Kaksikuinen pikkuveli

Kokonaiset kaksi kuukautta on kulunut siitä, kun esikoistyttären ihana pikkuveli syntyi tähän maailmaan. Kaksi kuukautta tuntuu lyhyeltä ajalta, mutta poika on niin tuttu ja rakas, että tuntuu että hän olisi kuulunut perheeseemme huomattavasti pidempään! Aika menee kuin siivillä ja pelkään, etten saa jotenkin tallennettua kuopuksen vauva-aikaa muistiini.

Miten meillä on mennyt? Ihan hyvin, ellei jopa oikein hyvin. Ei kai sitä ääneen saisi sanoa, mutta kuopus on kyllä helppo ja ihanan tyytyväinen poika. Sisarusten suhde on kehittynyt silminnähden. Nyt tyttärenkin uskaltaa (useimmiten) jättää pieneksi toviksi pikkuveljen kanssa kaksin ilman valvovaa silmää. Alkuviikkoina kohtelu ei nimittäin ollut kovin hellää. Nyt pojan itkiessä isosisko hyssyttelee ja laittaa tuttia suuhun. Lattialla pötkötellessään poika hakee katseellaan siskoaan, seuraa hänen puuhiaan ja hymyilee valloittavasti. Siskon jutut viihdyttävät selkeästi! Toinen vakkari hymypaikka on pesukoneen päällä oleva hoitopöytä. Seinällä olevat kuvat saavat aina hymyn huulille, vaikka harmituksen vallitessa siihen pötkölleen laitettaisiin.

Kasvusta en osaa vielä tarkemmin sanoa, ensi viikolla on kaksikuisneuvola. Vaatteita jää kovaa vauhtia pieneksi eli eiköhän poika kasva! Rintamaitoa riittää ja imetyskin on sujunut pitkään ilman itkua ja irvistyksiä (minun osaltani siis). Myös rintakumeille, veren tihkumiselle ja jatkuvalle rasvaamiselle on saatu heittää hyvästit.

Vauvan päivärytmi on solahtanut isosiskon rytmiin mitä mainioimmin. Aamulla hän heräilee seitsemän-kahdeksan maissa ja on pari tuntia hereillä aamutoimien ajan. Kun teemme lähtöä aamupäiväulkoilulle, poika menee vaunuihin ulos nukkumaan. Hän nukkuu kahdesta neljään tuntia. Ensimmäisten unien jälkeen hän herää noin tunniksi ja menee taas ulos vaunuihin nukkumaan siinä kolmen hujakoilla. Tässä välissä isosisko herää omilta päiväuniltaan ja itselläni on monesti tunti (ellei pari) ihan hiljaista omaa aikaa. Tai ainakin henkilökohtaista aikaa pojan kanssa, kun isosisko nukkuu.

Nukkuva poika kulkee mukana isosiskon iltapäiväulkoilujen aikaan ja heräilee siinä viiden kuuden maissa. Iltasella hän jaksaa olla muutaman tunnin hereillä ennen yöunia, joille hän menee yhdeksän kymmenen maissa. Yöherätyksiä on yhdestä neljään. Poika ääntelee, imetän häntä viitisen minuuttia sängynlaidalla istuen, laitan pojan omaan sänkyyn unia jatkamaan ja käyn itsekin taas nukkumaan. (Kuulostaapa helpolta, ensi yö varmasti sitten valvotaan!)

Mitä temppuja tämä kaksikuinen osaa? Ainakin hymyilyn! Hymyjä väläytellään ja ne ovat aina niiiiiin pakahduttavia! Poika jaksaa olla jonkin aikaa vatsallaan, mutta väsyy pian. Muutaman kerran hän on (vahingossa?) käännähtänyt vatsalta selälleen. Kuopus on ruumiinrakenteeltaan aivan erilainen kuin siskonsa oli vauvana. Tytär oli hento ja syliinmukautuva, poika puolestaan jopa tönkkö! Sylittelyasennotkin ovat välillä koomisia, kun poika jäykistelee itseään.

 

Kaksi ensimmäistä kuukautta kahden lapsen äitinä ovat menneet paremmin kuin odotin. Pojan levollinen olemus ja tyttären nopea(hko) sopeutuminen uuteen tilanteeseen ovat ilahduttaneet minua kovasti. Toki odotan töistä saapuvaa isäntää päivittäin ja iloitsen hänen vapaapäivistään. Kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet korvaamaton apu näinä alkukuukausina (ja -vuosina). Synnytyksestä palautuminen ja parantuminen on sujunut huomattavasti nopeammin kuin esikoisen kohdalla. Ja imetyskidutuksen nopeampi vaihtuminen siihen autuaaseen imetykseen, huh!

Elämä tuntuu tasaiselta ja turvalliselta. Olen niin onnellinen ja kiitollinen näistä kahdesta pallerosta!

