Kaksivuotias parturissa ja muita ekoja kertoja

Monesti elämä on samaa tuttua arkea. On kerhot, päiväkodit, koulut, työt ja harrastukset. Ruoanlaittoa, pyykkäystä ja siivousta. Tuntuu, ettei mikään muutu, mutta joskus elämään tulee uusia juttuja, isoja tai pieniä. Parin viimeisen viikon aikana meidän perheessä tapahtunut monta uutta juttua tai jotain on tehty ensimmäistä kertaa.

Yksi niistä on kaksivuotiaan poikasemme hiustenleikkuu. Hänen hiuksiaan ei ole koskaan leikattu. Olen harkinnut poikasen viemistä parturiin noin vuoden, mutta isäntä on ollut toista mieltä. Hän itse on käynyt parturissa viimeksi armeijassa (jos minun saksinapsaisuja ei oteta huomioon), joten mitä muutakaan mielipidettä voi odottaa pitkätukkaiselta mieheltä. Ehdottelin pojan parturireissua monta kertaa huonoin tuloksin. Päätin, että sitten kun hiukset menevät silmiin niin tukka leikataan ja isäntä oli myöntyväinen. Takatukka liuhui jo lapaluilla.

Varasin itselleni ja pojalle peräkkäiset ajat tuttuun parturikampaamoon. Niin tuttuun, että olen käynyt siellä itsekin lapsena. Juttelimme pojan kanssa monta päivää etukäteen kuinka hän sitten pääsee rallipenkkiin istumaan, kääntämään rattia ja saa taikaviitan ylleen! Ja samalla kiva nainen leikkaa hiuksia näin, naps naps! Ja niin se oikeastaan menikin.

Poika oli kuin konkari istuessaan 30 vuotta vanhaan rallipenkkiin ja katsellessaan itseään peilistä. Vettä päähän tsuuh tsuuh, saksilla nips naps, föönillä kuivaus huurrhuurr ja koneella viimeistelyt surrur! Poika katseli isovanhempiaan, siskoaan ja äitiään hokemalla vain hehheh! Lopputulos oli upea ja pojasta tuli ihan uusi pieni isomies. Vaatii kyllä hurjasti ammattitaitoa leikellä heiluvaa ja rattia villisti kääntelevää lasta! Uskomattoman hienosti meni eka kerta parturissa.

 

Entäs ne muut ekat kerrat? Yksi niistä oli lasten vieminen uimahalliin. En ole koskaan käynyt lasten kanssa uimahallissa. Järvessä ja meressä kyllä ollaan käyty kahlaamassa ja tyttären kanssa ulkomailla hotellin uima-altaalla. Mutta ei Suomessa. Ensinnäkään en koskaan saanut aikaiseksi mennä uimahalliin yhden vauvan/lapsen kanssa ja kahden lapsen kanssa se ei ole tullut mieleenikään. Toiseksi lilluminen nilkankorkuisessa vedessä hytisemässä kuulosti yksinkertaisesti turhalta. Ja vielä kaksi lasta juoksemassa suihkutiloissa ja kiipeilemässä tulikuumilla saunanlauteilla ja häröilevän päättömästi uimataidottomina pitkin altaita. Ei kiitos!! Isäntää ei uimahalliin tai yleensä veteen saa, ellei se vesi sijaitse tyyliin Filippiineillä ja ole varmuudella +35-asteista.

No mutta, sitten rakas isosiskoni, konkari lasten kanssa uimisessa päätti, että nyt mennään porukalla uimahalliin! Ja niin mentiin. Porukkaan kuului siis kahden aikuisen lisäksi meidän lapset sekä heidän kolme serkkuaan: sylivauva, eskarilainen ja yläastelainen. Vanhimmasta oli suuri apu! Hän hyppeli eskarilaisen kanssa isommassa altaassa tai piteli vedessä välillä jotain kolmesta nuoremmasta lapsesta. Molemmilla lapsillani oli olkavarsissaan kellukkeet ja toisella vielä uimarengas (Frozen-merkkinen tietty).

Viimeisen vartin aikana tajusin lasten kanssa, että kellukkeet todella kelluttavat! Siihen asti he olivat olleet koko ajan jonkun käsien varassa. Ja siitähän itsellenikin syntyi oikea ahaa-elämys ja luottamus siihen, että tämähän on kivaa! Siinä nilkka-altaassakin kävimme, mutta siinähän oli aivan liian vähän vettä. Pukuhuoneessa, suihkutiloissa ja saunassa lapsukaiset käyttäytyivät mallikkaasti, olimmehan sääntöjä useasti kerranneet. Lapset tykkäsivät uimisesta todella paljon ja  viikon päästä menimme uudelleen! Silloin kokoonpanomme koostui meidän lisäksemme työkaveristani sekä hänen ihanasta kolmevuotiaasta tyttärestään.

