Viimeinen lauantai alle yksivuotiaana

Pitkästä aikaa koko perheellä oli vapaapäivä samaan aikaan. Päätin ikuistaa muutamia arkisia hetkiä ja jakaa ne kanssanne. Päivässämme ei ole (tähän mennessä) ollut mitään kovin erikoista, mutta näitä päiviä olen taas kaivannut muutaman viikon keikkailun jälkeen. Kirjoitan nyt siis tavallisesta päivästä ja karkeasti päivärytmistä. Ihmeellisintä on ollut se, että annoimme tytölle ensimmäistä kertaa tavallista maitoa. Hyvin näyttää maistuvan ja sopivan. Tämä on tosiaan Inkan viimeinen lauantai vauvana. Ensi torstaista lähtien hän taitaa olla virallisen määritelmän mukaan taapero.

Inka heräsi tänään ennen seitsemää, mutta nukahti uudelleen lyhyen sylihyssyttelyn jälkeen. Täten saimme kaikki vielä lisäunta tunnin verran, kunnes tyttö kahdeksan maissa heräsi kunnolla. Isäntä jatkoi uniaan ja me tyttöjen kesken menimme sohvalle heräilemään ja lukemaan kirjoja. "Kato, kato! Mmm.. Kot, kot, kot!"

Kirjojen jälkeen vaihdoin Inkan vaipan ja ripustin kuivumaan puhtaat pyykit, jotka oli ajastettu peseytymään aamuksi. Näin teemme lähes joka ilta. Vasta pyykkien jälkeen ryhdyimme aamupalahommiin. Inka nautti lähes koko lautasellisen kaurariisipuuroa sekä viipaleita päärynästä ja nektariinista. Osa viipaleista lensi kaaressa lattialle samalla kun Inka tuijotti minua ja odotti reaktiota. En reagoinut, viipaleet jäivät lattialle. Aamupalamaidoksi hän saa ensimmäistä kertaa sitä aikuisten maitoa.

Aamupalan jälkeen oli aamupesujen aika ja vaihdettiin päivävaatteet päälle ja heräteltiin isi-isäntä. Taisimme kyllä herättää hänet jo pariin otteeseen sitä ennen... Isin leikkiessä tyttären kanssa laitoin meille vanhemmille aamupalaa, riisikakkuja jääsalaatilla ja kalkkunameetvurstilla sekä rahkajogurttihässäkkää.

Syötyäni aamupalan tohotin tytön kanssa ja houkuttelin isäntää metsälenkille mukaan. Hän ei aluksi ollut kovin innostunut, koska hän oli jo menossa iltapäivällä kaverinsa kanssa metsärämeikköön pyöräilemään. Hyvin perustelujen jälkeen hän päätti tulla mukaamme. Ihanaa, yhteinen lenkki piiiitkästä aikaa! Ennen (päiväuni)lenkkiä Inka söi vielä lounaan. Isäntä oli edellisenä päivänä ryhdistäytynyt keittiörintamalla ja tehnyt kaksia erilaisia lihapullia sekä lohkoperunoita. Inka popsi niitä aivan innoissaan!



Isännän jalat pöydällä, telkkarista taisi tulla
Sydämen asialla?



Inka ja "auto", jolla päristellään
ympäri asuntoa.

Hurjaa menoa. Mummo, kuinka vanha tämä kärry olikaan?



Kolistelun jälkeen Inka muisti taas peilin.

Taitava hatunpukija!

 

Lempipuuhaa.

Sormet ovat vielä toistaiseksi kätevämpi aterin.
Puuronsyönti sujuu jo melko hyvin omalla lusikalla.

Isäntä kertoi tehneensä edellisenä päivänä metsälenkin, jota minä en ollut löytänyt. Kuvittelin tänne muuttaessamme, että joudun hamaan tulevaisuuteen lenkkeilemään vain maantiellä, mutta toisin kävi. Polkuja ja metsäreittejä menee uskomattoman paljon, joten tälläkin kertaa suuntasimme Sipoonkorven kansallispuistoon. Osa tämänpäivän reitistämme on talvisin hiihtolatuna, joten pääsin hieman tunnustelemaan millaisilla reiteillä joskus toivottavasti hiihdän! Toisin sanoen halusin tsekata onko reitin varrella järjettömiä mäkiä...

Ostin eilen elämäni ensimmäiset juoksutrikoot. Kynnys niiden ostamiseen on ollut järkyttävän suuri. Tai lähinnä niiden pitämiseen. Kauhulla katselen ihmisiä, jotka kulkevat kylillä pelkissä kalsareissa legginseissä ja nyt minä päätin lähteä korpeen hyllyttelemään ruhoani sellaisissa. Ensimmäiselle trikoiden ulkoilutuslenkille päätin kuitenkin pukea vähän jotain peittävää. Kaapista löytyi kiva ja värikäs kaapu trikoiden kaveriksi. Ajatus peittävyydestä oli lähinnä henkinen...