Voiko ihanammin päivän enää alkaa?

Koko perhe nukkuu omissa huoneissaan. Isäntä meidän sängyssä, tytär omassa huoneessaan ja minä vierashuoneessa, joka on lähempänä tyttären huonetta. Herään vaimeaan, mutta tehokkaaseen sanaan: "Äitii..!"

 

Voi äidin pieni rakas! Sydän on pakahtua! Tajuan samalla, että kukaan ei ole herännyt keskellä yötä. Olen itse(kin) nukkunut yli seitsemän tuntia. Tytär on kontillaan sängyssään ja kuikuilee pinnojen välistä ovelle. Isäntä ehtii tyttären luo ensin, nostaa hyväntuulisen vauvan syliin. Livahdan vessaan ennen kuin tytär näkee minut, muuten tulisi parku.

 

Ei haitannut yhtään, että kello oli tuohon aikaan varttia yli kuusi. Aurinko paistoi ja isäntä teki lähtöä töihin. Tarjosin aamumaidot ja leikittiin. Keittelin ja tarjosin aamupuuron (tänään listalla kauratattaria) ja nyt muiden aamutoimien jälkeen tytär nukkuu jo päiväunia terassilla. Itkuhälyttimestä kuuluu linnunlaulua.

 

Voi pientä. Päässäni soi edelleen "Äitii..."

Yötissibaarin sulkeutuminen

Öisin tissibaarin luukut ovat nykyään visusti suljetut. Päivisin baari on avoinna janoiselle kanta-asiakkaalle milloin vain, mutta visiitti tapahtuu yleensä aamusella, ruokailujen jälkeen sekä nukkumaan mennessä. Joinakin öinä kanta-asiakas on koittanut päästä hörpylle, mutta joutunut tyytymään edestakaiseen kanniskeluun hämärässä makuuhuoneessa. Hörpyn vaatiminen tarkoittaa yleensä rääkymistä selkä karrella, rimpuilua sekä kovaäänistä tyytymättömyyttä jokaisesta kanniskeluasennosta.

 

Kyseistä rääkyvää seitsenkiloista banaania kannoin viime yönä ensin viitisen minuuttia kolmen maissa, banaani sammui pian. Hirvittävä jano tuli jälleen neljältä, jolloin rääkyvä banaani huusi tunnin. Kokeilin kaikki mahdolliset vauvankantamisasennot, jotka voi kahdella kädellä ja kävellen tehdä. Jokainen asento oli epämiellyttävä ja jokaisesta hän pyrki päästä rinnalle. Olin virittänyt jopa yötoppini eteen isännän teepaidan, jottei tavoiteltu maidon tuoksu puskisi läpi niin voimakkaasti...

 

Kokeilin tassuttelua, hyssyttelyä, paijailua, soittorasiaa, laulamista, juttelua, hiljaa oloa, kävelyä, hyppelyä, tanssahtelua, paikallaan oloa, sänkyyn laittamista. Ennen kuin olisin heittänyt lapsen pihalle, päätin hakea keskellä yötä kellarista matkarattaat ja hyssyttää vauvan niissä uneen. Ensimmäisellä kerralla hän raivostui yhtä paljon kuin sänkyynsä laskemisesta, mutta toisella kerralla silmät lumpsahtivat kiinni ihanan nopeasti kymmenen minuutin veivaamisen jälkeen!

 

Työnsin rattaat makuuhuoneeseen, hiivin peiton alle kummallisesti väärältä puolelta sänkyä, nukuin poikittain (isännän paitakin roikkui topissani) ja sammuin niille sijoilleni. Heräsin kolmen tunnin päästä kahdeksalta, kun isäntä tuli yövuorosta ja koitti päästä nukkumaan. Ensimmäisenä kurkkasin rattaisiin ja siellä se äidin rakas pikkumussukka nukkua tuhisi kyljellään. Pikkumussukka-Inka heräsi ilmeisesti vanhempiensa kuiskutteluun ja heti silmänsä avattuaan nostin hänet iloisena syliini. Ajatuksena, että syliin (ja tissille) pääsee myös itkemättä...

 

Kuinkahan moni nyt ajattelee, että miksei se antanu sitä tissiä sillo yöllä..? Syiden luettelemiseen meneekin tekstin loppuosa. Taustatiedoksi mainittakoon (jälleen), että Inkan ensimmäiset neljän kuukauden yöunet menivät käsittämättömän ihanasti. Hän nukkui illasta aamuun heräämättä ja siihenhän minä totuin! Viimeisen neljän kuukauden yöt ovatkin olleet katkonaisia, kun tyttö on heräillyt ja helpoimpana keinona olen imettänyt hänet uneen. Keino on ollut toimiva ja kätevä ja vauvalle tarpeellinen. Mutta ei enää lähes yhdeksänkuisena.

