Lankalauantain retki Kalkkiruukin luontopolulle

Sipoonkorven kansallispuisto kaikkine maisemineen ja reitteineen on lähes takapihallamme. Vaikka olen kävellyt, ihastellut ja nauttinut laajasta metsäalueesta lukuisia kertoja tässä puolentoista vuoden aikana, on monipuoliselle korpialueelle tehty luontopolku jäänyt kävelemättä läpi. Isännän sisko ja mies lomailivat meillä pääsiäisenä pari yötä ja suunnittelimme tekevämme (vihdoin) retken Kalkkiruukin luontopolulle.

 

Vajaan viiden kilometrin pituinen luontopolku lähtee Kalkkiuunintien päästä Vantaan Sotungissa. Reitti on merkitty (ainakin tällä hetkellä) valkovihrein nauhoin sekä kyltein, joten vaihtelevassa ja paikoin haastavassa maastossa oli helppo pysyä reitillä. Tosin kerran erkanimme polulta ollessamme niin fiiliksissä maisemista. Reitin varrelle osuu myös Vantaan toiseksi korkein kohta, Högberget. Jotkut hullut ovat joskus suunnitelleet tälle upealle perinnemaisema-alueelle laskettelukeskusta, mutta onneksi kylän viisaimmat (eli kaikki) ovat aikanaan torpanneet idean täysin. Högbergetiltä on upeat maisemat Sotungin ylle aina Hakunilaan ja Vuosaareen asti.

Högberget.

 

Tytär viihtyi mainiosti kantorepussa ja maaston salliessa hänelle suotiin mahdollisuus tepastella ja verrytellä jalkojaan. Hänelle retken parasta antia taisivat olla lukuisat leppäkertut, pitkät havunneulaset sekä eväät. Itse innostuin eniten mahdottoman upeasta säästä, vaihtuvista ja hienoista maisemista, metsän tuoksusta, ulkona olemisesta, hyvästä seurasta ja toki niistä eväistä.

Harmiksemme repussa kulkeneet makkarat jäivät paistamatta, koska reitin varrella olleen laavun ja nuotiopaikan olivat vallanneet maailman suuurimmat ja äänekkäimmin haukkuvat koirat omistajineen ja lapsineen. Vaikka pidämmekin koirista, emme voineet kuvitellakaan jäävämme nauttimaan makkaroista vapaina säntäilevien ja louskuttavien lehmien kymmenpäisessä tapaamisessa. Eivät makkarat toki hukkaan menneet, paistoimme ne kotona uunissa!

Maisemat kylämme yli.

"Leppäkeettu!"

Pashaa korkeuksissa.

Tyttö nautti tunnin päiväunet tädin kyydissä.

 

Me taisimme kiertää reitin väärään suuntaan, koska numeroidut kyltit pienenivät loppua kohden ja vastaan tuli melko paljon muitakin reippailijoita. Se ei tietenkään luonnosta nauttimista häirinnyt millään tavalla. Reitille mahtui paljon nousuja ja laskuja, mutta se ei silti tuntunut yhtään liian raskaalta. Reitti oli pääosin kantoista ja kivikkoista polkua metsän siimeksessä. Högberget oli lähinnä tasainen kallio. Kalkkiruukin luontopolku täytyy ehdottomasti kävellä läpi uudestaan lähempänä kesää, jolloin maisemat ovat vihreämmät ja nuotiopaikkakin ehkä rauhallisempi...

Päiväkävelyllä Kivinokassa

Jälleen rakkaasta kotikaupungistani löytyi paikka, jossa en ole koskaan käynyt. Olen paikasta kyllä kuullut, mutta sen tarkkaa sijaintia on karttapääni ollut vaikea hahmottaa. Tänään kävimme siellä ystäväni kanssa vaunulenkillä, nimittäin Kivinokassa.

 

Kivinokka sijaitsee Herttoniemen kupeessa ja se on yleisessä käytössä oleva virkistys- ja ulkoilualue. Alueella on paljon suloisia ja pieniä kesämökkejä, uimarantoja, jalkapallokenttiä, lenkkeilyreittejä sekä luontopolku. Kävelimme Kivinokassa vain yhden lyhyehkön reitin, mutta seuraavalla kerralla upeaa paikkaa on koluttava lisää! Kivinokan luonto ja luonne pääsevät varmasti oikeuksiinsa kesällä, mutta kyllä ankeassa joulukuisessa säässäkin olin paikasta aivan fiiliksissä. (Kuten aina kaikista muistakin uusista maisemista...)