Juoksemisesta sen verran, että ennen raskautta kävin juoksemassa (hölkkäämässä) enemmänkin. Raskauden myötä se jäi kokonaan pois. Vaunulenkeillä olen hölkkäillyt silloin tällöin. Tänään olin aivan liekeissä trikoideni kanssa! Jolkottelin isännän ja vaunujen vierellä alkumatkan, kunnes pääsimme metsään. Isommalta polulta haarautui pienempiä juurakkoisia kinttupolkuja ja isäntä tiesi mihin ne johtavat. Pienen reittineuvomisen jälkeen lähdin pinkomaan pieniä polkuja pitkin ja tein noin kilometrin pituisen lenkin yksikseni, kunnes päädyin taas isommalle polulle ja lähdin kipittelemään vaunukaravaanin perään. Loikkiessani polulla (peläten nilkan nyrjähdystä ja kyyn hyökkäystä) olo oli kuin milläkin minnakaupilla. Olin vihreässä ja raikkaassa metsässä niiiin onnellinen!

"Kato, kato!"

"En mene pitkäkseni, vähän vaan laitan silmät tässä kiinni.."

Noin puolentoista tunnin lenkin jälkeen isäntä katosi autotalliin rassaamaan fillariaan ja minä jäin venyttelemään (lue makaamaan) pihalle Inkan kanssa. Tytön päiväunet jäivät vajaan tunnin mittaisiksi ja harkitsimmekin vielä toisia miniunia iltapäivälle. Poimimme Inkan kanssa puutarhamme hurjan mustaviinimarjasadon talteen ja herkuttelimme niistä noin puolet tuoreeltaan. Jäimme vielä pihalle leikkimään. Käpyjä ja kiviä Inka siirtelee paikasta toiseen. Äiti ojentaa kävyn ja sanoo "Ole hyvä" ja Inka ottaa vastaan ja sanoo hiljaa "..tish". Äidin kulta puhuu!

 

 

 

 

 

Ulkoilun jälkeen tyttö sai maitoa ja kurkkuviipaleita välipalaksi. Isäntäkin sai rassailunsa sopivasti valmiiksi, kun aloin tehdä ruokaa. Inka saa melkein saman version: kanaa, papuja, maissia, kevätsipulia, liraus kermaa, currya, mustapippuria ja jopa ripsaus suolaa. Kaveriksi kurkkua. Hyvin maistui, pari ruokalusikallista jäi tähteeksi. 

 

 



 

Isäntä katosi metsään kaverinsa kanssa. Me taisimme tehdä Inkan kanssa kaikenlaista; leikittiin lattialla, luettiin sohvalla, pestiin pyykkiä, järjesteltiin paikkoja. Melkein nukahdin lattialla loikoillessani ja Inkakin näytti väsymisen merkkejä. Päätin kuitenkin pitää tytön hereillä, koska kello oli jo kuusi. Lupasin itselleni mennä nukkumaan samaan aikaan kuin Inka, koska väsymys oli jo häiritsevää. (Kello on nyt 23.41 ja herätys töihin on 5.30, voi p***a!)

 

Miehet soittivat metsästä ja pyysivät laittamaan saunan päälle. Katseltiin nurmikolla telmien ja saippuakuplia puhallellen, kun miehet (vai pojat..) pesivät kuraisia polkupyöriään painepesurilla. Minä ja Inka saunottiin ensin, miehet sitten. Tovi leikittiin vielä pihalla, kunnes iltapalanälkä näytti merkkejään. Likka meinasi nukahtaa puurolautasensa ääreen! Koko lautasellinen kaurapuuroa mansikoineen upposi nuokkuvaan tyttöön. Äkkiä yöpuku päälle ja hätäinen hampaidenpesu itkevälle tytölle. Inka nukahti maitopullo suussa syliin.

 

 

Ripustin taas pyykit narulle ja kipitin poikien kanssa pihalle nauttimaan grilliherkuista. Ajattelin pikaisesti kirjoittaa tämän postauksen ja mennä nukkumaan. Aikaa menikin enemmän kuin pikaisesti ja yöunet jäävät (taas) pari tuntia suunniteltua lyhyemmiksi. Ehkä sitä seuraavana yönä sitten?

 

Ihana lauantai, ihanat rakkaat. Hyvää yötä.

 





Lisää tunteja vuorokauteen, kiitos

Olen pari viikkoa miettinyt, että mitä näistä päivistä puuttuu. Jotain pientä eikä edes niin kauhean oleellista. Tajusin sen olevan tämä kirjoittaminen. Välillä on ollut hyviä ja joutavia hetkiä, jolloin olisin aivan hyvin ehtinyt kirjoittaa, mutta en ole oikein löytänyt hyvää aihetta. Toisaalta tämä kertoo myös siitä, etten ole joutanut esimerkiksi ompelemaan, joten ei ole ollut mitään esiteltäviä ompeluksiakaan.

