Kesällä olin ajatuksissani hyppäämässä suoraan talveen, kunnes muistin syksyn olevan vielä edessä!

 

Tämä syksy on kyllä ollut ainakin tähän asti todella kaunis. Aurinkoisia ja lämpimiä päiviä on ollut paljon ja toivottavasti myös edessäpäin. On suorastaan hykerryttävää seurata maisemien muuttumista ja puiden riisuuntumista. Ensimmäisten miinusten jälkeen alan tietenkin odottaa ensimmäisiä lumisateita. Jokunen päivä sitten satoi kummallinen pieni raekuuro, mutta se taisi mennä ohi ennen kuin ehti alkaakaan.

 

Talomme pihan suhteen olemme melko rennoin mielin (ainakin minä). Kesä meni katsoessa mitä mistäkin nousee ja tämä syksy taitaa mennä katsoessa mikä mihinkin laskee... Kuihtuvat kuunliljat päätin pätkäistä pois, koska pitkät lehdet ovat niin rumia maatessaan pitkin kivetyksiä. Varsinkin jos ensilunta saadaan odotella pitkään. Naapurilta utelin oikeaa toimintatapaa kuunliljojen kanssa niin hän totesi tekevän milloin mitenkin. Hyvä periaate.

 

Lähipellon lehmät ovat olleet jo monta päivää (ellei viikkoa?) näkymättömissä. Ovatkohan ne jo navetan lämmössä? Viereisen niityn monikymmenpäinen lammaslauma rouskuttelee vielä heinää tyytyväisenä. Milloinkohan niillä on kotiinmenoaika? Lampaita käydään tervehtimässä harva se ilta ja lehmiäkin vielä pari viikkoa sitten, mutta pian taitavat lampaatkin häipyä maalaismaisemasta.

 

Huomenna on taas aika tarttua haravanvarteen. Onneksi on hieman apujoukkoja tiedossa! Ihanaa syksyä kaikille!

 

Kukkia omalta pihalta.

 

Elämä siirtyy pihalle

Olen aina pitänyt talvesta, kylmästä ja lumesta. Tämä talvi oli yksi niistä harvoista, joina todella odotin kevään tuloa ja lumien sulamista. Tämä oli ensimmäinen kevät tässä talossa ja ensi kertaa näemme pihamme heräävän talven jäljiltä. Kirjoitin aiheesta pari viikkoa sitten ja silloin pihallamme oli vielä nökäre lunta!! Enää lumesta ei ole tietoakaan, kun pihamaalla on jo makoiltu ja leikitty.

 

Haaveilin vieväni herkutteluevästä tarjottimella ulos ja haave on toteutunut! Ei tosin samoilla herkuilla mitä kuvailin, mutta ulkona on syöty välipalavoikkareita, päivällisiä ja jätskiä. Tarjottimella kannettuna! Vielä en ole löytänyt (enkä etsinyt) sitä unelmieni kuositarjotinta, mutta joskus sillä vielä sorbetit ulos kannan.

 

Taloamme kiertää pehmeä nurmikko, joka on paikkapaikoin sammaloitunut. Etupihalla on hiekkapohjainen parkkipaikka, johon mahtuu mukavan rennosti ajettuna ainakin viisi autoa. Edellisten asukkaiden jäljiltä on jäänyt tontin rajalle isot sora-, hiekka- ja multakasat, jotka toivottavasti hyödynnetään ennen kuin naapuritontille rakennetaan talo. Toistaiseksi niitä on hyödynnetty vain kiipeämistarkoituksessa. Isäntä pyöritteli ja kantoi ison röykkiön jättikiviä meidän puolelle turvaan... Meidän tontilta ne tosin ovat peräisinkin.

 

Tontti tuntuu kevään tullen huomattavasti isommalta, koska nyt pystyy kiertämään tontin rajat ja talon näkee hieman kauempaa. Talvella taloa näki tasan yhdestä suunnasta, parkkipaikalta.

 

Lämpiminä päivinä olen ollut niin fiiliksissä, kun talossamme on ollut ystäviä ja sukulaisia. Olen varmaan hokenut kyllästymiseen asti, että "Ompa ihanaa! Ai että, ompa ihanaa vaan olla ja hengailla! Ihanaa, että olette täällä! Vitsi mikä ihana ilma!" Ystäväni mainitsi kertoneensa meiltä lähdettyään miehelleen, että "Olipa ihanaa nähdä Pingale niin onnellisena".

