Oma viikonloppu ja Extreme Run!

Jos viime viikonloppuna tehtiin kaikkea mukavaa yhdessä lasten kanssa, oli tämä viikonloppu omistettu vanhempien omille menoille. Ja kuinka hyvältä, mukavalta ja tarpeelliselta tämä viikonloppu onkaan tuntunut!

Isäntä lähti perjantaiaamuna perinteiselle poikain mökkireissulle johonkin Mikkelin kulmille. Minä vein lapset välipalan jälkeen mummolaan. Sinne lähtivät oikein iloiset ja tyytyväiset lapsukaiset, mutta sinne jäi äidin perään hillittömästi itkevä esikoinen. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun vajaan neljän vuoden aikana tyttö olisi perääni itkenyt. Yleensä on halittu, pusittu ja toivotettu mukavat hetket mummolassa, mutta nyt lähtöni teki jostain syystä kipeää. Itku äidin perään kuulemma jatkui vielä illemmallakin. Mikä lie vaiheiden vaihe menossa?

Perjantai-iltani alkoi kauppareissulla, jossa nolojen puolieinesostosten seassa oli yksi omenasiideri. Kassa kysyi paperit, kuinka ilahduttavaa! En maininnut, että käsveskassa oli jo yksi ilman papereita ostettu saksalainen puolimakea luomuvalkoviini... Ilta jatkui päivällisellä telkkarin ääressä. Se tuntuu aina niin kielletyn hauskalta kantaa ruokalautanen sohvalle! Niin tehtiin aina ennen vanhaan, mutta ei enää lasten nähden. Jatkoin iltaa pyykinpesulla, joka oli kovin mukavaa, koska seassa oli Elvelyckanin postilaatikkoon asti kannettuja uusia kankaita!

Sitten tein sen, joka minua on joka ikinen päivä muistuttanut viime kesästä asti! Ikkunat. Nuo kuravedelle valellut neljän huoneen ikkunat! Isäntä pesi talon ulkoseinät viime kesänä ennen kuin alkoi maalaushommiin. Siitä lähtien ikkunoita on koristanut harmaa kuravesikerros sekä lisäksi maalinroiskeita ja teipinjämiä. Nyt keväällä valon lisäntyessä ikkunoiden harmaus on ottanut päähän todenteolla. Keittiön ja olohuoneen isot ikkunat sain sentään aikaiseksi pestä muistaakseni jo syksyllä, mutta makuuhuoneisiin asti into ei riittänyt. Mutta nyt riitti! Eikä siinä ikkunoiden pesemisessä kestänyt edes varmaan kuin tunti. Nyt näkyy läpi ja luontokin näyttää huomattavasti vihreämmältä, ihanaa!

Ai niin, ja illan päälle vielä imuroin koko talon.

Joka kerta, kun saa olla aivan yksin kotona, tulee sellainen puolipaniikki siitä mitä voisi tehdä. Mitä pitäisi tehdä? Siivoaminen tuntuu aina niin tylsältä ajanhukalta, mutta onhan se mukavaa viettää aikaa siistissä kodissa. Tyhjässä kodissa. Illalla on kummallista mennä nukkumaan, kun ei voi tehdä perinteistä kierrosta lastenhuoneissa. Katsoa omia rakkaita nukkuvia lapsia sydän pakahtuen ja tarkistaa onko peitot hyvin ja unilelut lähellä. Lastenhuoneiden verhot on auki ja iltamaisema on erilainen, kun "vääristä" paikoista näkee ulos. Olipahan omassa sängyssä tilaa nukkua, kun 180 cm oli varattu vain minulle.

Mutta mitä tapahtuikaan lauantaina? Ystäväni oli saanut houkuteltua minut osallistumaan Extreme Run -juoksutapahtumaan! Ja hulluhan menee lupautumaan. Kuvittelin treenaavani pari kuukautta ja olevani tikissä kisapäivänä. Kuvitteluksi se jäikin. Kävin kyllä jonkun verran lenkillä ja jumppailin toisinaan, mutta hyvin epäsäännöllistä se oli. Onneksi tapahtuman luonne salli kaikenkuntoiset osallistujat ja hauskanpito oli tärkeintä!