 

Kivinokan tulevaisuus on epävarma. Upean alueen päänmenoksi on suunniteltu muun muassa mökkien jyräämistä ja kerrostalojen rakentamista! Sen enempää asiaa tuntevana en aio asiasta höyrytä, mutta jo tämän ensivierailun aikana olin suunnitelmista järkyttynyt.

 

Päätimme ystäväni kanssa mennä tutustumaan luontopolkuun. Hyvinhoidettua luontopolkua pääsi loistavasti kulkemaan vaunuilla, jopa vierekkäin. Ainoa harmitus oli keskelle reittiä rojahtanut valtava havupuu emmekä päässeet kävelemään reittiä yhdessä loppuun asti. (Eli se siitä hyvinhoidetusta reitistä...) Ystäväni tiesi luontopolun pään olevan lähellä ja käski minun mennä sinne itsekseni. Luontopolku päättyi hienoon lintutorniin (tai -parvekkeeseen), josta oli hienot näkymät Vanhankaupunginlahdelle.

 

Pienet sähköttömät ja vedettömät mökit olivat hieman allapäin näin talvea odotellessaan. Muutama eläkeläisherra näytti lämmittävän talojaan, mutta muuten alueella oli hiljaista. Pari oravaa näkyi kiipeilevän puissa ja yksi talvipukuun vaihtanut jänis (vai rusakko..?) kyyhötti näkymättömänä paljaan pensaan juurella. Kivinokkaan täytyy ehdottomasti tutustua lisää.

 

 

 

Lisää reittejä ja maisemia

Nosta käsi ylös, jos olet jo kyllästynyt syksyisiin maisemakuviini ja uusien (vaunu)lenkkireittien hehkuttamiseen! Voit laskea käden alas... Näitä upeita maisemia ei enää kauaa näy, joten uskon tämän kirjoituksen olevan viimeinen tästä aiheesta. Tai ainakin viimeisimpiä.

 

Kävimme eilen jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani paikallisen alkuasukas-Ninan kanssa lenkillä tyttäriemme kanssa. Olen joskus maininnut pohtineeni, että pääseekö Vanhalta Porvoontieltä Kuusijärvelle. Olen toki löytänyt sen tien, josta mennään autolla (Lahdentie), mutta olen kaivannut jotain toista reittiä. Kerran kävelimme Inkan kanssa Vanhaa Porvoontietä Kuusijärvelle vievää polkua etsien, mutta emme kävelleet tarpeeksi pitkälle. Eilen läksimme etsimään kaipaamaani polkua eikä kovin paljoa pidemmälle edes tarvinnut mennä, kun ojanpenkasta lähti polku ylös metsään! Mikä lapsekas riemu! Mennään sinne, jooko!!

 

 

 

Kuten kuvista näkyy, polku ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta päästyämme ylös mäelle tie oli mukavaa, tasaista ja hoidettua hiekkatietä. Polku johti Kuusijärven ympärillä kiemurteleville lenkki- ja hiihtoreiteille. Metsä oli jälleen kerran todella kaunis. Aurinko paistoi ja keltaiset lehtipuut loistivat omaa valoaan. Lenkkipoluilla ei näkynyt lasten päiväuniaikaan kuin pari muuta ulkoilijaa, joten saimme aivan rauhassa ihastella luontoa, vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.

 

On todella virkistävää kävellä vaihteeksi seuralaisen kanssa. Kun on kävellyt itsekseen samoja maisemia useaan kertaan niin on välillä hauskaa voida kommentoida taakse jääviä taloja ja tontteja jonkun toisen kanssa. Lisäksi ilahdutti se, että sain taas paljon uutta tietoa lähitienoosta ja sen asukkaista, koska Nina on seudulta kotoisin.