 

Suositusten ja minkä lie mukaan vauva ei tarvitse yöimetyksiä enää täytettyään puoli vuotta. Neuvolassakin tästä ollaan keskusteltu ja olen saanut siunauksen niiden lopettamiseen. Pelkäsin muka näännyttäväni jo valmiiksi hoikan lapseni, mutta hoitaja sanoi Inkan varmasti korjaavan ja tasaavan maitotilanteen päivällä.

 

Olen esittänyt urheaa ja jaksavaa, vaikka yöt ovat monesti olleet karmeita. En uskalla käyttää sanaa helvetillinen, koska se on varattu ihan oikeasti karmeille öille (joita meillä ei varmaankaan ole edes ollut). Monta viimeistä viikkoa päätin, että nyt mä lopetan sen yöimetyksen ja opetan lapseni nukkumaan yönsä. Monesti kanniskelin Inkaa öisin jopa toista tuntia, mutta voimien ja hermojen loppuessa kaivoin raivopäissäni tissin esille, siinä on perkele, syö. Jokainen öinen valinta tuntui huonolta. Ärsytti kanniskella huutavaa vauvaa, ärsytti imettää ja kaikista huonoin vaihtoehto: kanniskella huutavaa vauvaa tunti ja luovuttaen imettää sen perään!

 

Omat ajatukset olivat niin hirveitä, pelottavia. Monena yönä itkin omaa huonouttani ja pelkäsin, että joku hullu osa minussa tekisi vielä lapselle jotain! En olisi ikinä arvannut olevani niin heikko. Kaikki ne hullut ajatukset tuntuivat päivisin niin vierailta ja kaukaisilta, koska ei meillä päivisin ole mitään hätää, ei siis minkäänlaista. Vaikka neidin pää kopsahtaa vessanoveen niin oven heiluttelu jatkuu siitä huolimatta hymyssä suin.

 

Eräänä iltana iltaimetyksellä sanoin kyynelten seasta isännälle pelkääväni tulevaa yötä. Takana oli varmaan ollut muutama luovutusyö ja odotin kauhulla ja väsyneenä seuraavaa. Vaikka nukkumaanmeno väsyneenä on ihaninta mitä tiedän, se oli sillä hetkellä myös pelottavaa. Tiesin, että heti kun saan unenpäästä kiinni, joku natiainen herättää. Ja mikä onkaan inhottavampaa kuin herätys, kuljeskelu ja kanniskelu väsyneenä keskellä yötä ja siitä seuraavat repaleiset yöunet.

 

Kaikki kulminoitui viime sunnuntaiaamuun. Olin ilmeisesti nostanut Inkan aamuyöllä viereeni ja imettänyt häntä jälleen. Isäntä nukkui vierashuoneessa (että edes joku nukkuisi hyvin) eli toinen puoli sängystä oli "auki". Heräsin kovaääniseen kolaukseen ja järkyttävään itkuhuutoon. Inka oli pudonnut sängystä! En edes ymmärrä kuinka nopeasti ihminen voi nousta sängystä, mutta olin sekunnin murto-osassa toisella puolella sänkyä nostamassa häntä syliini. Huuto oli sydäntäraastavaa ja pelottavaa, ja ennen kaikkea täysin erilaista kuin öisin. Nenästä tuli rään mukana hieman verta, joten Inka oli saattanut pudota naamalleen. (Ei mitään muistikuvaa miten päin hän lattialla oli nostaessani hänet syliin.)

 

Kello oli lähes kymmenen, joten Inka oli saattanut olla jo jonkin aikaa hereillä ja lopulta lähtenyt tutkailemaan sängynreunoja. Yleensä nousemme seitsemän ja yhdeksän välillä. Pian Inka kuitenkin rauhottui, ilahtui isänsä näkemisestä, söi normaalisti aamupuuroa hyvällä ruokahalulla, leikki ja nukahti päiväunille. Myöhemminkään ei näkynyt oireita esimerkiksi aivotärähdyksestä. Samana sunnuntaina isännän mentyä iltavuoroon menimme minun vanhemmilleni. Inka sai viettää aikaa mummon ja papan kanssa ja minä menin kahden tunnin päiväunille!

 

Illalla keskustelimme isännän kanssa, että yöimetykset loppuvat tähän. Sovimme, että minä saan nukkua vierashuoneessa ja hän ottaa Inkan hyssyttelyn vastuulleen eikä minun tarvitse nousta vaikka mikä huuto olisi. Mikä autuus! Heräsin yöllä Inkan itkuun kerran, mutta käänsin kylkeä ja vedin peiton korville. Kuinka vapauttavalta ja hyvältä se tuntui! Kun tietää, ettei itse tarvitse nousta ja että hyssyttely on toisen vastuulla. Aamulla olin jo aivan toinen ihminen. Sain myös seuraavan yön itselleni ja nukkua posotin kahdeksan tuntia putkeen. Herääminen seitsemältä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa oli aivan mahtavaa!