 

Isännällä on takana isäkuukausi sekä puolet kesälomasta. Seuraavat kaksi viikkoa ovat hänellä vielä vapaita. Toisaalta hän itse tuskin kokee ne vapaiksi, koska tyttären hoito on aika pitkälti hänen kontollaan. Itse olen tehnyt monta viikkoa keikkatöitä ja keikkaa pukkaa edelleen. Olen tehnyt sekä aamu- että iltavuoroa ja muutama yövuorokin on tiedossa. Työmatkoihin täytyy varata tunti suuntaansa, mutta nihkeiden liikenneyhteyksien vuoksi olen yleensä töissä joko myöhässä tai liian ajoissa.

 

Tämän päivän seitsemän ja puolen tunnin työpäivään kului aikaa kymmenen ja puoli tuntia! Itse matka kestää vain tunnin, mutta bussi saattaa saapua työpisteelle 45 minuuttia ennen työvuoron alkua...  Tänään käytin hyväkseni huonot liikenneyhteydet ja kävin ensimmäisen bussinvaihdon jälkeen luuhaamassa puolisen tuntia alennusmyynneissä. Löytyi yksi musta trikoopaita, jota en ole vieläkään kokeillut.

 

Olen iloinen, että isäntä viettää aikaa tyttären kanssa. Heillä on jo omat jutut ja kuviot eikä tytär näytä olevan moksiskaan, että äiti on välillä monta tuntia pois. Taitaa hänkin aavistaa, että tämä tekee äidin päälle oikein hyvää. Vaikka Inka-tytär on mielestäni aina ollut melko iisi tapaus, tekee mielelle hyvää tehdä ja ajatella välillä jotain ihan muuta. Keikkatöissä minulla on onneksi vapaus säädellä töiden määrää juuri sellaiseksi kuin haluan ja tähän asti olen ottanut isompia työryppäitä kerralla ja taas pitänyt viikon-pari taukoa. Syksy näyttää miten keikkatyöt maistuvat, kun isäntäkin on taas töissä.

 

Tämän kirjoittamisen lisäksi kaipaan jo edellä mainittua ompelua. Joskus aikoja sitten se onnistui melkein milloin vain, kun Inka ei vielä liikkunut. Nyt likka konttailee ympäriinsä, seisoskelee ja roikkuu lahkeessa, joten kankaiden levittäminen lattialle on enää haave vain. Haave silloin, kun tyttö on hereillä. Mutta nyt ei voi turvautua edes päiväuniaikaan, koska päiväuniakaan ei ole enää kuin yhdet.

 

Helppo on taas tytärtä syyttää omasta aikaansaamattomuudestani... Aivan hyvin pääsisin ompelemaan, jos leikkelisin kankaani pöydällä ja keksisin tytölle jotain erikoisempaa puuhaa. Erikoisemmaksi puuhaksi riittää muun muassa konttailu edes takaisin parvekkeelle ja sisälle, kuuskytluvun ompelukonematkalaukun roplailu tai vaikka isännän treenikassin kaivelu. Ompelussa kaipaan nimenomaan nopeasti valmistuvia pieniä vaatteita ja iloisia kankaita. Ompelulistalla ovat muun muassa mekko Inkalle omiin yksivuotisbileisiinsä sekä mekko itselle ystävän syyshäihin. (Nyt varsinkin mekot on tehtävä, kun tänne sen kirjoitin.)

 

Nyt keikkatöitä tehdessä kaipaan taas lukuhetkiä Inkan kanssa, yhteistä aikaa perheen kesken, vaunulenkkejä, hiekkalaatikkoleikkejä, ystävien tapaamisia ja jopa kotitöitä. Toki muutamia näistä joutaa/joutuu tehdä nytkin, mutta odotan taas ensi viikkoa, kun on kunnolla joutoaikaa. Välillä poden jostain syystä huonoa omaatuntoa siitä, että käyn töissä. Ehkä eniten arveluttaa tai mietityttää se, että Inka jotenkin vaurioituisi kaikkivoipan äidin poissaolosta. Mutta toisaalta tiedän ja tunnen, että toinen hänelle yhtä tärkeä ihminen pitää hänestä hyvää huolta. Minua ei millään tavalla epäilytä se, etteikö isäntä pärjäisi tyttärensä kanssa. Olen ylpeä heidän tiimistään! Luotan siihen ajatukseen, että kun vanhemmat voivat hyvin, niin silloin voi lapsikin.

 

Minua harmittaa myös se, ettemme ole ehtineet tehdä isännän yhdeksän viikon loman aikana oikein mitään yhdessä. (Isännän loma sisälsi mm. 10 päivän poikain Ruotsin-reissun.) Toki olemme hengailleet kotona, tehneet yhdessä arkiaskareita ja piipahtaneet päiväreissuilla mökeillämme, mutta kuvittelin yhdeksään viikkoon mahtuvan vielä lisää kaikkea kivaa. Kyllä tässä vielä ehtii!