 

Upeiden maisemien lisäksi muutakin ihmeteltävää löytyi. Matkan varrelta löytyi luonnon antimista tehtyä taidetta ja Kuusijärvessä uiskenteli yksinäinen joutsen. Pian puut pudottavat värikkäät syysasunsa ja maisema on taas hetken ankea ja harmaa. Toivottavasti ensilumi tulisi pian, jotta maisema olisi taas kaunis ja minä saisin taas jotain hehkutettavaa ja ihasteltavaa. Syksy on ollut tähän asti todella kaunis ja antoisa. Varsinkin, kun tämä syksy on ensimmäinen näissä maisemissa ja minä jaksan lapsen lailla innostua kaikesta uudesta ja hienosta! Nautitaan vielä hetki!

 

"Ihana tipu!"

 

Hehkutusta uudesta ulkoilureitistä

Tämä kirjoitus sisältää jälleen kerran ylenpalttista hehkutusta ja naiivia innostusta luonnossa kulkevasta reitistä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä tuskin viimeinen kerta, kun haluan jakaa lukijoilleni ihastukseni lähellämme olevaan luontoon.

 

Meistä parin kilometrin päässä sijaitsee ihana pieni Bisajärvi. Olen käynyt usein sen rannalla, mutta olen ollut tietämätön sen ympärillä kulkevista poluista. Joku tie on vienyt yksityisiin pihoihin ja viime talvena kävin yhdellä tiellä, joka vei puomille ja auraamattomalle tielle. Yksi polku vei kerran melko kippuraiseen juurakkoon ja vaunulenkki teki u-käännöksen.

 

Tutustuin taannoin leikkipuistossa paikalliseen alkuasukkaaseen ja hänen suloiseen tyttäreensä. Olemme tavanneet useasti ja joka kerta hän kertoo lähitienoostamme kaikkea supermielenkiintoista! Kerran ollessamme vaunulenkillä tulin kysyneeksi Bisajärven kiertämisestä. Ympäri kuulemma pääsee! Olin unohtanut puomilta lähtevän reitin koko kesäksi, mutta nyt sen ihanuus ja kätevyys on valjennut minulle!

 

Kävin eilen jolkottelemassa (niissä juoksutrikoissani!) järven ympäri ja olin aivan haltioissani! Haltioitumistani edesauttoi pari sisällä vietettyä päivää, uskomattoman kaunis ja aurinkoinen syyssää, värikkäät puut ja innostus uudesta reitistä. Reitti oli lopulta todella selkeä ja mikä ihaninta, se on lähellä! Monet muut löytämäni (vaununmentävät) metsäreitit lähtevät monen kilometrin päästä, joten sijainti ilahduttaa kovasti. Reitti ei ole kuin viitisen kilometriä, mutta löytöretkeilijä löytää siihen vielä uusia koukkauksia!

Tehdessäni aiemmin mainitun u-käännöksen olin kyllä ollut oikealla reitillä. Olin vain säikähtänyt vastaan tulevaa juurakkoa enkä tiennyt kuinka pitkälle sellaista polkua vielä on. Yksin jolkotellessani tulin toisesta suunnasta ja juurakkokohta olikin melko lyhyt. Vaunuilla siis pääsee, melkein kätevästi. Olen aikaisemminkin harmitellut, etten ole löytänyt montaa kierrettävää reittiä, vaan monesta joutuu mennä sinne johonkin ja kääntyä takaisin. Tämä oli uusi lenkki!

Osa reitin varrelta otetuista kuvista on otettu eilen kännykällä ja osa tänään ikivanhalla digikamerallani. Tänään piti saada isäntä ja pieni toipilas mukaan. Miten ihminen voikaan olla näin iloinen uudesta lenkkireitistä?

 

 

Viimeinen lauantai alle yksivuotiaana

Pitkästä aikaa koko perheellä oli vapaapäivä samaan aikaan. Päätin ikuistaa muutamia arkisia hetkiä ja jakaa ne kanssanne. Päivässämme ei ole (tähän mennessä) ollut mitään kovin erikoista, mutta näitä päiviä olen taas kaivannut muutaman viikon keikkailun jälkeen. Kirjoitan nyt siis tavallisesta päivästä ja karkeasti päivärytmistä. Ihmeellisintä on ollut se, että annoimme tytölle ensimmäistä kertaa tavallista maitoa. Hyvin näyttää maistuvan ja sopivan. Tämä on tosiaan Inkan viimeinen lauantai vauvana. Ensi torstaista lähtien hän taitaa olla virallisen määritelmän mukaan taapero.