Olimme ystäväni kanssa ommelleet juoksuasuiksi lycramekot, joiden selkään applikoimme tekstin Sewing runs smoother. Yhdeksän hengen tyttöporukkamme teema oli aika löyhä supersankariteema ja yhdistävä asuste oli musta naamio. Extreme Run järjestettiin Hakunilan urheilupuistossa ja kokoonnuimme lähellä asuvan ystävän luokse valmistautumaan. Itse tapahtumasta ei harmikseni ole yhtäkään kuvaa, koska jätimme kaikki puhelimet ja kamerat asunnolle. Osallistujat saivat ilmoittautua joko kilpa- tai hupisarjaan ja arvaatte varmasti kumpaan me kuuluimme.

Juoksijoiden joukosta löytyi aivan kaikenlaista asua. Oli poliisia, lehmää, balleriinaa, neonvärisiä kokovartalotrikoita, keppihevosia, turtleseita... Asukattaus oli aivan huikea ja huvittava! Meininki oli kuin aikuisten naamiaisista haastavalla temppuradalla. Koko päivä oikeastaan muistutti monen tuhannen ihmisen polttareita!

Extreme Run -rata oli kahdeksan kilometriä pitkä ja sen varrella oli lähes 20 estettä. Oli muun muassa kiivettävä ja laskeuduttava rakennustelineistä kymmenen metrin korkeuteen rakennettuja Goljatin portaita pitkin,  uitava kahdesti kylmässä ja mutaisessa joessa, kontattava tunneleita pitkin, ryömittävä esteen alta, kahlattava siltojen ali kivikkoisessa joessa, kiivettävä liukkaita ja kuraisia rakennustelineitä pitkin sekä ylitettävä verkkoeste. Lisäksi oli vielä pallomeri, autonrenkaat, vaahtoeste ja Jaajon dippi, joka tarkoitti kiipeämistä vaihtolavalle kylmään vaahtoliejuun. Esteiden välillä juostiin (tai käveltiin) urheilupuiston mäkisillä pururadoilla.

Tapahtuma oli aivan hullun hauska! Sain totisesti ylittää itseni. Joissain kiipeämiskohdissa jopa pelotti, koska en vaan tajunnut miten joltain rakennustelineiltä pääsi turvallisesti alas. Onneksi ystävälliset ja tsemppaavat kanssakilpailijat neuvoivat tyylin millä pääsi etenemään. Isommilta kolhuilta selvittiin, vaikka sainkin yhden kilpasarjalaisen kengästä päähäni. Yksi ainoa este jäi suorittamatta, koska se meni rikki ja jonottaminen märissä, kylmissä ja mutaisissa vaatteissa alkoi käydä kurjaksi...

Mieletön fiilis oli kyllä maaliin päästyäni! Kahdeksan kilometrin lenkkiin, esteiden suorittamiseen (ja niissä jonottamiseen) meni aikaa pari minuuttia vajaa kaksi tuntia. Joukkomme hajaantui reitin varrella ja minä olin meidän yhdeksiköstä viides ja kaikista osallistujista sijalla 2065! Takanani oli vielä tasan kolmesataa ihmistä, jee!

Ilta jatkui vielä saunomisella, laittautumisella, pizzoilla ja niillä perjantaina ostetuilla juomilla. Meinasi vähän meno osaltani hyytyä, mutta mainiot naiset saivat houkuteltua jatkamaan vielä iltaa virallisiin after run -bileisiin Vantaan hotellille. Onneksi lähdin, koska ilta oli aivan huikea! Pidimme hauskaa hyvässä ja viihdyttävässä seurassa, tanssimme ja bailasimme lähes pilkkuun saakka. Tämä tuuletus tuli niiiiiiiiin tarpeeseen ja tätä viikonloppua muistellaan vielä monet monet kerrat.

Neljältä yöllä syöty pizzan jämä taisi hieman pelastaa tämän sunnuntain olotilaa. Kahdentoista maissa könysin hiljaisessa talossa sängystä ylös ja tunnustelin oloa, ihan jees! Suihkuun, aamupala sohvalla, tietenkin. Päädyin viettämään sunnuntaita tietokoneen ääreen. Teen kuvakirjaa viime kesästä ja päivitän blogia. Isäntä palaa reissultaan illalla ja minä haen lapsukaiset kotiin iltapalalle. Ikävähän tässä heitä jo tuli.

Mummolaan superkiitokset!