Sitten on muutama muukin uusi juttu. Kävin ekaa kertaa omenamehustamolla! Vein sinne 18 kiloa naapurin omenapuista poimittuja talviomenoita ja sain noin 11 litraa tuorepuristettua aivan superhyvää kirpsakkaa omenamehua.

Minuun käytiin töissä käsiksi. Olen tehnyt keikkoja uudessa haastavammassa keikkapaikassa ja ensimmäistä kertaa työurallani asiakas kävi minuun käsiksi. Ei vakavasti, ei tullut vammoja, mutta ensimmäistä kertaa sen koin. Tänään koin sitä lisää, mutta en vahingoittamismielessä.

Kävimme tyttären kanssa kahdestaan elokuvissa! Loppukesästä bongasin mainoksen Tatu ja Patu -elokuvasta ja ilahduin sen olevan kaikille sallittu. Päätin, että nyt tyttö pääsee ekaa kertaa leffaan. Keskiviikkona mentiin Flamingoon ja samalla reissulla ostin tyttärelleni ensimmäistä kertaa karkkia. Hän sai valita irtokarkeista (äidin suosituksesta) muutamia karkkeja ja hän itse lopetti valinnan 12 karamellin kohdalla. Pussissa oli tosiaan 12 karkkia. On hän ennenkin karkkia saanut satunnaisesti jossain juhlissa, mutta kotiin ei olla koskaan sitä ostettu.

Tatu ja Patu oli neljävuotiaalle herkälle tytölle aivan liian jännittävä. Ensinnäkin kovalla olevat äänet jännittivät sekä monet pimeässä kuvatut kohtaukset.  Elokuvasta sen enempää kertomatta siinä oli monta tytölle pelottavaa kohtausta. Hän itki sylissäni lähes puolet elokuvasta. Onkohan kellään muulla samanlaista kokemusta? Omasta aikuisen näkökulmasta elokuva oli arvostelujensa lailla oikein mainio ja stadilaiselle elokuvassa ilahdutti tutut maisemat. Myös stadin slangista väännetyt vitsit  ja sporassa kuvattu kohtaus kikatuttivat aidosti! Kokemus leffassa käymisestä kuitenkin jäi positiiviseksi ja tyttö toivoi pääsevänsä leffaan uudelleen. Jotain muuta katsomaan, kuulemma.

Kaksivuotias pikkuisäntä

Loppukesämme ja alkusyksymme on juhlia täynnä! Muutama viikko sitten juhlittiin neljävuotiasta isosiskoa, eilen juhlimme kaksivuotiasta pikkuveljeä ja viikon päästä pääsemme juhlimaan toiseksi nuorimman serkun ensimmäistä syntymäpäivää!

Tosiaan, kuopuksemme täytti kaksi vuotta. Yksivuotisjuhlissa tuuletin salaa mielessäni, että ihanaa, vauvavuosi on ohi. Nyt onnittelen kuitenkin pienellä haikeudella jo kaksivuotiasta vauvaamme, koska yhtään nuorempia ei taideta tässä talossa enää päästä onnittelemaan. Mutta tuntuuhan se mukavalta, hyvältä ja ylpeältä, kun lapset hienosti kasvavat ja kehittyvät. Aika aikaansa kutakin, sama juttu vauvavuosien kanssa... (Ajatteleekohan kukaan muu näin?) 

Juhlimme pientä sankaria isovanhempien, tätien ja heidän perheidensä kanssa. Kummitkin löytyvät samasta jengistä eikä juhlijoita laajennettu tällä(kään) kertaa lapsen tai vanhempien kavereihin. Olin kysynyt pojalta minkä makuista kakkua hän haluaisi ja toive oli yksioikoinen: sitruuna! Äiti toteutti poikasen toiveen ja leipoi sitruunatuorejuustokakun (ilman liivatetta). Nappasin Suklaapossun blogista ohjeen, jota muokkasin sen verran, että korvasin puolet maustamattomasta tuorejuustosta appelsiinituorejuustolla, namm!!