Inka heräsi tänään ennen seitsemää, mutta nukahti uudelleen lyhyen sylihyssyttelyn jälkeen. Täten saimme kaikki vielä lisäunta tunnin verran, kunnes tyttö kahdeksan maissa heräsi kunnolla. Isäntä jatkoi uniaan ja me tyttöjen kesken menimme sohvalle heräilemään ja lukemaan kirjoja. "Kato, kato! Mmm.. Kot, kot, kot!"

Kirjojen jälkeen vaihdoin Inkan vaipan ja ripustin kuivumaan puhtaat pyykit, jotka oli ajastettu peseytymään aamuksi. Näin teemme lähes joka ilta. Vasta pyykkien jälkeen ryhdyimme aamupalahommiin. Inka nautti lähes koko lautasellisen kaurariisipuuroa sekä viipaleita päärynästä ja nektariinista. Osa viipaleista lensi kaaressa lattialle samalla kun Inka tuijotti minua ja odotti reaktiota. En reagoinut, viipaleet jäivät lattialle. Aamupalamaidoksi hän saa ensimmäistä kertaa sitä aikuisten maitoa.

Aamupalan jälkeen oli aamupesujen aika ja vaihdettiin päivävaatteet päälle ja heräteltiin isi-isäntä. Taisimme kyllä herättää hänet jo pariin otteeseen sitä ennen... Isin leikkiessä tyttären kanssa laitoin meille vanhemmille aamupalaa, riisikakkuja jääsalaatilla ja kalkkunameetvurstilla sekä rahkajogurttihässäkkää.

Syötyäni aamupalan tohotin tytön kanssa ja houkuttelin isäntää metsälenkille mukaan. Hän ei aluksi ollut kovin innostunut, koska hän oli jo menossa iltapäivällä kaverinsa kanssa metsärämeikköön pyöräilemään. Hyvin perustelujen jälkeen hän päätti tulla mukaamme. Ihanaa, yhteinen lenkki piiiitkästä aikaa! Ennen (päiväuni)lenkkiä Inka söi vielä lounaan. Isäntä oli edellisenä päivänä ryhdistäytynyt keittiörintamalla ja tehnyt kaksia erilaisia lihapullia sekä lohkoperunoita. Inka popsi niitä aivan innoissaan!



Isännän jalat pöydällä, telkkarista taisi tulla
Sydämen asialla?



Inka ja "auto", jolla päristellään
ympäri asuntoa.

Hurjaa menoa. Mummo, kuinka vanha tämä kärry olikaan?



Kolistelun jälkeen Inka muisti taas peilin.

Taitava hatunpukija!

 

Lempipuuhaa.

Sormet ovat vielä toistaiseksi kätevämpi aterin.
Puuronsyönti sujuu jo melko hyvin omalla lusikalla.

Isäntä kertoi tehneensä edellisenä päivänä metsälenkin, jota minä en ollut löytänyt. Kuvittelin tänne muuttaessamme, että joudun hamaan tulevaisuuteen lenkkeilemään vain maantiellä, mutta toisin kävi. Polkuja ja metsäreittejä menee uskomattoman paljon, joten tälläkin kertaa suuntasimme Sipoonkorven kansallispuistoon. Osa tämänpäivän reitistämme on talvisin hiihtolatuna, joten pääsin hieman tunnustelemaan millaisilla reiteillä joskus toivottavasti hiihdän! Toisin sanoen halusin tsekata onko reitin varrella järjettömiä mäkiä...

Ostin eilen elämäni ensimmäiset juoksutrikoot. Kynnys niiden ostamiseen on ollut järkyttävän suuri. Tai lähinnä niiden pitämiseen. Kauhulla katselen ihmisiä, jotka kulkevat kylillä pelkissä kalsareissa legginseissä ja nyt minä päätin lähteä korpeen hyllyttelemään ruhoani sellaisissa. Ensimmäiselle trikoiden ulkoilutuslenkille päätin kuitenkin pukea vähän jotain peittävää. Kaapista löytyi kiva ja värikäs kaapu trikoiden kaveriksi. Ajatus peittävyydestä oli lähinnä henkinen...