Tärkeä oivallus ja kuvakimara pikkuvaatteista

Välillä hämmästelen (itsekin) sitä kuinka paljon saan aikaiseksi valmiita ja käyttökelpoisia vaatteita. Meillä on kuitenkin kaksi pientä lasta ja mies käy kokopäivä(vuoro)töissä. Kun sitä kuuluisaa omaa aikaa on vähän, on valittava mihin sen käyttää. Kesällä koin suuren ahaa-elämyksen ja oivalsin mikä tässä ompelussa niin kiehtoo.

Mies oli kesällä yhteensä yhdeksän viikkoa kotona pitäen vuosiloman ja isäkuukauden putkeen. Hän pesi ja maalasi (kahdesti) talomme ulkoseinät ja teki pihahommia. Minä hoidin lapset ja tiskit ja pyykit. Ja taas ne samat tiskit ja pyykit. Ja taas ne samat tisk.. Ikinä ei tullut valmista. Mies kertoi väliaikatietoja ja iloitsi taas yhden puolen talosta tulleen valmiiksi.

Tottakai minullakin olisi ollut mahdollista tehdä vaikka mitä. Lenkkeillä, liikkua, urheilla, harrastaa. Mutta mitä siitä olisi saanut? Hien, hyvän mielen ja olon? Olisiko hetihetiheti näkynyt tuloksia? Minä mitään liikkunut, minä ompelin! Ja ompelen edelleen. Tajusin ompelun antamat kiksit siinä, kun ihailin valmiiksi saamiani vaatteita ja esittelin niitä lapsen innokkuudella miehelle. Ja suurta mielihyvää sain, kun leikkelin kappaleiksi pinon kankaita ompelua odottamaan. Siinä ne herkulliset vaatteiden kappaleet odottavat minua ja vain minua. Osaan taikoa ne ihan oikeaksi vaatteeksi!

Kotiäitinä ollessani tarvitsen omia projekteja ja onnistumisen kokemuksia. Tottakai lapset ovat se projekti numero yksi, mutta kyllähän te tiedätte. Ihminen tarvitsee muutakin, eikö niin? Kankaat ja ompelua odottavat kangaskappaleet eivät kiukuttele, itke, intä vastaan. Ne (useimmiten) tottelevat ja käyttäytyvät mallikkaasti. Ja jos eivät, vika on minussa. Ja mikä ihaninta, ne voi pistää kiertoon, jos eivät miellytä..! Ompelu antaa paljon ja harvemmin kuluttaa. Ompelu on niin tyydyttävää! Tärkein pointti on se, että työn edistymisen ja valmiin tuotteen näkee heti. Uhraan aikaani liikunnalle sitten taas joskus. Ja tiedän varsin hyvin, että pitäisi jo nyt.

Tähän tuskin tarvitsee kirjoittaa, että lapseni ovat minulle rakkainta maailmassa enkä ikinä laittaisi heitä kiertoon. No, varmuuden vuoksi kirjoitin.

Näitä ompeluksia on tässä syksyn mittaan kerääntynyt ja kuvia sai kaivella tietokoneen kansioista. Kuvissa olevista vaatteista kaikki on ommeltu omille lapsille paitsi viimeisen kuvan pipo ja toiseksi viimeisen kuvan harmaa peplum-tunika. Kansioihin jäi vielä vino pino kuvia vaatteista, jotka odottavat vielä pääsyä saajilleen. Kuvakimara luvassa siis myös joulun jälkeen!

Kolme päivää vapaata

Mummo ja pappa ilmoittivat monen viikon mökkeilynsä jälkeen, että voisivat ottaa tyttäremme pariksi yöksi heille. Olin juuri sellaisesta haaveillut, mutta silti iski tunne että eikai nyt kahdeksi yöksi, eihän mulla ole sitten mitään tekemistä..!

Lämpenin ajatukselle kuitenkin hyvin nopeasti! Isäntä säästelee lomiaan elokuun loppuun eli lähemmäksi laskettua aikaa ja ihan oma aika ilman huomiota vaativia perheenjäseniä tulisi tarpeeseen. Helteet ovat käyneet todella raskaiksi, yöt tulee nukuttua huonosti ja hermo on kireällä. Ilomielin vein tytön keskiviikkona mummolaan. Kaikki osapuolet ilahtuivat!