 

Viimeiset kolme yötä isäntä on ollut yövuoroissa, joten hyssyttelyvastuu on ollut minulla. Yöt ovat menneet ihan hyvin. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että tissibaari on pysynyt kiinni enkä ole oikeastaan edes ajatellut lapsen hiljentämistä imettämällä. Inka on nyt ollut viisi yötä ilman yöimetyksiä. Vauvan on ilmeisen vaikeaa päästää irti saavutetuista eduista, en minäkään päästäisi! Olen oikein toiveikas tulevaisuuden suhteen ja uskon vakaasti, että tässä perheessä nukutaan (taas) kunnolla. Edessä on muutama yö, jolloin pääsen taas nukkumaan ihanaan vierassänkyyn. Toivotaan kaikille pitkiä yöunia!

 

 

 

Inka auttaa isiä pinnasängyn pohjan laskemisessa.

Ps. Tähän loppuun tuskin tarvitsisi kirjoittaa mitään, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi. Minulla on maailman ihanin ja rakkain vauva. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa enkä toivo muidenkaan tekevän. Äitiys ja isyys on täynnä haasteita ja tämä nyt vaan on yksi niistä. Lisää tulee, siitä olen varma. Kiitos kaikille läheisille tuesta ja kannustuksesta!

Tosi hyvin!

Niin useimmiten vastaan, kun joku kysyy, että "Miten teillä menee?" Tosi hyvin, ihan hyvin. Niinhän sitä yleensä kuuluukin vastata. Kysymys on yleensä osoitettu minulle ja tyttärelle, koska enimmäkseen kahdestaan liikumme ja enimmäkseen minä häntä hoidan. Vastauksen sävy ja jatko riippuu paljon kysyjästä. Jos kysyjä on on harvakseltaan nähty naapuri tai vaikka (vanhempieni) perhetuttu, vastaus jää yleensä tuohon, ellei jatkokysymyksiä seuraa. Lähemmille ihmisille vastaus useimmiten jatkuu, tosin hieman tunnustellen ja tilannetta lukien.

 

Päätin jo ennen lapsen syntymää, että jos joku kysyy minun kuulumisiani, koitan olla selvittämättä lapsen arkirutiineja. Vaikka tytön elo on aika pitkälti myös minun eloani, haluaisin pitää yllä illuusiota, että olen muutakin kuin lapseni vanhempi. Haluaisin, että minulla on muitakin kuulumisia kuin lapsen yöunet, lapsen syöminen ja lapsen konttaamaan oppiminen.

 

Mutta nyt kun otettiin puheeksi ne lapsen yöunet... Toki kaikki tytön tekemiset ja tekemättäjättämiset liittyvät ja kuuluvat minulle. Toki ne vaikuttavat omaan jaksamiseeni ja niihin muihin kuulumisiin. Taisin kyllä paukutella henkseleitä turhankin innokkaasti tytön ensimmäiset kuukaudet. Hänhän siis nukkui 6-10 tunnin yöunia ensimmäiset neljä kuukautta ja itse voin paremmin kuin koskaan. Kolmivuorotyössä olin tottunut epämääräiseen ja epäterveelliseen unirytmiin, mutta nyt pienen vauvan kanssa sain säännöllisen ja terveellisen päivärytmin pitkine katkeamattomine yöunineen.

 

Olen vähän sitä sorttia, että jos menee hyvin, niin vastoinkäymisiä on varmasti odotettavissa. Ei aina vaan voi mennä hyvin. Mutta pessimistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Hyvin nukuttujen kuukausien jälkeen olin jo varma, että ei näitä ikuisuuksiin kestä. Ajattelin, että viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö oppii liikkumaan heikkenevät myös yöunemme. Ja niinhän siinä kävi. Yöheräilyjä on muutaman kuukauden aikana ollut yhdestä viiteen joka yö. Yöunien keskeytyminen tuntuu todella pahalta ja aamuisin sängystä ylös nouseminen on lähes helvetillistä.

 

Olisihan minulla mahdollisuus nukkua päiväunia kaksi kertaa päivässä. Olen kuitenkin valinnut omalla kohdallani päiväunettomuuden, koska yleensä toisten päiväunien aikaan olemme lenkillä ja toisten aikaan haluan tehdä niitä omia juttuja. Omia juttuja pystyn kyllä tekemään tytön ollessa hereilläkin, mutta silloin minun täytyy olla koko ajan tavoitettavissa ja valmiudessa.