Lahjoimme päivänsankaria keltaisella rekalla, jota halutessaan saa tuunata erilaisilla tarroilla. Pihaltamme on löytynyt pari pienempää autoa, mutta olen huomannut pojan lastausinnon leikkipuistossa, jossa on päässyt leikkimään isompien rekkojen kanssa (vai mitä lava-autoja nämä nyt on). Vierailta hän sai lahjaksi muun muassa puskutraktorin, ison bussin, työkalupakin surruuttavine porineen ja dinosauruskirjan! Kyllä oli pienelle miehelle ihmeteltävää!

Lisäksi ommella hurautin poikaselle ihan tarpeeseen pari trikoopuseroa. Kaava on jo niin monesti hyväksi havaittu Raide (Ottobre 6/12) koossa 92. Pituutta taisin lisätä pari senttiä. Valastrikoon tilasin Elvelyckanilta ja kanoottitrikoon Jyväskylän kangaskaupasta. Harmaassa kanoottipaidassa on raikkaan limenvihreät kanttaukset, vaikka ne kuvassa ovatkin vähän palaneet. 

Onnea, onnea meidän rakkaalle poikaselle! <3

Neljävuotias keijukaisprinsessa (ja Elsa-nuken paluu)

Niin se täytyy taas todeta, että vuodet vierii, aika kuluu ja lapset kasvaa. Esikoistyttäremme täytti tänään neljä vuotta! Juhlia vietettiin perhepiirissä, kuten monena vuotena aikaisemminkin. Yksivuotispäivänä talo oli täynnä myös aikuisia ystäviä ja heidän lapsiaan, mutta nyt pienempien juhlien järjestäminen on sopinut meille paremmin. Joskus myöhemmin on aika kaverisynttäreille.

Tytär on edelleen kotihoidossa ja jatkaa nyt elokuussa seurakunnan kerhossa kahdesti viikossa. Vuoden päähän elokuulle on jo haettu paikkaa lähimmästä päiväkodista. Päivät kuluvat pikkuveljen kanssa tapellessa touhutessa, kylillä luuhatessa, leikkipuistoissa telmien ja kaveriperheitä treffatessa. 

Heinäkuussa kangasihanuuksia myyvä Käpynen piti pop up -liikettä Helsingissä. Kävimme siellä tyttären kanssa kahdestaan ja tytär sai valita valmiiksi leikatuista kangaspaloista yhden itselleen. Kassalla korista löytyi tosin myös toinen pala... Hän valitsi Jättivesiväriraidat, josta halusi itselleen tietenkin mekon. Kysyessäni toiveita vaatimuksia mekon suhteen hän kertoi haluavansa Elsa-mekon. Hän täsmensi, että se on piiiiitkä! Järkytyksekseni sen ei tarvinnut liehua, kunhan on piiiitkä. Ja hihat ovat lyhyet.

Mekon yläosaksi valitsin hieman muokatun Lionella-mekon kaavan sekä alaosassa käytin hyväksi Tropical-mekon helmaa, mutta pidennettynä tietty. Kädentiet ja pääntien kanttasin samasta kankaasta leikatuilla kaitaleilla. Itse en välttämättä olisi tätä kangasta osannut valita, mutta tekeepä hyvää vähän tuulettaa omia mieltymyksiä (vielä enemmän) ja antaa likan itse valita.

 

 

 

Kirjoittelin kesäkuussa pienestä Frozen-fanistamme ja Mallorcan reissussa hävinneestä Elsa-nukesta.

Synttärilahjoja kysellessäni hän mainitsi monesti pehmeän Elsa-nuken. Siinä vaiheessa pikkuinen ei tiennytkään millaisen vaivan minä ja muutama muu on jo nähnyt yhden nuken vuoksi.

Olin selannut nettikaupat ja eBayt. Suomen nettikaupoista en samaa nukkea löytänyt ja muualta maailmasta ehkä surkeita kiinakopioita. Monesti olin klikkauksen päässä tilaamassa, mutta hoksasin katsoa nuken pituuden: 40 cm. Liian pitkä. Oikean nuken pituus oli se 25 cm. Pidempi ihan samannäköinen nukke on siis tämän vuoden mallia ja vanhaa lyhyempää ei tietenkään mistään saa.

Toivonkipinä nousi parissa Citymarketissa, josta löysin samaan sarjaan kuuluvan pienen Anna-nuken. Kirjoitin Citymarketiin asiakaspalautetta, jossa kyselin kyseisen Elsa-nuken perään. Kun samankokoisia Anna-nukkejakin myydään niin löytyisikö vielä jostain Perä-Hikiän perävaraston peränurkasta lojumasta yksi Elsa? Kesälomat painoivat päälle ja sain vastauksen vasta parin viikon päästä. Saldojen mukaan jossain päin Suomea saattaisi kuulemma yksi Elsa löytyä, mutta niihin ei voi luottaa, koska se saattaa olla vaikka inventaariovirhe.

