Lisää reittejä ja maisemia

Nosta käsi ylös, jos olet jo kyllästynyt syksyisiin maisemakuviini ja uusien (vaunu)lenkkireittien hehkuttamiseen! Voit laskea käden alas... Näitä upeita maisemia ei enää kauaa näy, joten uskon tämän kirjoituksen olevan viimeinen tästä aiheesta. Tai ainakin viimeisimpiä.

 

Kävimme eilen jo aiemmassa kirjoituksessa mainitsemani paikallisen alkuasukas-Ninan kanssa lenkillä tyttäriemme kanssa. Olen joskus maininnut pohtineeni, että pääseekö Vanhalta Porvoontieltä Kuusijärvelle. Olen toki löytänyt sen tien, josta mennään autolla (Lahdentie), mutta olen kaivannut jotain toista reittiä. Kerran kävelimme Inkan kanssa Vanhaa Porvoontietä Kuusijärvelle vievää polkua etsien, mutta emme kävelleet tarpeeksi pitkälle. Eilen läksimme etsimään kaipaamaani polkua eikä kovin paljoa pidemmälle edes tarvinnut mennä, kun ojanpenkasta lähti polku ylös metsään! Mikä lapsekas riemu! Mennään sinne, jooko!!

 

 

 

Kuten kuvista näkyy, polku ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta päästyämme ylös mäelle tie oli mukavaa, tasaista ja hoidettua hiekkatietä. Polku johti Kuusijärven ympärillä kiemurteleville lenkki- ja hiihtoreiteille. Metsä oli jälleen kerran todella kaunis. Aurinko paistoi ja keltaiset lehtipuut loistivat omaa valoaan. Lenkkipoluilla ei näkynyt lasten päiväuniaikaan kuin pari muuta ulkoilijaa, joten saimme aivan rauhassa ihastella luontoa, vaihtaa kuulumisia ja parantaa maailmaa.

 

On todella virkistävää kävellä vaihteeksi seuralaisen kanssa. Kun on kävellyt itsekseen samoja maisemia useaan kertaan niin on välillä hauskaa voida kommentoida taakse jääviä taloja ja tontteja jonkun toisen kanssa. Lisäksi ilahdutti se, että sain taas paljon uutta tietoa lähitienoosta ja sen asukkaista, koska Nina on seudulta kotoisin.

 

Upeiden maisemien lisäksi muutakin ihmeteltävää löytyi. Matkan varrelta löytyi luonnon antimista tehtyä taidetta ja Kuusijärvessä uiskenteli yksinäinen joutsen. Pian puut pudottavat värikkäät syysasunsa ja maisema on taas hetken ankea ja harmaa. Toivottavasti ensilumi tulisi pian, jotta maisema olisi taas kaunis ja minä saisin taas jotain hehkutettavaa ja ihasteltavaa. Syksy on ollut tähän asti todella kaunis ja antoisa. Varsinkin, kun tämä syksy on ensimmäinen näissä maisemissa ja minä jaksan lapsen lailla innostua kaikesta uudesta ja hienosta! Nautitaan vielä hetki!

 

"Ihana tipu!"

 

Hehkutusta uudesta ulkoilureitistä

Tämä kirjoitus sisältää jälleen kerran ylenpalttista hehkutusta ja naiivia innostusta luonnossa kulkevasta reitistä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä tuskin viimeinen kerta, kun haluan jakaa lukijoilleni ihastukseni lähellämme olevaan luontoon.

 

Meistä parin kilometrin päässä sijaitsee ihana pieni Bisajärvi. Olen käynyt usein sen rannalla, mutta olen ollut tietämätön sen ympärillä kulkevista poluista. Joku tie on vienyt yksityisiin pihoihin ja viime talvena kävin yhdellä tiellä, joka vei puomille ja auraamattomalle tielle. Yksi polku vei kerran melko kippuraiseen juurakkoon ja vaunulenkki teki u-käännöksen.