 

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut valittaa. Olen todella onnellinen tämän hetkisestä elämästäni ja elämäntilanteestani, valinnoista ja valinnanvapaudesta. Joskus olisi tarpeellista saada muutama lisätunti päivään, mutta monet asiat ovat kiinni järjestelystä ja omasta halusta. Luulenpa, että ne lisätunnit ovat oikeasti tarpeen vasta sitten, kun lapsia on mahdollisesti enemmän, he käyvät koulussa ja harrastuksissa ja itse olemme kokopäiväisesti töissä. Elämä on valintoja täynnä. Onneksi joitain valintoja voi vielä hienosäätää matkan varrella.

 

Lämmin kesäpäivä mökillä. Pappa laittoi uima-altaan!

Terassin tonttua tervehtimässä. Tontun nenä löytyi ihan oikeasta paikasta!

Ruoka-aika.

 

 

 

Millainen olin, mitä ajattelin

Puutalobaby-blogin Kristaliina heitti ilmoille haasteen, joka oli lähes otettava vastaan. Häneltä oli kysytty millainen hän on ollut ja mitä hän on aikoinaan ajatellut ennen nykyistä elämäänsä. Hän oli pyytänyt lukijoiltaan sattumanvaraisia ajankohtia, joista kirjoittaisi ja sai päivämääriksi elokuun 1999, huhtikuun 2003, maaliskuun 2009 sekä 18.9.2009 ja 17.7.2010. Nyt hän haastoi lukijansa kirjoittamaan samoista ajanjaksoista. Muutin itse kaksi viimeistä ympäripyöreimmiksi ajoiksi, syyskuuksi 2009 sekä heinäkuuksi 2010.

 

Hänen muistelutekstinsä ovat todella kiehtovaa ja jopa koukuttavaa luettavaa. Himoitsin itsekin päästä tonkimaan vanhoja valokuvia ja miettimään millaista elämää kyseisinä ajanjaksoina elin ja mitä elämästä ajattelin. Kristaliina kirjoitti viisi eri postausta, mutta en usko, että ryhdyn niin syväluotaaviin muisteloihin, että riittäisi tekstiä viiteen postaukseen. Tai sitten tästä yhdestä tulee todella pitkä...

 

 

Pingale elokuussa 1999

 

Elämässä alkoi täysin uusi vaihe. Takana oli peruskoulu ja edessä lukio. Tiesin ja tunsin tulevasta lukiostani muutaman ihmisen, mutta toki minua jännitti tulenko saamaan uusia ystäviä. Jännitin suotta. En silloin vielä tiennyt, että kahden ihanan nuoren naisen kanssa olen läheisiä ystäviä vielä 14 vuoden päästä.

 

Lukio tuntui oikealta paikalta. En ole koskaan ollut luokan priimus (paitsi ehkä kässässä, heh) enkä se surkeinkaan. Sellainen keskiverto-opiskelija, melko huomaamaton. En riekkunut tunneilla ja vastasin, kun kysyttiin. Luin kokeisiin, jos harrastuksiltani jaksoin, ja useimmiten läpi meni. Muistaakseni jonkun pakollisen matikankurssin kokeen pääsin vasta uusinnan jälkeen läpi, se otti koville.

 

Olin kiltti ja nuhteeton, opiskelin ja urheilin. Lukio oli vasta aluillaan, mutta urheilu-ura oli jo pitkällä. Harrastin (muodostelma)luistelua yhdeksättä vuotta. Päätin katsella ensimmäisen lukiovuoden, että jaksanko jatkaa vielä luistelua. Treenejä saattoi olla parhaimmillaan/pahimmillaan kahdettoista (12!!) viikossa, joten toinen piti valita. Valitsin kauden loputtua opiskelun.

 

Elokuussa 1999 syntyi myös rakas ja ihana kummityttöni, jonka kanssa on neljäntoista vuoden aikana vietetty paljon mukavia hetkiä ja jaettu valtavasti elämänviisauksia.

 

Kesällä 1999 mulla oli vielä kaksi eri jalkaa ja päässä tosi makeet arskat.

 

Pingale sylissään kummityttö Ella. Kaulassa luistinkoru, vielä tovin.



 

Huhtikuu 2003

 

Olin valmistunut lukiosta keskinkertaisin arvosanoin vuotta aikaisemmin. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin päättänyt, etten enää ikinä opiskele. En ikinä avaa yhtäkään kirjaa enkä tasan lue yhtäkään opiskeluun liittyvää opusta. Olin ollut parina edellisenä vuonna isäni siivellä kesätöissä varastohommissa ja ajattelin uran urkenevan logistiikka-alalla. Kirjoitusten jälkeen asuin edelleen vanhempieni helmoissa ja tein vuoden kokopäivätöitä mattoja, kännyköitä ja tyynyliinoja pakkaillen. Alkoi pikkuhiljaa puuuuuduuuttaa... Työporukka varastolla oli mitä mielenkiintoisin ja hauskin, mutta itse duuni alkoi ottaa päähän. Ehkä minusta sittenkin olisi johonkin muuhunkin!