 

Äitini jaksaa aina muistuttaa kuinka hyvin minulla on asiat. Tässä vaiheessa hän oli ollut töissä jo monta kuukautta ja minä olin ollut perhepäivähoidossa. Tuntuisi kyllä karmealta nukkua lyhyitä pätkiä koko yö, herätä kukonlaulun aikaan lähteäkseen töihin ja viedäkseen vauvan hoitoon.

 

En kerta kaikkiaan saisi valittaa! Tyttö viihtyy edelleen päivisin todella paljon lattialla omien lelujensa kanssa. Olen monesti potenut huonoa omaatuntoa siitä, että jätän hänet lattialle touhuamaan tyytyväisenä ja teen itse omia juttujani. Toki lapsi on aina samassa huoneessa kuin minä ja höpöttelen hänelle niitä näitä. Sain todellisen iskun vyön alle, kun luin parilta nettisivulta, että yksi syy vauvan unenlaadun heikkenemiseen saattaa olla se, ettei häntä pidetä tarpeeksi sylissä! Olin aivan murtunut, paska äiti, jättää nyt pienen lapsen lattialle! Vauvoilla on kuulemma joku sylittelykiintiö (vai mikä lie) ja jos se ei päivällä täyty, niiden on saatava kiintiö täyteen yöllä.

 

Toisaalta läheisyyskiintiössä on varmasti myös perää. Muutama kuukausi sitten, kun tyttö oppi kääntyilemään ja leikkimään vatsallaan, hän myös viihtyi lattialla enemmän. Samaan syssyyn tuli myös kiinteät ruoat ja niiden myötä imetyksen väheneminen. Sylissäoleminen siis väheni ikään kuin luonnostaan ja minähän otin kaiken irti siitä, että lapsi hengaili tyytyväisenä lattialla. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että tietenkin minä tytärtäni myös sylissäni pidän. Imetän häntä edelleen monesti päivässä, halimme, leikimme ja höpsöttelemme. Onhan hänellä myös isä, isovanhemmat, tädit, kummit ja ystävät, jotka tekevät näitä samoja juttuja. Paitsi imettävät, ehe-ehe.

 

Yön heräämiset olen hoitanut useimmiten imetyksellä. Joskus lapsi hiljenee omaan sänkyynsä silittämällä tai sylissä hyssyttämällä. Jos vuorotyötä tekevä isäntä menee aamuvuoroon, nostan hänet herkemmin rinnalle joka kerta kun hän inahtaa, ettei isännän(kin) yöunet häiriinny. Viime viikolla laitoimme ensimmäistä kertaa toiseen huoneeseen isännälle patjan lattialle.

 

Olen halunnut opettaa tytön nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Ennen hän on aina nukahtanut rinnalle meidän sänkyymme, josta hänet on nostettu omaan sänkyynsä, kun me menemme nukkumaan. Huuto on kova, kun hänet laittaa hereillä omaan sänkyynsä. Hän saattaa hetken siellä höpsötellä itsekseen, kunnes tajuaa, että yksinkö pitää nukahtaa, ilman tissiä! Jonkinlaista unikoulua olisi varmasti tarpeen pitää jossain vaiheessa, mutta siihen pitäisi perehtyä vielä tarkemmin. Joitakin konsteja olen kokeillut ja välillä ne toimivat: käden pitäminen harteiden päällä ja selän silittäminen. Ainakin yhden yöimetyksen seitsenkuinen taitaa vielä tarvita.

 

Eilen illalla tyttö itki toista tuntia. Silittelin, paijailin, lauloin, imetin nojatuolissa, poistuin huoneesta, pidin kättä lapsen ulottuvilla/päällä, hyssyttelin ja sylittelin. Ainoa mikä sai huudon loppumaan ja neidin nukahtamaan oli imetys meidän sängyllä, josta nostin hänet omaan pinnasänkyynsä nukkumaan. Painelin nukkumaan varapatjalle toiseen huoneeseen. Tyttö heräsi ensimmäisen kerran vasta puoli kolmelta, jolloin isäntä toi hänet tissille ja minä vein imetyksen jälkeen omaan sänkyynsä. Toisen kerran tyttö heräsi joskus kuuden jälkeen, jolloin itse könysin omaan sänkyymme, jossa tyttö jo odottelikin... Vain kaksi herätystä!

 

Luulenpa, että tässä tarvitaan vaan niin järkähtämätöntä sinnikyyttä, päättäväisyyttä ja ennenkaikkea yhteistyötä että juuri nyt meillä ei ole siihen rahkeita. Tai edes vilpitöntä tahtoa? Jos jollain on antaa supervinkkejä tai taikatemppuja niin otamme mielellämme vastaan!