Aloitin kolmen päivän vapaan kangaskauppahengailulla. Leikkimattoon ja muihin tuleviin projekteihin täytyi löytää kankaat. Perustin terassin siimekseen kankaanleikkuupajan mehuineen ja karkkeineen... Leikkimatto eteni mukavasti! Isäntä jatkoi omia autotalliprojektejaan.

Aamulla kukaan ei herättänyt (paitsi vauva vatsassa) ja kömmimme isännän kanssa ylös yhdentoista maissa! Aamupalaa saimme tehtyä vasta puolenpäivän aikaan ja sen söimme kuin rikolliset television ääressä sohvalla. Kuin ennen vanhaan! Isännnän lähdettyä iltavuoroon jatkui leikkimattoprojekti. Nälkä yllätti myöhemmin ja kokkasin itselleni pakastepitsan ja jälkiruoaksi minttusuklaavanukkaan. Rikollinen elämä sohvalla siis jatkui... Ai että mitä herkuttelua, parhaassa seurassa!

Perjantai alkoi valitettavasti herätyskellon soitolla kello yhdeksän. Kymmeneltä oli oma neuvola. Vauvalla on kaikki hyvin. Pää on jo tukevasti kiinnittynyt, pyllyä tuntuu heiluttelevan puolelta toiselle. Kaikki arvot ovat kunnossa. Kysyessäni tämänhetkistä kokoarviota sain terkkarilta vastaukseksi "kolmisen kiloa, ehkä vähän päälle". Kohdunpohjan korkeus on nyt 34 cm (rv 37). Esikoinen syntyi niillä mitoilla kaksi viikkoa yliaikaisena...!

Neuvolan jälkeen ryhdistäydyin einesruokien maailmasta ja tein oikeaa kotiruokaa. Sain leikkimaton ommeltua valmiiksi. Pesin jopa vessat, vaikka olin luvannut itselleni, etten siivoa lomani aikana yhtään. Siistiydyin, hain tytön mummolasta ja kurvasimme ystävättären tyttären 2-vuotisjuhlille. Mukavan leppoisat puutarhajuhlat, tuttuja vuosien takaa ja mainiot tarjoilut.

Mummolassa kaikki oli mennyt loistavasti niin kuin aina. Kiitos mummolle ja papalle tehokkaista vapaapäivistä! Olette tärkeitä.

Hämähäkin metsästystä.

"Pehmeä kaahu. Astum päälle!"

Virkistävä lauantai

Ja se oli viime lauantai. Päivä alkoi sillä, että isäntä nousi tyttären kanssa aamutoimiin. En varsinaisesti jatkanut enää nukkumista, mutta yhtä virkistävää oli jäädä peiton alle vain pötköttelemään. Virkistäväksi sen teki se, että joku muu otti vastaan esiuhmaikäisen ajatukset ja iteite-toiveet. Vessassakäynnit ja pukemiset ovat alkaneet pikkuhiljaa muuttua tapahtumiksi, jotka mielelläni skippaisin. Kyseisten tapahtumien kuitenkin ollessa pakollisia ne on elettävä ja otettava ilolla vastaan.

Vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen tyttö on oppinut hienoja taitoja, mutta joskus olisi vain kätevämpää ja nopeampaa, että äiti/isi pukisi vaatteet (oikeassa järjestyksessä) tai riisuisi vaatteet vaippoineen. Olin ajatellut uhmaiän ja omien hermojen koettelu -vaiheen tulevan vasta loppuvuodesta, mutta kappas, sieltähän se ryminällä tulee jo!

Mutta siihen lauantaihin. Ajattelin ensin kirjoittaa otsikoksi Voimaannuttava lauantai, mutta ensimmäisessä sanassa on jotenkin ällöttävä huuhaa-lataus, joten päädyin arkisempaan virkistävä-sanaan. Isäntä teki toiveestani aamupalaksi puuroa, koska se on yksinkertaisesti parempaa ja pehmeämpää kuin minun keittämäni. Aamupalan jälkeen tytär kiikutettiin yökyläkamoineen mummolaan. Ja se oli yksi asia mikä teki viikonlopusta virkistävän (tai voimaannuttavan).

"Vaamiss!"

Tähän on varmasti turhaa edes alkaa jauhaa mitään itsestäänselvyyksiä äidinrakkaudesta tai siitä miten voi tuntua hyvältä viedä lapsi välillä (yö)hoitoon. Olen varmasti parempi äiti, kun lapsi on välillä toisaalla.