 

Luistelu-ura oli mennyttä elämää, mutta ihan muut elämät alkoivat. Lähes jokainen viikonloppu taisi mennä enemmän ja vähemmän kreisibailatessa ja viikot taas töissä. Taisin olla jo tutustunut erääseen Lapin mieheen, joka vielä silloin asui Helsingissä, mutta oli muuttamaisillaan takaisin pohjoiseen. Olin ihastunut ja hämilläni elämästäni. Helsinki alkoi käydä ahtaaksi, pieneksi ja tylsäksi. Jotain uutta ja erilaista olisi nyt saatava.

 

Keväällä 2003 sain käsiini yhteishakuoppaan vai minkä lie. Yliopisto tuntui liian teoreettiselta ja ympäripyöreältä luonteelleni ja ammattikoulu... liian amikselta. Jäljelle jäi ammattikorkeakoulujen selaus. Luin sosionomi-kohdan moneen kertaan ja pikkuhiljaa se alkoi kuulostaa omalta. Tonne mennään! Mutta entä tämä tylsä Helsinki? Hakupapereihin rustasin paikkakunniksi Oulun, Tampereen, Jyväskylän ja Lahden. Isä vinoili: Et sitten Rovaniemelle vielä hakenut?

 

Yökerhon uumenista, ystävä kainalossa.

Siskonpojan synttäreillä. Miksi näin nyrpeä naama?

Vapun 2003 ryhmäkuvasta.

Maaliskuu 2009

 

Takana on kolme ja puoli vuotta Oulun aikaa sekä kaksi ja puoli vuotta uutta Helsingin aikaa. Asuin Helsingin Lauttasaaressa ihanassa vuokrayksiössä, josta lopulta tuli kaksio! Naapurissa asuivat asuntoni omistajat ja he olivat aikoinaan ottaneet asumastani asunnosta huoneen, mutta nyt yksi oviaukko muurattiin umpeen ja minun asuntoni puolelta avattiin muinoin muurattu oviaukko. Sain siis makuuhuoneen ja kaupan päälle vaatehuoneen!

 

Olin tavannut puolitoista vuotta aikaisemmin kiinnostavan pitkätukkaisen ja partasuisen röntgenhoitajan, jonka kanssa oltiin pidetty tiiviisti yhtä. Lähes jokainen yö oli saatava viettää toisen kainalossa, joten majailimme vuorotellen minun kämpässä Lauttasaaressa tai hänen luonaan Herttoniemessä. Maaliskuun puolessavälissä oli tapahtumaisillaan jotain jännittävää. Puolentoista vuoden asuntohyppelyn jälkeen muutto yhteiseen kotiin oli edessä! Ensimmäistä kertaa elämässäni olin jakamassa asuntoni jonkun muun kuin perheenjäsenteni kanssa (ellei niitä paria ikimuistoista kesäratkaisua oteta huomioon.) En siis ehtinyt nauttia uudesta laajentuneesta asunnostani paria kuukautta kauempaa.

 

Olin saanut vakituisen työpaikan Helsingin kaupungilta silloisen sosiaaliviraston puolelta. Sosionomiksi valmistumisen jälkeen ja ennen vakkaripestiä minulla oli määräaikaisia työsuhteita toisessa yksikössä. Saatuani vakkaripestin olin huojentunut ja onnellinen. Omat vanhempani ja muu vanhempi väki olivat hämmentävän innoissaan saamastani eläkevirasta.

 

Ammatillinen kehitykseni pääsi täysin eri sfääreihin päästyäni toiseen työpaikkaan. Minua kohdeltiin eri tavalla ja osasin itsekin markkinoida taitojani, jotka tällä kertaa otettiin tosissaan. Vielä tällöin olin tyytyväinen (kolmivuoro)työhöni.

 

Maaliskuun lopussa olimme jo muuttaneet yhteen Oulunkylään. Pahvilaatikoiden seasta lähdimme lomalle Egyptiin. Se oli ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatka isännän kanssa Ruotsin risteilyn jälkeen. Kohde Sharm el Sheikh oli toisaalta erilainen ja kaunis, mutta kulttuurin ja ahdistelevien paikallisten vuoksi en menisi enää ikinä uudelleen. Vedenalainen maailma oli uskomaton!  Sukelluskonkari-isäntä ei ollut tuntevinaan minua, kun hihkuin uima-altaalla snorkkelimaski naamalla, että täällä vedessä voi hengittää! Ensimmäistä kertaa harrastin snorklausta (sitten lapsuuden?) ja olin aivan villinä ajatuksesta, että veden alla voi tosiaan hengittää. Laitesukeltamaan en kuitenkaan uskaltautunut. Veden pinnalla oli turvallisempaa olla.
 

Äiskän kanssa matkalla Tukholmaan (tammikuussa -09).



Pakollinen ja perinteinen Tukholman katuleijonakuva.

Ensimmäinen (ja viimeinen) pakettimatka isännän kanssa Egyptin Sharm el Sheikhiin.