 

Tutustuin taannoin leikkipuistossa paikalliseen alkuasukkaaseen ja hänen suloiseen tyttäreensä. Olemme tavanneet useasti ja joka kerta hän kertoo lähitienoostamme kaikkea supermielenkiintoista! Kerran ollessamme vaunulenkillä tulin kysyneeksi Bisajärven kiertämisestä. Ympäri kuulemma pääsee! Olin unohtanut puomilta lähtevän reitin koko kesäksi, mutta nyt sen ihanuus ja kätevyys on valjennut minulle!

 

Kävin eilen jolkottelemassa (niissä juoksutrikoissani!) järven ympäri ja olin aivan haltioissani! Haltioitumistani edesauttoi pari sisällä vietettyä päivää, uskomattoman kaunis ja aurinkoinen syyssää, värikkäät puut ja innostus uudesta reitistä. Reitti oli lopulta todella selkeä ja mikä ihaninta, se on lähellä! Monet muut löytämäni (vaununmentävät) metsäreitit lähtevät monen kilometrin päästä, joten sijainti ilahduttaa kovasti. Reitti ei ole kuin viitisen kilometriä, mutta löytöretkeilijä löytää siihen vielä uusia koukkauksia!

Tehdessäni aiemmin mainitun u-käännöksen olin kyllä ollut oikealla reitillä. Olin vain säikähtänyt vastaan tulevaa juurakkoa enkä tiennyt kuinka pitkälle sellaista polkua vielä on. Yksin jolkotellessani tulin toisesta suunnasta ja juurakkokohta olikin melko lyhyt. Vaunuilla siis pääsee, melkein kätevästi. Olen aikaisemminkin harmitellut, etten ole löytänyt montaa kierrettävää reittiä, vaan monesta joutuu mennä sinne johonkin ja kääntyä takaisin. Tämä oli uusi lenkki!

Osa reitin varrelta otetuista kuvista on otettu eilen kännykällä ja osa tänään ikivanhalla digikamerallani. Tänään piti saada isäntä ja pieni toipilas mukaan. Miten ihminen voikaan olla näin iloinen uudesta lenkkireitistä?

 

 

Uudet vihreät lenkkeilymaisemat

Oulunkylässä asuessamme olin todella tyytyväinen monipuolisiin lenkkeilymaisemiin. Kun muutimme Vantaalle maaseudun rauhaan, olin hieman huolissani lenkkeilyreiteistä. Karttaa tutkiessani en keksinyt kuin muutaman reitin ja kuvittelin joutuvani kävelemään pellonreunaa ja maantien laitaa edestakas vuosikaudet. Aluksi en uskaltautunut lähteä kovin pitkälle omalta torpalta. Talvella ja hangessa viereisen hiekkatien päähän kävely tuntui sopivalta lenkiltä, mutta samalla harmittelin, että maantien laitaa on käveltävä jompaankumpaan suuntaan, jos haluan uusia maisemia.

 

Nyt alun arastelu hieman huvittaa, koska hiekkatielenkkiin verrattuna uusia maisemia on loputtomasti! Toki lumien sulaminen on vaikuttanut hurjasti, koska eteneminen on kevyempää. Nykyään myös luotan siihen, että tiedän tyttäreni viihtyvän vaunuissa maisemia katsellen, jos lenkki venyisikin yli unien. Kuukausia sitten pikkuvauva-aikana unen loppuessa ja itkun alkaessa tissibaarin palvelu oli oltava nopeaa, mutta nyt tytön ruokarytmi on harvempi ja pelkkä vesihuikkakin riittää pahimpaan hätään.

Rakastan näitä maisemia!

Rauhalliset tiet.

Ihanat naapurin lehmät!

Takkiheppaa katselemassa.

 

Muutaman kilometrin päässä sijaitseva iso risteys oli aikasemmin kaukana ja siitä käännyttiin takaisin kotiin. Nykyään lenkki vasta alkaa siitä! Eräs kartasta katsottu ympyrän muotoinen reitti aiheutti aluksi naurunpyrskähdyksen, että ton voi mennä vain autolla! Nyt kyseinen lenkki on peruskauraa, jota jatketaan vielä muutamalla koukkauksella.