Kotiintultuamme teimme lounassalaatit ja söimme ne letkeästi sohvalla digiboksin hömppäaarteita katsellen (tais olla Hyvät ja huonot uutiset sekä Poliisit...). Sohvalla ja television ääressä syöminen on jäänyt lapsiarjessa enää iltoihin tytön ollessa nukkumassa, joten valoisaan aikaan sohvalla mässäily tuntui jo lähes rikokselta. Lounaan jälkeen isäntä katosi autotallin ja kellarin uumeniin ja minä aloitin haahuilun. Mitäs sitä tekis? Blogia, ääh. Ompelen? En keksi mitä. Mutta en todellakaan siivoo!

Lopulta otin vajaan puolen tunnin päiväunet! Unien jälkeen tartuin sittenkin saumuriin ja tuunasin vanhoja housuja. Ompeluprojektin jälkeen aurinkoinen ilma alkoi pitkästä aikaa houkuttaa. Isäntä lähti mukaan kiertämään Bisajärveä! En edes muista milloin olisimme olleet viimeksi kahdestaan lenkillä. Ilma oli mainio ja maaston kunto metsäpoluilla tuntematon. Reitin varrelta löytyi leskenlehtiä, mutaa, jäätä, lunta, kuivaa maata ja lahoavat pitkospuut. Bisajärvi oli enimmäkseen jäässä.

 

Lauantain kruunasi kaverin 31-vuotisyllätysjuhlat Ravintola Salvessa. Läsnä oli parikymmentä juhlijaa ja tunnelma oli hilpeä. Salven ruoka ei jättänyt ketään nälkäiseksi, sen verran täyttäviä satavuotiaan seiloriravintolan annokset olivat. Omalta lautaseltani löysin alkupalaksi suolakurkkuja smetanan ja hunajan kanssa, pääruoaksi läjän perunamuusia, lihapullia ja suolakurkkuja sekä jälkiruoaksi vadelmasorbettia kinuskikastikkeella. Nälissäni unohdin ottaa kuvia annoksista, mutta kyllä kaikki tietävät miltä lihapullat näyttävät...

Seurueen loput jäsenet taisivat jatkaa iltaa vielä aikaiseen, mutta isännän ja minun piti kiirehtiä kotiin keskiyön paikkeilla. Aamulla odotti aikainen herätys ja sunnuntaivuorot töissä. Kesäaikaan siirtyminen meinasi myöhästyttää meidän töistä, mutta onneksi älykkäät puhelimemme tajusivat itse siirtää aikansa kesään päin ja herättää meidät oikeaan aikaan!

Otsikko olisi voinut olla Virkistävä viikonloppu, mutta sunnuntain aamuvuoro rokotti toisen päivän pois. Aamuvuoron jälkeen juhlimme vielä siskonpojan synttäreitä, onnea vielä huomiselle aprillisankarille!

30+6+1

Otsikosta voisi päätellä ihan mitä vaan. Selvennettäköön heti alkuun, että otsikon numerot ovat vuosia. Kyseiset numerot tarkoittavat parin lähimmän viikon sisään mahtuvia merkkipaaluja. Suurin luku tarkoittaa ikääni. Täytin viikko sitten kolmekymmentä vuotta. Olen siis aikuinen. Nuoruus loppui oikeastaan jo lokakuun lopussa, kun olin ystäväni kanssa PMMP:n viimeisellä keikalla. Fiilis jäähallilla oli ihan mieletön, nessut loppuivat jo muutaman ekan biisin kohdalla.

 

 

Muistelen kaiholla menneiden vuosien kesäfestareita, eturiviin ryysimistä ja telttaelämää. Festarivuodet alkoivat yli kymmenen vuotta sitten maailmaan luottavalla telttahippeilyllä, jatkuivat mukavuudenhaluisilla kotimajoituksilla ja ovat nyt hiipuneet kaupunkifestereihin. Tänä kesänä kävin Flow-festareiden avajaiskonsertissa, joka oli sanalla sanoen p***a. (Sain sinne ilmaislipun.)