Syyskuu 2009

 

Elämä oli aika pitkälti töitä ja matkustelua. Olin jollain tasolla tyytymätön elämääni ja mietin mistä se voisi johtua. Kolmivuorotyö oli fyysisesti rankkaa ja itse työ henkisesti. Mikään ei ollut säännöllistä, ei nukkuminen, ei syöminen, ei edes vatsantoiminta. Toisaalta pidin mahdollisuudesta nukkua pitkään monena päivänä viikossa, tavata ystäviä (kotiäitejä) vaikka keskellä päivää ja keskellä viikkoa. Mutta jokin mätti. Pikkuhiljaa uskalsin myöntää sen itselleni. Olin lihonnut järkyttävän monta kiloa pikkuhiljaa (vertaa esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen kuvaan).

En ollut sinut itseni kanssa enkä viihtynyt vartalossani. Toisaalta en välittänyt, mutta toisaalta inho itseä kohtaan oli yllättävää. Työnantajani tarjosi minulle kuntoremonttia ja tartuin tilaisuuten ilomielin. Kävin työterveyshoitajan pakeilla keskustelemassa tilanteestani ja työkunnostani. Pääsin marraskuussa viikon kestävään kuntoremonttiin Siuntion kylpylään. Siitä tuli yksi elämäni pienistä käännekohdista.

Syyskuussa kävin myös Oulussa. Oulun aikaiset ystävät olivat (ja ovat) edelleen rakkaita ja tärkeitä ja heitä oli päästävä moikkaamaan tasaisin väliajoin. Vietin siellä kuusi päivää.

Syyskuussa 2009 kävin paljon uimassa ja aloitin afrotanssin. Kävin tanssitunneilla kerran-pari viikossa ja pidin lajista todella paljon. Hermostuin ja ärsyynnyin, jos en tajunnut tanssikuviota ja -askelia heti, mutta päästyäni juonen päästä kiinni olin aivan liekeissä. Ainakin mielen tasolla. Harkitsin jopa lähteväni seuran jokavuotiselle tanssimatkalle Länsi-Afrikkaan, mutta jänistin. Esiinnyin myöhemmin jopa seuran kevätjuhlissa muun ryhmän kanssa. Se jos mikä oli itseni ylittämistä. Ja se oli ihanaa!

Siuntion kylpylän ovella marraskuussa -09.

Heinäkuu 2010

 

Tämän vuosi oli kaikenkaikkiaan ihana. Viimesyksyinen kuntoremontti oli tuottanut tulosta ja laittanut elämäntapoja uusiksi. Ei mitenkään tiukkapipoisesti, mutta juuri sopivalla tavalla minulle. Vuoteen mahtui paljon rakastamaani reissaamista. Alkuvuonna olimme Kanarialla kahdestaan kummitytön kanssa, maaliskuussa isännän kanssa pitkä viikonloppu ihanassa ja sympaattisessa Lissabonissa, huhti- ja marraskuussa Oulussa, syksyllä kymmenen päivää New Yorkissa rakkaan ystävän kanssa moikkaamassa toista rakasta ystävää.

 

Heinäkuussa lähdimme isännän kanssa parin viikon Eurooppa-tourille. Lensimme Tampereelta Liettuaan Kaunasiin. Kaunas oli jotenkin miellyttävä ja söpö. Harhailimme siellä muutaman päivän. Osuimme sattumalta ikivanhalle stadionille, jossa näytti olevan Liettuan puolustusvoimien voimamieskilpailut. Oli köydenvetoa ja painonnostoa, laskuvarjohyppyä ja kylmää olutta (join, kun ei ollut muuta). Kävimme myös melko surullisen näköisessä eläintarhassa. Iso ja komea kotka ison häkin alanurkassa kyyhöttämässä oli mieleenpainuvaa sillä ikävällä tavalla.

 

Kaunasin (vai Kaunaksen?) jälkeen lensimme Italiaan, Milanoon. Mahtava kaupunki, mutta väärä ajankohta. Heinäkuussa sisämaan kaupunki oli sellainen pätsi, ettei turistiharhailu ollut tälle helposti hikoilevalle miellyttävää. Vajaa +40 astetta oli nähtävyyksien katsomiseen aivan liikaa minulle! Isäntä taisi nauttia mukavasta lämmöstä. Milanon jälkeen viimeinen etappi oli Espanjan Malaga. Lämpötila oli samaa luokkaa, mutta merituuli oli hikinaaman pelastus! Päällimmäisenä Malagasta jäi mieleen mahtava ikivanha linnoitus, josta näki kaupungin ylle.

 

Heinäkuussa nautin Musen keikasta Kaisaniemessä ja perinteiset itkut muutaman biisin kohdalla taisin tirauttaa. (Katsotaan tapahtuuko sama heinäkuussa 2013). Loppukuussa lähdin viettämään viikonloppua isännän kaverin mökille ilman isäntää. Mukana oli monta isännän kaveria tyttöystävineen, joten en ihan miesporukassa lähtenyt. Tosin sekin olisi minulle sopinut vallan hyvin.