 

Olemme hengailleet erilaisilla kokoonpanoilla pihalla, portailla, hiekkakasoissa. Inka on saanut ensikosketuksensa tonttiimme (joka on itse asiassa tila...) ja on aivan mielissään uusista maisemista ja tuntemuksista, joita saa peuhatessaan nurmikolla. Kaikkea pitää maistaa, mutta toistaiseksi suuhun ei ole eksynyt kuin sammaleen riekaleita, kuivuneita lehtiä tai pikkurisuja. Etanoita ja kotiloita löytyy aivan puistattavan paljon, mutta vielä ei ole neidin suusta tarvinnut sellaista kaivaa. Kopkop.

 

Valitettavasti kuvat ovat todella yksitoikkoisia... Voin joku päivä kuvata pihaa enemmänkin. Puissa ja pensaissa on jo isot silmut, nurmi vihertää ja maasta on noussut vaikka mitä!

 

 

"Oho, kuivunut lehti...

...maistan...

...njääh... Kuivaa".

 

Ystävän lapset valloittavat hiekkakasat. Inka tyytyy konttaamaan nurtsilla.



Mummo on leikittämässä Inkaa, kun äiti muka siistii pihaa...

Hei Hiekanmuru, kiitos piposta!

Ps. Inka konttaa, nukkuu yönsä ja on ollut jo yökylässä. Niistä lisää perinteisessä kuukausipostauksessa!

Huhtikuun viimeinen

No jopas näitä postauksia tulee tänään kuin krookuksia keväällä. Ja niitähän tulee! Kevät on ihanaa uuden elämän aikaa, kun luonto alkaa taas elää ja kukoistaa. Tämä kevät on minulle erilainen kuin mikään aikaisempi. Ensinnäkin tämä on tyttäreni ensimmäinen kevät ja toiseksi tämä on ensimmäinen kevät tässä talossa -tai lähinnä pihassa. Muutimme tähän taloon marras-joulukuun vaihteessa ja samana iltana satoi monta kymmentä senttiä lunta. Ensimmäistä kertaa pihaan tulee kiinnitettyä enemmän huomiota (lumenluonnin lisäksi) ja on jännittävää seurata mitä mistäkin puskee ylös.

 

Olemme ajatelleet, että katsomme tämän kevään ja kesän millainen piha on sellaisenaan. Sellaisenaan, eli toki haravoimme ja siistimme pensaita, mutta emme ala myllätä jokaista kukkapenkkiä auki, koska emme tiedä mitä sieltä saattaa nousta. Toki istutan tuttuja "parvekekukkia" ja muuta kivaa silmäniloksi ja mahdollisesti myös joitain hyötykasveja. Naapurin Ailalta (60+) olen saanut paljon vinkkejä pihamme hoitoon liittyen. Hänhän tuntee naapurinsa pihan paremmin kuin me!

 

Kuvasin muutamia keväänmerkkejä pihastamme. Välillä paistoi aurinko ja välillä satoi vettä ja välillä molempia! Yritin bongata jopa sateenkaarta, mutta sellainen ei näyttäytynyt meidän kulmilla.

 

Orvokkeja terassin laatikoissa.



Orvot orvokit.

Tunnistan.



En tunnista. Joku puska, pensas.

 

En tunnista, mutta hauskalta näyttää.

Nää on niitä krookuksia, kuulemma.

Ankealta ja harmaalta näyttää, toistaiseksi?

Luntakin löytyy...



Hankien alta ja haravoinnin jälkeen löytyi hauska kukkapenkki!

Ja kukkapenkissä jälleen krookuksia.

 

Huhtikuun viimeisenä päivänä voi myös toivottaa hauskaa vappua! Tätä vappua on vietetty kokaten, blogaten, haravoiden, valokuvaten, herkutellen siskon tekemiä ja tuomia munkkeja sekä kiinnitellen sormet jäässä nipsuja vaunuverhoihin... Hieman erilainen vappu kuin monet aikaisemmat.

 

Inkaltakin vapputerveisiä!

 

Ihana tädin tuoma leppispallo!