 

Festarointi tuntuu olevan niin minua, mutta silti se tuntuu nyt niiiiin vieraalta ja kaukaiselta ja nuoruuden hömpötykseltä. Minusta on tullut nihkeä aikuinen. En varsinaisesti pode kolmenkympin kriisiä, mutta päivittelen sitä numeroa jatkuvasti. Yksi perspektiiviä antava ajatus on se, että sain 15-vuotiaana ihanan kummitytön Ellan. Tänä vuonna sain ihanan Max-kummipojan. En voi (=uskalla) käsittää, että kummilapsieni ikäero on 14 vuotta! Miten minulla parikymppisellä voi olla jo niin vanha kummityttö? Ella-kulta, milloin sinä oikein kasvoit..? (Puss!)

 

Synttärisankari kakunleikkuussa.

Kaikesta päivittelystä huolimatta minusta tuntuu hyvältä olla tämän ikäinen. Huomaan jatkuvasti ajattelevani samalla tavalla kuin oma rakas äitini. Käytän samanlaisia fraaseja samanlaisissa tilanteissa. Joskus ihan läpällä ja joskus huomaamattani. Toisaalta olen aivan järkyttynyt, mutta toisaalta samanlainen ajattelutapa tuntuu turvalliselta. Olemme eri sukupolvea ja olemme myös monesta asiasta täysin eri mieltä, mutta huomaan muun muassa kauhistelevani tiettyjä asioita samalla tavalla kuin äitini. Joskus se ärsyttää ja joskus huvittaa. Ai kauhee!

 

Voisin kirjoittaa syvimmistä tunnoistani loputtomasti, mutta se taitaisi mennä henkilökohtaisen terapiaistunnon kaltaiseksi lätinäksi. Mennään seuraavaan numeroon, kutoseen.

 

Kuusi vuotta sitten tapasin isännän. Olen avovaimo. I-kirjaimen lisäisin muiden kirjainten kaveriksi mielelläni, mutta luulen saavani odottaa sitä vielä pitkän tovin. Samasta sukunimestä olen haaveillut jo pitkään, mutta isäntä tiesi kertoa, että nimen voi kuulemma vaihtaa ensimmäisellä kerralla ilmaiseksi. Romanttista! Ehkä juuri tämän takia häntä niin rakastan.

 

Viimeinen numero, ykkönen, liittyy taloomme. Muutimme tänne maaseudun rauhaan (pilkkopimeyden keskelle) vuosi sitten. Suunnittelimme tekevämme pientä pintaremonttia pikaisesti muuton jälkeen, mutta se on edelleen kesken. Tärkeimmät saimme (lue: isäntä sai) tehtyä noin puolen vuoden asumisen jälkeen, mutta ne surullisen kuuluisat keittiön kaakelit on edelleen harmaanlikaisenkamalat. Paitsi se yksi seinä, joka on jo maalattu. Aika jännä, tollanen rustiikkinen!

 

Päätimme juhlia ystävien kesken samalla kertaa sekä vuosieni karttumista että tupaantuliaisia. Taisin markkinoida juhlia myös jonkinlaisina pikkujouluina, mutta juhlissa tuskin oli häivähdystäkään joulusta. Paitsi ne joulutortut! Gluteeniton valmistaikina käyttäytyi varsin kummallisesti, joten päädyin leipomaan luumupalleroita (kakkukuvassa ne vaaleat kikkareet). Glögiäkin oli kaapissa, mutta unohdin kaiken tohinan keskellä tarjota sitä, sorry Mr. Lace!

 

Kiitos vielä kaikille rakkaille juhlijoille, ilo oli puolellamme!

 

Lahjakasseja penkomassa.

Paras tuparilahja ikinä! Nämä nautittiin seuraavana päivänä mikrotettuina
ketsupin kanssa kotisohvalla. Vuosipäivän aamupala.

Viimeistään nyt neljättä vuosikymmentä käyvänä on opeteltava
polttamaan kynttilöitä. Hienoja lahjoja, kiitos!

Suvun leluaarteet

Vanhempani ovat olleet kaukaa viisaita, kun ovat säilyttäneet sekä minun että isosiskoni tärkeitä leluja. Ja mikä hienointa, joukossa on myös minun äitini vanha nukkekoti! Kävin jokunen kuukausi sitten tonkimassa vanhempieni häkkikellaria ja mitä aarteita sieltä löytyikään! Vanhojen lelujeni ja kirjojeni lisäksi siellä oli tallessa kyseinen ihana nukkekoti sekä siskoni vanhat taaperokärryt. Häkkikellarin perälle asti emme päässeet, joten pahvilaatikoiden uumenista saattaa löytyä vielä lisää aarteita.