 

Uudet kulmat ovat todella tulleet tutuiksi ja välimatkat ovat lyhentyneet huimasti. Aivan kevyesti voimme kävellä Inkan kanssa viereiseen kaupunginosaan kavereille kylään ja vielä takaisinkin. Osa reitistä on käveltävä autotietä, mutta siihen on jo tottunut. Liikenne on onneksi vähäistä ja nopeusrajoituskin 40 tai 50 km/h.

 

Lumien sulettua myös erilaiset metsäreitit ovat auenneet. Olen kartasta niitä talven aikana katsellut, mutta on jäänyt epäselväksi pääseekö niitä kulkemaan vaunujen kanssa. Pääseehän niitä! Inkan vaunut ovat sellaiset maastojyrät, että niillä pääsee eteenpäin lähes missä vain ryteikössä...! Siskoni on lastentarvikkeiden käytännön asiantuntija ja valitsi minulle maailman parhaat vaunut. Toisaalta minulla ei ole muista kärryistä kokemusta, mutta näillä Emmaljungilla pääsee mainiosti kulkemaan maastossa kuin maastossa ja olen ollut niiden käyttöön todella tyytyväinen. (Olenkohan edes kiittänyt valinta-avusta, kiitos sisko hyvä!)

Olen ollut aivan mielissäni metsäreittien aukeamisesta. Rakastan metsissä haahuilua, kunhan reitti on selvä eikä tarvitse pelätä eksymistä. Odotan innolla sitä, että voimme Inkan kanssa muutaman vuoden päästä kävellä metsien pienempiä polkuja ja ihmetellä ja ihastella luontoa. Toki nytkin Inkan voisi laittaa johonkin kantovehkeeseen, mutta vaunut tuntuvat silti kätevämmiltä, koska suurin osa lenkeistämme on hyvää tietä. Myöhemmin kuvioon kuuluvat oleellisena osana myös eväät, mutta nyt retkemme eväät ovat lähinnä vesipullo ja hätävarabanaani.

Etsi kuvasta lätäkön kiertäjät.

 

Joidenkin reittien varrella olen kokenut valtavia puistatuksia ja inhotuskohtauksia... Tänä vuonna tuomenkehrääjäkoit ovat vallanneet kaikki tuomet ja minua nämä valkoiset haamupuut etovat todella paljon! Muistan jo lapsuudesta, että eräällä lähellä sijaitsevalla hiekkatiellä oli joskus valtavasti valkoisia kuolleen näköisiä puita, kunnes tajusin niiden olevan täynnä valkeaa seittiä. Puut ovat yksinkertaisesti niin inhottavia, että niiden ohi kävellessä ihan puistattaa.

Yhden uuden vaunureitin varrella löytyi reitin kannalta oleellinen kinttupolku ja se oli inhottavien haamupuiden katveessa! Päätin silti mennä niiden ohi ja ali. Laitoin hupun päähän, loin katseen maahan ja selkäpiitä karmien luikin vaunuja työntäen polun loppuun. Turvallisille vesille päästyämme karistin mielessäni (ja varmaan myös todellisuudessa) kaikki ne housunlahkeisiin ja vaatteisiin ja hiuksiin ja sormiin kietoutuneet valkoiset harsot perhosineen irti minusta... Onneksi tuomi ei kärsi tästä inhottavasta tuholaisesta vaan kesän kuluessa kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle. Minun mieleni kärsii!

 

 



Uusiin lenkkeilymaisemiin kuuluvat myös Hakunilan urheilupuiston koukeroiset reitit. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy valinnanvaraa reiteistä löytyy. Jyrkkää ja loivaa mäkeä, pururataa ja hiekkatietä. Olemme kävelleet urheilupuiston pururadoille vain kerran, mutta varmasti menemme sinne vielä monta kertaa ennen kuin latukoneet ja hiihtäjät valtaavat reitit.