Sen sijaan ystävällinen asiakaspalvelija kertoi jo laittaneensa heidän Disney-agentilleen sähköpostia asiasta! Tämä agentti palaisi vasta viikon päästä lomalta, mutta hän kuulemma laittoi jo itselleen merkinnän, että muistaisi vielä soittaa agentille tämän palattua lomalta. Siis miten ihanaa asiakaspalvelua!

Seuraavalla viikolla minuun otti yhteyttä mm. Disney-leluja välittävän tukkuliikkeen asiakaspalvelija. Heillä on toisinaan leluystävänmyyntejä ja yksi vanhanmallinen Elsa-nukke olisi hyllyssä. Hän lähetti nukesta vielä kuvan varmistuaksemme, että puhumme samasta nukesta ja sehän se oli, tuttu Elsa! Minä laitoin kympin kyseisen firman tilille ja hän laittoi nuken postiin.

Tänään aamulla synttärilahjapaketin avasi uninen pörröpää ja ilme oli verraton. Tyttö kaappasi nuken heti tiukkaan halaukseen ja ihmetteli ääneen: "Miten tämä tänne oikein ilmestyi?!" Elsa-nukke pääsi seuraamaan aamupalaa, täytekakun tekoa, ulosmennessämme Elsa jäi sisälle, mutta taas lounaalle se pääsi hyllylle katselemaan. Yöksi Elsa pääsi samaan tuttuun paikkaansa: tyttären kainaloon.

Kiitos vielä tuhannesti Citymarketin ja Simba Dickie Finlandin asiakaspalvelijoille! Valoitte pieneen tyttöön uskoa haaveiden toteutumisesta ja teitte syntymäpäivän aamusta täydellisen.

Kolmassadas blogikirjoitukseni

Neljä vuotta sitten aloin odottamaan esikoistani. Olin seuraillut muutamia blogeja ja sain ajatuksen perustaa myös oman. Halusin kirjoittaa odotuksesta ja äidiksi kasvamisesta. Meni kuitenkin monta kuukautta ennen kuin sellaisen liikkeen uskalsin tehdä. Kerran pyysin blogikonkariystävääni vähän näyttämään miten se blogi ehkä sitten joskus mahdollisesti voitaisiin perustaa. Klikklik vaan ja Pingale oli yhtäkkiä perustettu!

Nimi blogille oli oikeastaan ollut jo pitkään valmiina. Eniten minua taisi jännittää se, että tulisiko blogiani kukaan lukemaan. Kehtaisinko kertoa kellekään? Pitkään siinä menikin, että mainitsin blogistani yhtään lähipiiriä pidemmälle. Facebookiin perustin Pingale-sivun  pitkän harkinnan ja pohdinnan ja kehtaamisrypemisen jälkeen. Kummallinen ristiriita: sitä haluaa kirjoittaa kaikkien luettavaksi tekstiä, mutta ei kuitenkaan uskalla mainostaa sitä, jos joku vaikka sitä lukisi?

Blogini painopiste on muuttunut hyvin paljon siitä mistä se lähti. Alkuun kirjoitin paljon esikoisen vauvavuodesta ja äitiydestä. Se kaikki oli minulle uutta ja ihmeellistä ja koin pakottavaa tarvetta jakaa asioita joidenkin kanssa. Kirjoittaminen oli silloin(kin) todella tärkeää. Odotuksistani huolimatta kommenttikentät ammottivat monesti tyhjyyttään ja tuntui, ettei kukaan lue niitä. Kirjoittaminen tuntui kuitenkin niin terapeuttiselta, että jatkoin yksinpuhelua. Toki blogin tilastoista saatoin nähdä, että kyllä niitä joku lukee. Äiti nyt ainakin!

Harvakseltaan postasin myös ompeluksistani. Olin ompelusaavutuksistani tavattoman ylpeä, vaikka nyt jälkikäteen pari vuotta sitten ommeltuja vaatteita katselenkin huvittunein ja vähän vaivaannuttavin silmin. Mutta se tässä blogissa onkin mahtavaa. Pääsee seuraamaan omien ompelutaitojen kehittymistä. Edelleen puen lapsilleni parin vuoden takaisia vaatteita, jotka on ommeltu ilman kaavoja, hihakappaleet on leikattu väärään langansuuntaan, vetoketju on laittanut haalarin aaltoilemaan, kun en ole tiennyt tukikankaan olemassaolosta ja kietaisubody on jätetty kokonaan kanttaamatta. Kaikista näistä on kuvia Pingalen alkuvuosilta, penkomaan vaan..!