 

Mutta siis. Hyvin menee. Ei välttämättä tosi hyvin, mutta ei kai sitä tarvitsekaan. Välillä pitää saada rätkyttää. Tälle päivälle onnellisuutta tuovat isännän vapaapäivä, kotiovelle tuotu kylmälaukullinen viinimarjoja (superkiitos E, A ja J!) ja pilvetön taivas aurinkoineen. Ja tietenkin tuo maailman ihanin, hassuin, rakkain, söpöin ja höpsöin pikkutyttö.

 

 

Kuudes kuukausi

Onko kuusi kuukautta sama kuin puoli vuotta? Onko tyttäreni siis puolivuotias, jos hän on syntynyt elokuun 15. päivänä viime vuonna? Muistan, kun kirjoitin joskus blogiini, että "enää ei tytön ikää ilmoiteta viikoissa, vaan kuukausissa". Aletaanko nyt puhua jo vuosista?! Kaikki päivittelevät, että aika menee vauva-aikana niiiiiiin nopeasti. No ei se minusta nyt mitenkään niin hirvittävän paljon nopeampaa mene. Toki vauva kasvaa vauhdilla, mutta kyllä minä olen perässä pysynyt. Tulen varmasti päivittelemään ajankulua sitten muutaman vuoden päästä: "Vastahan minä sieltä Kättäriltä kotiin tulin..!"

 

Tytön kuudennessa kuukaudessa on tapahtunut paljon kaikenlaista: motorista kehitystä, sairaalakäyntejä, puhjennut hammas, auto-onnettomuus, uusi vauvakaveri, laivaristeily, kavereiden ja sukulaisten tapaamista sekä uusien ruokien maistelua. Tyttö on taas ihan erilainen vauva kuin aikaisemmin. Vuorovaikutus on kehittynyt, hänelle on kehittynyt uusia taitoja ja omia hassuja tapoja.

 

Tyttäremme ei tainnut edes tietää olleensa auto-onnettomuudessa, onneksi. Ajoimme siis koko perheen voimin ojaan isännän pakettiautolla. Keli oli koko talven karmein, lunta satoi todella sakeasti ja tie oli "siirtynyt" niin, että penkka petti. Pakettiauto ajautui ojaan ja oikea etukulma tössähti nätisti hankeen. Tyttö istui pelkääjän paikalla turvakaukalossaan ja minä keskellä. Kiipesimme kuskin puolelta ulos, kaivoimme vaununrungon adaptereineen takakontista, napsautimme lapsen istuimen siihen kiinni ja kävelimme kotiin. Tyttö nukkui koko tapahtuman ajan kotiin asti. Onneksi emme olleet ehtineet ajaa kauas. Vaatekaapinhakureissu päättyi pahanpäiväiseen säikähtämiseen! Hinausauto kävi vetämässä pakun ylös ojasta ja isäntä ajoi sen kotiin.

 

Sairaalakäynneistä olen kirjoittanut jo aiemmin. Pegorion-jauhe on selvästi auttanut, koska nyt kaipaamaamme vaipantäytettä on tullut jo monena päivänä peräkkäin! Pegorion-jauheen kanssa olen kyllä repinyt välillä (viimeisetkin) hiukset päästäni. Pieni pussillinen jauhetta pitäisi sekoittaa desiin vettä ja sekoitus juottaa sellaisenaan tai sekoittaa ruoan sekaan. Selvä, kuulostaapa kätevältä! Sellaisenaan ei mene: maku on paha eikä tyttö ole tottunut juomaan tuttipullosta eikä sillä nokkamukillakaan oikein desiä saa juotua. Jos koko nestemäärän sekoittaa ruokaan, tulos on porkkanavettä! Pituuskasvun taittamisesta ovat olleet sekä Peijaksen lääkäri että neuvolan hoitaja huolissaan. Tyttö ei siis muka ole kasvanut tarpeeksi pituutta. Lääkäri määräsi kilpirauhaskokeisiinkin, joiden tulokset olivat täysin normaalit. Jospa syömisen myötä lapsi kasvaisi kunnolla.

 

Tätä nykyä lapsi syö kiinteitä neljästi päivässä. Aamupuuro, kasvissoselounas ja -päivällinen sekä iltapuuro hedelmäsoseen kanssa. Rintamaitoa hän saa joka aterian jälkeen sekä tarvittaessa. Olen hienontanut sauvasekoittimella kaurahiutaleita ja keitellyt hieman isomman satsin, josta riittää muutamalle aamulle ja illalle. Olen viime päivinä sekoittanut Pegorion-jauhetta ohjetta pienempään vesimäärään ja sekoittanut sen jääkaapissa jankkiintuneeseen (aamu)puuroon ja tulos on ihan kätevästi lusikoitavaa.