 

Jotain uutta ja muuta olin taas pitkään kaivannut elämääni. Molemmilla oli vakituiset työpaikat, asuimme mukavassa kerrostalokolmiossa mukavassa Oulunkylässä ja elämä oli (tylsän) stabiilia. Se tarve oli vauva. Olin jo pitkään lämmitellyt isäntää vauva-aikeista, mutta hän lähinnä nauroi asialle. Vauvatarve alkoi olla jo kova ja isännän sit joskus aikuisena -ajatukset ahdistivat. Keväällä isäntä oli sanonut, että katsotaan. Ja syksyisen New Yorkin matkan jälkeen isännän suusta tuli joo. Siitä alkoi odotuksen odottaminen.

Malagassa heinäkuussa 2010.

 

Isännän kaverin mökillä jossain saaressa jossain päin Suomea.

Upea ja kukkiva puutarhamme

Aika moni meillä käynyt löysi otsikosta himpun verran ironiaa. Pihaltamme löytyy sopivasti nurmikkoa, pusikkoa, kukkia ja hiekkaa... Kukkivat kukat ovat lähinnä puutarhakaupasta ostettuja "parvekekukkia", mutta muutama yllätys puski mullasta kesän korvalla. Uusille tai satunnaisille lukijoille tiedoksi, että muutimme taloon marraskuun lopulla eli kesä tässä pirtissä on ensimmäinen.

Silmäniloksi olen istuttanut muutamia värikkäitä kesäkukkia. Terassin laatikot saivat keväällä ilokseen orvokkeja, mutta niiden ulkomuoto alkoi pikkuhiljaa näyttää melko surulliselta, joten eräitä juhlia varten vaihdoin orvokit muualle ja istutin tilalle muutaman pelargonian ja marketan. Marketat ovat tosin tätä nykyä kompostikamaa. Puulaatikossa on vanhoja orvokkeja sekä uusia petunioita ja hmm.. joku sinihörsyke? Erästä valmiina ollutta kivillä rajattua kukkapenkkiä laajensin kesän alussa ja työnsin multaan auringonkukansiemeniä. Nyt penkissä on komeita minun mittaisia auringonkukkarankoja! Keltaisia kukkia odotellessa.

 

Orvokkeja, petuniaa ja jotain sinistä.

 

Pelargonia peltiämpärissä terassin portailla.

 

Pelargoniat ja onnettomat marketat rivissä.



Orvokit roskakatoksessa.

Auringonkukat ja kuunliljat.

 

Mielenkiintoinen leikkimökki multavarastona.

 



Pihoja ja puutarhoja voisi varmasti tuunata ja hoitaa loputtomasti, mutta meidän virerpeukalointimme on melko satunnaista. En jouda kökkimään mullassa päivittäin, joten edellisten asukkaiden istuttamat perennat ovat olleet meidän taidoillemme ja innokkuudelle oikein mainioita puutarhakasveja. En itse(kään) ennen tiennyt mitä perenna tarkoittaa, mutta nykyään termi on tutumpi. Perennat ovat laiskan puutarhurin kasveja, joille ei tarvitse tehdä (juuri) mitään. Ne kuolevat syksyllä, kasvavat keväällä ja kukoistavat kesällä. Yksinkertaista!

Meidän pihasta olen bongannut perennoista lähinnä kuunliljoja ja kevätesikkoja. Yhden kiemurtelevan kasvin sain kuulla olevan kuusama. Lisäksi on pari syyshortensiaa (minipuskissa vain lehtiä tällä hetkellä) ja kaksi alppiruusua, jotka kukkivat aivan upeasti ennen juhannusta. Siis oikeasti! On jotain tuijaa, sireeniä ja angervoa. Kaikenlaista muutakin rehua löytyy, mutta en tunnista niitä. Edellämainittujen kasvien tunnistamisessa ovat auttaneet äiti, naapurit sekä joidenkin kasvien rungoissa olevat lippulaput.

Kuunliljan kukka.

 

Kuusama kiemurtelee mielipiteitä jakavassa puuhökötyksessä.



Kuusaman kukka.

Hyötykasvien istuttaminen (ja hoitaminen) on tänä vuonna jäänyt vähemmälle. Viime vuonna istutin parvekkeelle vaikka mitä, mutta nyt olen keskittynyt ihmettelemään kaikkea muuta. Sain ystävältä mansikan, chilin ja tomaatin taimia, jotka istutin pihalle ruukkuihin. Itse kasvatin siemenistä basilikaa ja papuja, rucolan olen jo tappanut... Siemenistä istutin myös jotain kukkivaa köynnöskasvia, josta suunnittelin tulevan upea, värikäs ja tuuhea viherseinämä. Toisin kävi... Kasvin ovat vallanneet inhottavat pienet mustat ötökät, niisk ja yök.

Hyötykasvien kukoistus.

Mun upea viherseinä.



Upean viherseinän kukka.

Saimme jokunen viikko sitten naapurilta kaksi kriikunapuun taimea. Toinen saatiin aikaiseksi istutettua tontin rajalle, mutta toinen on vielä ämpärissä. Muita tuottoisia puskia tontilla ovat kaksi mustaviinimarjapensasta sekä kaksi karviaispensasta. Tai no, toinen karviaispensas käsittää yhden kuivan rangan ja toinen peräti kaksi. Jälkimmäisessä on jopa kymmenkunta marjaa! Mustaviinimarjapensaista toisessa on monen monta marjaterttua, mutta toinen kasvattaa vain lehtiä. Ihmekös, kun entiset omistajat puhuivat tontilla olevan vain yksi marjapuska.