Olen viimeisen puolen vuoden aikana ommellut melko paljon vaatteita lahjoiksi ystävien lapsille. Ystävät ovat tutkineet vaatteita ja todenneet ihanasti ääneen kuinka vaatteista näkee taitojeni karttumisen. Iloitsen palautteesta suunnattomasti, koska itsekin olen huomannut saman. Jatkuvasti opin uusia juttuja ja haastan itseni opettelemaan jotain uutta. Koskaan ei tulee vastaan hetkeä, jolloin olisin oppinut kaikki ompelun salat!

Mutta ne perhe- ja äitiyspostaukset? Ne ovat jääneet vähemmälle. Toisen lapsen kohdalla en enää koe tarvetta pohtia ääneen pottajuttuja, sosereseptejä ja nukkumisjärjestelyjä. Toisinaan on käynyt mielessä poistaa osa esikoista koskevista kirjoituksista. Lapsi kasvaa, menee kouluun, oppii lukemaan ja niin oppivat kaveritkin.

Blogistani on viime aikoina tullut hyvin ompelupainotteinen. Koska koen niin suurta onnistumisen iloa ja riemua, minusta on ihanaa jakaa sitä muillekin. Toivon, että joku saisi inspiraatiota ompelemistani vaatteista tai mahdollisesti jopa apua mieltään askarruttavaan pulmaan. Olen kuitenkin yrittänyt pitää yllä samaa avointa linjaa, johon sopuisasti mahtuu muitakin kuin ompelupostauksia. Ruoka- ja leivontaresepteillä saatan yllättää. Tai vaikka kirjoituksella etelänmatkasta..!

Minusta olisi ihana selata ja lukea enemmänkin muiden blogeja. Pelkään jo nyt puhelimeni olevan liian usein liimaantuneena käteeni. Mutta tiedän blogimaailman olevan vastavuoroista. Mitä enemmän lukisin ja kommentoisin muiden blogeja sitä enemmän oma blogini todennäköisesti saisi näkyvyyttä. Yksi tunti lisää vuorokauteen..?

Kolmannensadan postauksen kunniaksi olisi mukava kuulla palautetta blogistani. Oletko jäänyt kaipaamaan joitain aiheita? Onko joku tietty postaus tai aihe jäänyt mieleesi? Otan avosylin vastaan kaikenlaiset ajatukset!

Ps. Kuvissa tyttärelle ompelemani Autumn Forest -paita (Ottobre 4/14). Kangas on kaunista Paapiin Siesta-luomujerseytä. Ompelin mallin ensimmäistä kertaa ja se on oikein oiva peruspaita pienellä rypytysyksityiskohdalla.

Pps. Terveisiä yövuorosta! En muista milloin olisin julkaissut kirjoitusta puoli neljältä aamuyöstä.

Vuoden ensimmäinen

Oikein rapsakkaa alkanutta vuotta arvon lukijat! Täällä ulkolämpömittari näyttää -25,5 astetta ja sisällä on parikymmentä astetta lämmintä. Lattialämmitys napsautettiin toimimaan ympäri vuorokauden (normaalisti on päällä vain öisin) ja syksyllä hankittu ilmalämpöpumppu hönkii ihanasti lämmintä ilmaa.

Poikanen nukkuu päiväuniaan totutusti parvekkeella. Hankin alkuviikosta hänelle lämpöpussin. Raukka on tähän asti nukkunut päiväunensa äitiyspakkauksen toppahaalarissa ja makuupussissa sekä viltit ympärillään. Muuten aivan toimiva setti, mutta toppahaalari alkoi kinnaamaan jo haaruksista ja nilkat pilkistävät... Esikoinen taisi mahtua toisenkin talvensa aivan hyvin kyseiseen toppahaalariin enkä silloin kaivannut koko lämpöpussia! Pojalla on sisävaatteidensa päällä fleece- ja villahaalarit, paksu kypärämyssy, villasukat ja -tumput sekä äitiyspakkauksen toppatöppöset ja -tumput. Toivottavasti tarkenee!