 

Tytöllä on ollut hieman huonompia öitä. En tiedä onko se johtunut vatsavaivoista, nälästä vai mistä, mutta tissi on maistunut joinakin öinä todella monta kertaa. Hereille lapsen on saattanut saada myös ylöspuskeva hammas! Toissailtana puuroa lusikoidessani huomasin alaikenissä jotain "ylimääräistä", mutta ajattelin sen olevan vain puuroa. Syönnin jälkeen kurkistin suuhun kunnolla ja hammashan se sieltä pilkistää! Sormeenkin se jo terävänä tuntui. Tytöllä on ollut myös hassu tapa "jäykistellä" leukojaan, onkohan ikeniä kiristellyt?

 

Enää ei lasta löydä sieltä mihin hänet jättää. Hän kääntyy vatsalleen myös toisen kyljen kautta ja sieltä takaisin selälleen. Hän ei varsinaisesti kieri, mutta taidot siihen ovat hanskassa. Vatsallaan ollessaan hän pyörii napansa ympäri sekä työntää itseään taaksepäin. Välillä tyttö työntää kätensä suoraksi ja välillä taas pyllyn ylös. Samaan aikaan tätä ei kuitenkaan ole tapahtunut. Olemme kutsuneet häntä lappuliisaksi, koska hän löytää kaikista leluista ja peitoista pesuohjelapun. Itse lelu ei välttämättä ole niin mielenkiintoinen, mutta se lappu! Sitä on niin ihana lussuttaa ja näpelöidä.

 

Takana on ensimmäinen ulkomaanmatka, mutta edessä on ensimmäinen oikea ulkomaanmatka. Lähdemme ensi kuussa juhlimaan vuosia täyttävää mummia Madeiralle. Mukaan lähtevät myös ukki ja kummitäti miehineen (vai poikaystävineen...?). Matkaa odotellessa!

 

Nimim. Mä millään leikkimatolla enää pysy.

Ihana uusi kaveri Vilja!

Tyttäremme ja Vilja tutustuvat.

Uusi lempileikki: "Haukkaa naamaa"

Neljäs kuukausi

Neljä kuukautta! Pienokaisemme täytti eilen neljä kuukautta. Missä vaiheessa tyttäremme ikä alettiin mainita kuukausina eikä viikkoina? Silti neljä kuukautta tuntuu lyhyeltä ajalta. Tällä hetkellä aika ei tunnu menevän vauhdilla, mutta viimeistään parin vuoden päästä vauva-aika varmasti tuntuu hujahtaneen! Tämä kuukausi on ollut vauhdikas ja täynnä elämänmuutoksia. Lähinnä yksi iso kirjaimellinen muutos, muutto. Vaihdoimme kerrostaloasumisen omakotitaloasumiseen kuun vaihteessa. Olemme päässeet todenteolla tutustumaan lumitöihin ja takanlämmitykseen. Jopa minä olen lämmittänyt takkaa kaksi kertaa! Toisella kerralla savut tulivat sisälle asuntoon, ilmeisesti siksi, että laitoin takan etuluukun kiinni liian pian sytytyksen jälkeen eikä hormi ehtinyt vetää. Tai jotain. Onneksi neuvokas isäntä pelasti tilanteen ja pääsimme nauttimaan takkatulen lämmöstä. Suhteeni tuleen on aina ollut pelonsekaisen arvostava, joten kotonani ei kynttilöillä fiilistellä. Voisin kyllä opetella.

Olen kyllä tyytyväinen muuton ajankohtaan, koska yksi omakotitalon rankimmista puhteista tuli ajankohtaiseksi heti muuttopäivänä, ne lumityöt! Todella tehokasta, rankkaa ja toisaalta kivaa hommaa. Varsinkin, kun saa kolata silloin kun itselle (kröhm, lue vauvalle) sopii eikä silloin kun joku käskee. Kolaamisen ohessa tulee pällisteltyä omaa pihaa ja naapurustoa. Ei kerrostalon pihalla olisi voinut muuten vaan seisoskella ja tuijotella ympäriinsä. Olisin heti tuntenut monet katseet niskassani.

Aloitin nämä kuukausipostaukset ilmeisesti tytön elosta kertoakseni, mutta ne näköjään ovat levähtäneet myös yleiseen höpötykseen ja kuulumisien kerrontaan. Viimeksi taisin mainita tytön naureskelleen tai lähinnä repeilleen minun höpsötyksillleni. Nyt repeily on muuttunut oikeaksi nauruksi ja lyhyeksi kikatukseksi. Olemme nauraneet vedet silmissä vauvamme naurulle, se on niin hauskaa ja ihanaa! Eniten häntä naurattaa, kun naamalla möyhii hänen vartaloaan hassuja ääniä päästellen ja sitten katsoo silmiin. Kylkiluiden kutittelu aiheuttaa myös naurua. Olin tyystin unohtanut sellaisen huvin, jossa päristellään suulla toisen ihoa (kiitti, Jenni!), kunnes kokeilin sitä vauvamme vatsalle. Nauru irtosi! Nauru on vielä valitettavasti harvoille tarjottua hupia, koska ujous tai säädyllisyys iskee päälle, kun joku vieraampi katsoo vieressä.