 

Aarteisiin kuuluu vielä siskoni vanhat nukenvaunut. Ne saapuivat taloomme Inkan yksivuotissyntymäpäiville. Nukenvaunut ovat olleet lapsuuteni jälkeen siskoni tyttärellä eli kummitytölläni, mutta ovat edelleen yhtä hienossa kunnossa kuin ennenkin. Niistä on selkeästi pidetty hyvää huolta! Nukenvaunujen alkuperästä löytyy tarina, joka juontaa juurensa 70-luvun lopulle.

Äitini Olof-isä keräsi aikanaan postimerkkejä ja hänen kuoltuaan jäljelle jäi isot postimerkkikokoelmat. Isäni tutun vaimolla oli 70-luvulla lelukauppa. Vanhempani antoivat säkillisen irtonaisia postimerkkejä lelukauppiaalle ja kaupat oli tehty. Isosiskoni sai upeat punaiset nukenvaunut!

Vaunut ovat vielä kävelemään opettelevalle Inkalle aivan liian korkeat, mutta toivon niin kovasti näkeväni hänet työntelemässä näitä pihalla ja hiekkatiellä nukke kyydissä. Mummo antoi Inkalle syntymäpäivälahjaksi (muun muassa) nuken, joka Marjataksi nimettiin. Myös oman vanhan Viivi-nukkeni luovutan mielelläni tyttäreni leikkeihin.

Punaiset taaperokärryt ovat myös 70-luvun lopulta eli ne ovat myös isosiskolleni hankitut. Ne ostettiin kuulemma Hakaniemessä sijaitsevasta lelukaupasta. Inka työntelee niitä mielellään. Olemme laittaneet painoksi kaksi tiiliskiveä, jotteivät kärryt lähde ihan käsistä! Kynnysten ja matonreunojen yli saa vielä auttaa, mutta odotan kyllä innolla, kun likka hurjastelee niiden kanssa ihan omin voimin.

Myös kyytin päässyt nalle on isosiskoni vanha ja vähintään 70-luvun lopulta.

Kellarin uumenien hienoin aarre on nukkekoti. Äitini Olof-isä on tehnyt sen itse tyttärelleen 50-luvulla. Olof teki itse myös osan puisista kalusteista, mutta jotkut ovat aikojen saatossa hävinneet tai menneet rikki. Äitini äiti Ilmi sisusti nukkekodin ja alkuperäiset tapetit ja verhot ovat edelleen paikoillaan. Äitini hankki itse lapsena osan huonekaluista, mutta myös niitä on ajan hammas nakertanut. Nukkekodin matot ovat myös alkuperäisiä: äitini on kutonut ne itse pienillä kangaspuilla.

Nukkekodin alkuperäisistä asukkaista muutama on tallessa. Ihan parhaassa terässä eivät hekään enää ole. Emännältä näyttää olevan kaula katkeamassa ja yhden lapsen kädet ovat poikki ranteista alaspäin. Vain emäntä on vaatteissa, tosin hänen mekkonsa on revennyt. Mutta sen kyllä näkee, että paljon niillä on leikitty kuudessakymmenessä vuodessa!

Pienen talon kylpyhuoneessa on jonain vuosikymmenenä sattunut vesivahinko, joka on valitettavasti levinnyt myös keittiöön. Kylpyhuoneessa on mitä ilmeisimmin kylvetty oikeassa vedessä ja kylpyleikit ovat menneet hieman polskimiseksi. Luotan ajan kuivattaneen kosteusvauriot, koska mitään elävää pinnoilla ei näy...  Haaveenani on remontoida ja sisustaa talo uuteen uskoon kunnioittaen tietenkin isopapan ja isomummon käsityötä.

Nukkekoti on ollut Inkan huoneessa jo muutaman kuukauden. Saattaa mennä vielä monta vuotta ennen kuin raaskin antaa Inkan edes koskea koko nukkekotiin! Tänään hän sylissä ollessaan kovasti osoitteli sisustettua nukkekotia hokien "Kato, kato!", mutta äiti kiinnitti huomion toisaalle, ettei vaan tyttö vielä kiinnostuisi omasta leikkikalustaan liikaa...