Minulla joulunaika ja vuodenvaihde ovat menneet aika pitkälti töissä. Eilen loppui kuuden keikkatyöpäivän putki. Tällekin päivälle olisi riittänyt hommia, mutta sitten putki olisi paisunut kahdeksan päivän pituiseksi huomisen iltavuoron kanssa. Sunnuntaina menen vielä yhdeksi yöksi valvomaan neljäntoista ihmisen unta. Sen jälkeen onkin kalenterissa taas muutama viikko aivan tyhjää ennen loppukuun viikonloppuyövuoroja.

On tämä keikkalaiselo jotenkin niin ihanaa! Aikamoinen palapeli miehen kolmivuorotyön, isovanhempien (osa-aika)eläkepäivien ja vesijumppien, lapsen kerhopäivien ja omien yhtäkkiä ilmaantuvien keikkojen kanssa. Mutta ainakin minä nautin tästä poukkoilevasta arjesta ja vapaudesta tehdä töitä tai olla tekemättä. Toivottavasti myös muut tämän palapelin jäsenet nauttivat...

Ompeluhommat ovat olleet monta päivää, elleivät jopa viikon tauolla. Viikko sitten hain Postista Paapiin paksun kangaspaketin, mutta katsotaan milloin ryhdyn kankaita silppuamaan. Paketissa oli kaksi kangasta minullekin ja mitäs muuta niistä onkaan tulossa, kuin mekkoja luottokaavalla! Sellainen minulla varmaan nyt on, Stunning Rosy omilla muokkauksilla. Pian saan taas alkaa ommella myös pikkuruisia vauvanvaatteita, kun suku saa uuden jäsenen. (Ei siis tähän taloon!)

Tänään alkoi esikoisen kerho joulutauon jälkeen. Lapsi oli lähdössä sinne innoissaan aamulla. Eväät repussa ja joulupukin tuoma mekko päällä. Auto oli ollut tolppalämmityksessä pari tuntia ja käynnissäkin tovin, kunnes isäntä huomasi auton pukanneen öljyt maahan. Tunnin välein kulkevaan bussiinkaan ei enää ehditty, joten se siitä kerhopäivästä! Päätettiin tytön kanssa tehdä jotain mukavaa, joten päädyttiin leipomaan korvapuusteja. Ensin syötiin lounas, sitten laitettiin pikkuveli pakkaseen nukkumaan ja sitten herkuteltiin pullalla. Lohtusyöminen opetetaan siis pienestä pitäen..!

Tästä uusi vuosi taas pikkuhiljaa alkaa. Miten sinun vuotesi on alkanut?

Tärkeä oivallus ja kuvakimara pikkuvaatteista

Välillä hämmästelen (itsekin) sitä kuinka paljon saan aikaiseksi valmiita ja käyttökelpoisia vaatteita. Meillä on kuitenkin kaksi pientä lasta ja mies käy kokopäivä(vuoro)töissä. Kun sitä kuuluisaa omaa aikaa on vähän, on valittava mihin sen käyttää. Kesällä koin suuren ahaa-elämyksen ja oivalsin mikä tässä ompelussa niin kiehtoo.

Mies oli kesällä yhteensä yhdeksän viikkoa kotona pitäen vuosiloman ja isäkuukauden putkeen. Hän pesi ja maalasi (kahdesti) talomme ulkoseinät ja teki pihahommia. Minä hoidin lapset ja tiskit ja pyykit. Ja taas ne samat tiskit ja pyykit. Ja taas ne samat tisk.. Ikinä ei tullut valmista. Mies kertoi väliaikatietoja ja iloitsi taas yhden puolen talosta tulleen valmiiksi.

Tottakai minullakin olisi ollut mahdollista tehdä vaikka mitä. Lenkkeillä, liikkua, urheilla, harrastaa. Mutta mitä siitä olisi saanut? Hien, hyvän mielen ja olon? Olisiko hetihetiheti näkynyt tuloksia? Minä mitään liikkunut, minä ompelin! Ja ompelen edelleen. Tajusin ompelun antamat kiksit siinä, kun ihailin valmiiksi saamiani vaatteita ja esittelin niitä lapsen innokkuudella miehelle. Ja suurta mielihyvää sain, kun leikkelin kappaleiksi pinon kankaita ompelua odottamaan. Siinä ne herkulliset vaatteiden kappaleet odottavat minua ja vain minua. Osaan taikoa ne ihan oikeaksi vaatteeksi!