Juoksemisesta sen verran, että ennen raskautta kävin juoksemassa (hölkkäämässä) enemmänkin. Raskauden myötä se jäi kokonaan pois. Vaunulenkeillä olen hölkkäillyt silloin tällöin. Tänään olin aivan liekeissä trikoideni kanssa! Jolkottelin isännän ja vaunujen vierellä alkumatkan, kunnes pääsimme metsään. Isommalta polulta haarautui pienempiä juurakkoisia kinttupolkuja ja isäntä tiesi mihin ne johtavat. Pienen reittineuvomisen jälkeen lähdin pinkomaan pieniä polkuja pitkin ja tein noin kilometrin pituisen lenkin yksikseni, kunnes päädyin taas isommalle polulle ja lähdin kipittelemään vaunukaravaanin perään. Loikkiessani polulla (peläten nilkan nyrjähdystä ja kyyn hyökkäystä) olo oli kuin milläkin minnakaupilla. Olin vihreässä ja raikkaassa metsässä niiiin onnellinen!

"Kato, kato!"

"En mene pitkäkseni, vähän vaan laitan silmät tässä kiinni.."

Noin puolentoista tunnin lenkin jälkeen isäntä katosi autotalliin rassaamaan fillariaan ja minä jäin venyttelemään (lue makaamaan) pihalle Inkan kanssa. Tytön päiväunet jäivät vajaan tunnin mittaisiksi ja harkitsimmekin vielä toisia miniunia iltapäivälle. Poimimme Inkan kanssa puutarhamme hurjan mustaviinimarjasadon talteen ja herkuttelimme niistä noin puolet tuoreeltaan. Jäimme vielä pihalle leikkimään. Käpyjä ja kiviä Inka siirtelee paikasta toiseen. Äiti ojentaa kävyn ja sanoo "Ole hyvä" ja Inka ottaa vastaan ja sanoo hiljaa "..tish". Äidin kulta puhuu!

 

 

 

 

 

Ulkoilun jälkeen tyttö sai maitoa ja kurkkuviipaleita välipalaksi. Isäntäkin sai rassailunsa sopivasti valmiiksi, kun aloin tehdä ruokaa. Inka saa melkein saman version: kanaa, papuja, maissia, kevätsipulia, liraus kermaa, currya, mustapippuria ja jopa ripsaus suolaa. Kaveriksi kurkkua. Hyvin maistui, pari ruokalusikallista jäi tähteeksi. 

 

 



 

Isäntä katosi metsään kaverinsa kanssa. Me taisimme tehdä Inkan kanssa kaikenlaista; leikittiin lattialla, luettiin sohvalla, pestiin pyykkiä, järjesteltiin paikkoja. Melkein nukahdin lattialla loikoillessani ja Inkakin näytti väsymisen merkkejä. Päätin kuitenkin pitää tytön hereillä, koska kello oli jo kuusi. Lupasin itselleni mennä nukkumaan samaan aikaan kuin Inka, koska väsymys oli jo häiritsevää. (Kello on nyt 23.41 ja herätys töihin on 5.30, voi p***a!)

 

Miehet soittivat metsästä ja pyysivät laittamaan saunan päälle. Katseltiin nurmikolla telmien ja saippuakuplia puhallellen, kun miehet (vai pojat..) pesivät kuraisia polkupyöriään painepesurilla. Minä ja Inka saunottiin ensin, miehet sitten. Tovi leikittiin vielä pihalla, kunnes iltapalanälkä näytti merkkejään. Likka meinasi nukahtaa puurolautasensa ääreen! Koko lautasellinen kaurapuuroa mansikoineen upposi nuokkuvaan tyttöön. Äkkiä yöpuku päälle ja hätäinen hampaidenpesu itkevälle tytölle. Inka nukahti maitopullo suussa syliin.

 

 

Ripustin taas pyykit narulle ja kipitin poikien kanssa pihalle nauttimaan grilliherkuista. Ajattelin pikaisesti kirjoittaa tämän postauksen ja mennä nukkumaan. Aikaa menikin enemmän kuin pikaisesti ja yöunet jäävät (taas) pari tuntia suunniteltua lyhyemmiksi. Ehkä sitä seuraavana yönä sitten?

 

Ihana lauantai, ihanat rakkaat. Hyvää yötä.