Suurin motorinen edistysaskel on ollut selältä vatsalleen kääntyminen! Sen hän teki pari päivää ennen kuin täytti neljä kuukautta. Tilanne oli aivan mieletön! Istuin lattialla hänen seuranaan ja yhtäkkiä hän humpsautti itsensä vatsalleen saaden myös kädet rinnan alle tueksi. Toki kaivoin heti kameran esille ja onnistuin saamaan talteen toisen onnistuneen vatsalleenkääntymisen!

Kun tyttöä pitää sylissä, hän pönkää itsensä pystympään asentoon. Pää ja ylävartalo pysyy jäntevästi pystyssä, joskin pää tutisee välillä edestakaisin... Sylissä ollessaan hän ei viihdy makuuasennossa tai edes takakenossa, vaan pystympään on päästävä! Lattialla hän makoilee mielellään. Juttua riittää ja välillä hän komentelee kovalla ja korvia särkevällä äänellä. Heräillessään yöunilta hän saattaa höpötellä itsekseen pitkänkin aikaa ja aamusyötölle nostaessaan palkinnoksi äiti saa aina mitä leveimmän hymyn.

Tytär on syönyt edelleen vain rintamaitoa. Ensi viikolla on neuvola, jossa pohdimme mahdollista soseiden maistelua! Tähän asti imetys on hänen osalta sujunut hyvin, mutta nyt luulen, että tyttö saa välillä niitä kuuluisia rintaraivareita. Imetys saattaa alkaa mainiosti, mutta yhtäkkiä hän alkaa huutaa, huitoa, kiljua ja pyrkiä pois. Hän saattaa imaista rintaa vielä pari kertaa suurielkeisesti, mutta jatkaa rimpuiluaan. Olen ratkaissut asian yleensä lopettamalla imetyksen siltä erää ja kokeilemalla uudelleen myöhemmin. Nyt kun muistelen, niitä raivareita taisi olla aikaisemminkin, mutta silloin nimitin sitä tissihöpinäksi, joka ratkesi yleensä röyhtäyttämällä kesken imetyksen. Tyttö on ilmeisesti tottunut rauhalliseen imetysympäristöön, koska useimmitenhan me olemme kotosalla tai muuten suht metelittömässä ympäristössä. Nykyään hän saattaa selkeästi protestoida myös metelistä tai yhtäkkisistä äänistä. Myös asento vaikuttaa paljon. Hän pitää ilmeisesti eniten siitä, että makaamme vierekkäin ja saa imeä rentona pötkötellen. Äidin iso pikkuvauva ei enää mahdu syliin samalla tavalla kuin ennen!

Yöunet ovat pääosin samanlaisia kuin ennenkin, mutta nyt mukaan on mahtunut muutamia yöllisiä heräämisiä. Karkeasti ajatellen yöunet kestävät kuudesta kymmeneen tuntiin. Päivällä hän nukkuu muutamia päiväunia, kestoltaan puolesta tunnista tuntiin (tai harvoin kahteen). Tyttö viihtyy hyvin myös leikkimatollaan tai sitterissään eli vaikka hän ei pitkiä päiväunia nukukaan niin ehdin silti tekemään ruokaa tai käymään suihkussa tai mitä ikinä kotona tehdäänkään.

Olemme käyneet uusissa maisemissa muutamilla vaunulenkeillä, joilla tytär nukkuu hyvin. Vaunuissa uni maistuu, mutta aika pian pysähtymisen jälkeen hän herää. Julkiseen liikenteeseen emme ole ehtineet vielä kunnolla tutustua. Olemme kerran matkustaneet Vantaan sisäisen liikenteen bussilla kauppaan ja kävelleet takaisin. Taisi olla minunkin ensimmäinen kerta Vantaan bussissa! Ensi viikolla matkustetaan seutubussilla Hesaan. Kaisaniemessä on taas piikkejä luvassa, verikokeita ja rokotuksia pienelle. Voi äidin murua. Mummo lupasi tällä kertaa tulla mukaan, koska isä on töissä. Viime kerran selvisin yksin, koska oli vain rokotteita.

Tiistaina mennään ensi kertaa uuteen neuvolaan. Toivottavasti on mukava hoitaja meitä vastassa. Neljän kuukauden neuvola taitaa olla laajempi terveystarkastus, ettei olisi jopa lääkäri paikalla? Neuvokkaana tulostin neuvolan nettisivuilta etukäteen täytettäviä kuponkeja, vaikkei niistä kukaan aikaa varatessani muistuttanutkaan. Toivottavasti olen pakannut neuvolakortin johonkin loogiseen paikkaan. Täytynee pikkuhiljaa etsiä.