Kotiäitinä ollessani tarvitsen omia projekteja ja onnistumisen kokemuksia. Tottakai lapset ovat se projekti numero yksi, mutta kyllähän te tiedätte. Ihminen tarvitsee muutakin, eikö niin? Kankaat ja ompelua odottavat kangaskappaleet eivät kiukuttele, itke, intä vastaan. Ne (useimmiten) tottelevat ja käyttäytyvät mallikkaasti. Ja jos eivät, vika on minussa. Ja mikä ihaninta, ne voi pistää kiertoon, jos eivät miellytä..! Ompelu antaa paljon ja harvemmin kuluttaa. Ompelu on niin tyydyttävää! Tärkein pointti on se, että työn edistymisen ja valmiin tuotteen näkee heti. Uhraan aikaani liikunnalle sitten taas joskus. Ja tiedän varsin hyvin, että pitäisi jo nyt.

Tähän tuskin tarvitsee kirjoittaa, että lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa enkä ikinä laittaisi heitä kiertoon. No, varmuuden vuoksi kirjoitin.

Näitä ompeluksia on tässä syksyn mittaan kerääntynyt ja kuvia sai kaivella tietokoneen kansioista. Kuvissa olevista vaatteista kaikki on ommeltu omille lapsille paitsi viimeisen kuvan pipo ja toiseksi viimeisen kuvan harmaa peplum-tunika. Kansioihin jäi vielä vino pino kuvia vaatteista, jotka odottavat vielä pääsyä saajilleen. Kuvakimara luvassa siis myös joulun jälkeen!

Yksivuotias touhutoopemme

Kuopuspoikamme ensimmäinen vuosi on vierähtänyt. Toisaalta haikeaa, toisaalta... Vauvavuosi on takana, ihanaa! Tämänhetkisen fiiliksen ja perhesuunnittelun mukaan vauva-aika oli myös viimeinen tässä talossa. Onneksi lähipiiriin on syntymässä vauvoja hetkellä millä hyvänsä, loppuvuodesta, alkuvuodesta, keväällä, joten pikkuvauvoja pääsee sylittelemään tarpeen vaatiessa.

Poikasen ensimmäinen vuosi meni kyllä siivillä. Huomattavasti nopeammin kuin esikoisen ensimmäinen vuosi. Toisen lapsen kanssa ei kaikkea tarvitse opetella, kipuilla ja ihmetellä, koska kaikki perusjutut on jo kertaalleen fiilistelty ja pohdittu. Myös kaikki vauvantarvikkeet löytyi talosta, joten sen kummempia hankintojakaan ei vuosi sitten tehty. Eli siinä sivussahan se poika on tullut! Kröhmm, tai sitten ei.

Vastasyntyneen pojan päivärytmi solahti kivasti isosiskonsa päivärytmiin ihan alusta alkaen. Aamupäiväulkoilun aikana poika nukahti liinaan tai rattaisiin ja iltapäiväulkoilun aikana samoin. Poika nukkui pikkuvauvana päivisin mainiosti ja yöt menivät lähinnä tankaten. Se siinä raskaalta juuri tuntuikin, että minun oli pysyttävä päivät hereillä esikoisen kanssa, vaikka yöt olivat pojan kanssa hyvin repaleisia. En kuitenkaan muista olleeni kuolemanväsynyt tai nukahtaneeni kesken lauseen, mutta iltaisin ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, koska ihan kohta pitää kuitenkin herätä.

Imetys lopetettiin pojan kanssa yhteistuumin puolivuotiaana ja siirryimme korvikkeisiin. Yötarjoilu toimi yhdestä kahteen kertaa yössä kahdeksankuiseksi asti. Kahdeksankuukautisneuvolassa pohdin asiaa terveydenhoitajan kanssa ja hän kannusti lopettamaan yösyötöt kertalaakista sitten kun siltä tuntuu. Lopetettiin pulloralli samana yönä! Isäntä kanniskeli poikaa ensimmäisen yön, silitti toisena yönä ja kolmantena poika jo nukkui illasta aamuun. Ja siitä lähtien poika on nukkunut yönsä hyvin, ihanaa!

Nykyään hän nukkuu yhdet parin-kolmen tunnin päiväunet raittiissa ulkoilmassa. Yöunille hän käy kahdeksan ja yhdeksän välillä ja unta riittää 11-12 tuntia. Hän syö pääsääntöisesi samaa ruokaa kuin muukin perhe. Nykyään laitan ruokaan suolaa huomattavasti vähemmän tai en ollenkaan, ja aikuiset saavat lisäillä sitä (ja muita mausteita) makunsa mukaan. Oikeastaan kaikki ruoka hänelle maistuu eikä mitään allergioita ole ilmennyt (kopkop). Poika syö enimmäkseen omin sormin ja puurokin osuu nykyään lusikalla suuhun. Puurolusikkaa on kuitenkin ihanaa heiluttaa ja jättimäisen sotkun välttämiseksi aamu- ja iltapuuro kuitenkin hänelle syötetään...

Tänä päivänä,  viikon ja päivän yli yksivuotiaana poika on aikamoinen menijä! Poika ei ihan vielä kävele sutjakkaasti, mutta kymmenkunta askelta on jo peräjälkeen otettu. Hän on jatkuvasti kyllä pystyssä ja katselee seuraavan tuen mitä kohti pääsisi sipsuttamaan. Parasta tällä hetkellä ovat liukumäet ja niiden laskeminen mahallaan ja pää edellä! Poika kiipeää vikkelästi liukumäen portaat ylös ja äidillä on kiire ottaa vastaan.

Hän kiipeää myös sohvalle, nojatuoleihin, siskon sängylle, ilmalämpöpumppuasentajan tikkaille, rattaisiin... Poika osaa jo useimmiten laskeutua jalat edellä, mutta toki toisinaan kopsahteluja tapahtuu. Peuhaaminen ja "painiminen" isolla sängyllä on pojan mielestä aivan huippua. Hän tajuaa, että sängyllä istuessaan voi suruttaa heittäytyä selälleen eikä mihinkään satu. Hän nauttii kutittelusta, paljaan vatsan päristelystä ja laululeikeistä.

Hiekkalaatikkoleikeistä hän pitää myös kovasti. Hän istuu hiekkalaatikolla edessään paistinpannu, kädessä kansi ja toisessa kädessä lapio. Välillä sekoitetaan lapiolla pannun antimia, välillä kansi päälle, kansi pois ja taas sekoitetaan. Hiekkaa toki lapataan suuhun joka välissä. Isosiskon leikkikeittiö on myös kovassa käytössä. Vispilällä ja kauhalla kilkutetaan kattiloita kuin mikäkin huippukokki konsanaan. Ja auotaan ovia. Ja auotaan laatikoita. Ja ovia. Varsinkin oikeassa keittiössä se on ehdottomasti lempipuuhaa!

Parasta on kuitenkin katsoa mitä isosisko puuhaa. Toisinaan leikit onnistuvat tovin ihan kivasti, mutta yleensä poika houkutellaan isosiskon toimesta lelujen äärestä eteisen puolelle, sisko livahtaa takaisin huoneeseensa ja laittaa oven kiinni. Voi sitä pienen ilmettä, kun tajuaa jääneensä leikin ulkopuolelle! Odotan innolla ja hartaudella sitä aikaa, kun lapset leikkivät sulassa sovussa keskenään. Onhan sellainen aika tulossa, onhan?

On ollut ihanaa huomata, kuinka poika on alkanut ymmärtää enemmän ja enemmän. Vaikka toinen ei puhu, hän kyllä ymmärtää pyyntöjä ja kehotuksia. Pyydettäessä kaapin ovi lämähtää kiinni, lusikka menee suuhun, hattu lähtee päästä, tutti putoaa suusta pois ja niin edelleen. Sanavarastossa on monta tärkeää sanaa: äiti/äitti, kakka, pappa/pappo.

Viikko sitten juhlimme pojan yksivuotispäivää. Kutsun saivat lähimmät perheenjäsenet. Vähän eri meininki oli esikoisen yksivuotissynttäreillä, joilla oli monta kymmentä juhlijaa...! Kokeilin jälleen raakakakun tekoa, mutta tämä versio oli kyllä aika... mielenkiintoinen. Tällä kertaa vuorossa oli porkkanakakku, mutta se jäi kyllä viimeiseksi porkkanakakuksi. Kumma kyllä miten ne rippeet vaan seisoivat ja seisoivat jääkaapissa.. Onneksi mies herkkusuuna sai loputkin syötyä (kun pakkasin ne hänelle yövuoroon mukaan). Raakakakun hyvä puoli on se, että sitä voi surutta antaa myös yksivuotiaalle päivänsankarille, jos haluaa välttää turhan sokerin antamista.

 

Ja eihän se ole Pingalen postaus eikä mikään, jos ei siinä ole vähän ompelujuttuja! Ompelin päivänsankarille lahjaksi kuvissa näkyvän harmaan bodyn, johon aplikoin mintunvärisen pilkkuskragan. Kaava on Ottobre-lehden Kisuliini ja skraga piirrelty ihan itse. Toinen isompi ommeltu lahja saa oman postauksensa sitten, kun se on täydellinen. Se on eräs lastenhuoneen sisustusjuttu!