Kriikunapuu.

Pikku puutarhuri ja upeat marjapensaat.

Se tuuheampi karviaispensas.

 

Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen pihaamme. Jo pelkkä nurmikon ajaminen tekee pihasta siistin. Isäntä hoitaa nurmikonleikkuun sekä muut isommat linjat ja minulle jää (halutessani) kaikki muu pikkukuopsutus. Tänään esimerkiksi leikkasin (vihdoin) kääpiövuorimännyn ylikasvaneet oksat. Suositusten mukaan leikkuu pitäisi hoitaa juhannuksen tienoilla, mutta ei kai siitä niin pitkä aika vielä ole...

Onneksi pihan- ja puutarhanhoito ei ole mielestäni mitenkään pakollista. Jos rehottaa niin rehottaa, sen kanssa voi kyllä elää. Enemmänkin se on viihtyisyys- ja ulkonäkökysymys. Toki jos haluaa kasvattaa tuottoisasti hyötykasveja niin niiden eteen täytyy varmasti jotain tehdäkin. Rikkaruohojakin kuulemma kiskotaan irti... Talvella lumenluonti on jokseenkin pakollisempaa hommaa, jos mielii turvallisesti ja kuivin lahkein esimerkiksi autolle ja pihalta tielle. Sitäkään ei ole onneksi ollut vielä pakko tehdä kiireessä ennen töihinlähtöä kello kuusi aamulla vaan juuri silloin kuin itselle sopii. Puutarhanhoidon kanssa on ollut vähän sama juttu. Katsomme ensin tämän kesän mihin rahkeet riittää ja ensi kesänä (tai sitä seuraavana) voidaan mittailla vatupassin kanssa lumimarjapensaan leikkuujälkeä.

 

 

Kaunis yllätys keskellä kuunliljoja!

 

 



Yhdestoista kuukausi

Äidin pikkuvauva alkaa muistuttaa ihanasti/pelottavasti jo taaperoa. Likka täyttää kuukauden päästä vuoden, hullua! Vuosi sitten odoteltiin vauvan syntyvän parin viikon sisällä, mutta saatiinkin odottaa kuukausi... Lähipiiristä löytyy heinäkuisia laskettuja aikoja enemmänkin ja muistuu niin elävästi mieleen viime kesä. Odotus oli niin ihanaa ja jännittävää. Mutta palataan aiheeseen: Inkan yhdenteentoista kuukauteen.

 

Taidot karttuvat huimaa vauhtia ja kehitystä on hauskaa seurata vanhempien ylpeydellä. Tyttö seisoskelee ilman tukea pitkiäkin aikoja, mutta askelia ei (todistettavasti) ole vielä ottanut. Pappa kyllä sanoi Inkan ottaneen askeleen häntä kohti, mutta se jäi äidiltä näkemättä... Seisoskelun mukava sivutaito on roikkua äidin lahkeessa tai helmassa varsinkin silloin, kun kädet on taikinassa, tiskeissä tai muuten vain varatut. Isin lahkeesta en ole tyttöä löytänyt, mutta kuulemma on silloin, kun äidin lahje ei ole paikalla...

 

Terassin matalahkoja betoniportaita tyttö kulkee ketterästi kontaten ylös ja alas. Aluksi Inka meni myös alaspäin pää edellä, mutta pienen ohjauksen jälkeen portaita mennään nyt alas pylly edellä. Inkan ollessa sohvalla tai sängyllä hän osaa peruuttaa laidalle ja aikuinen tukee selästä, kun tyttö luiskahtaa jalat edellä lattialle. Muista kiipeilykohteista tiskikone olisi edelleen ykkönen, mutta nihkeä äiti onkin tajunnut täyttää ja tyhjentää sitä silloin, kun tyttö on päiväunilla, unilla tai syöttötuolissa, hähää! (Isin kanssa tiskikoneen luukku ei taida aueta ollenkaan...)

 

Inka käy (hänet laitetaan..) useasti päivässä potalla ja lähes joka kerta sinne pissi lirahtaa. Tänään viimeksi pottaan tuli myös isompi hätä. Aamupalalla alkoi kova ähistys ja kiiruhdimme potalle. Hienoa tuotosta ihasteltiin ja isikin herätettiin katsomaan! Kestovaippojen käyttö on jäänyt vähemmälle tylsästä ja itsekkäästä syystä. Tytön vaipanvaihto on jo sellaista taiteilua muutenkin, että kestovaippojen tiheämpi vaihtoväli ei houkuta yhteenkään ylimääräiseen vaipanvaihtoon.

 

Vaipanvaihto ei enää suju leppoisasti selällä maaten, vaan hoitopöydällä/sylissä/lattialla tytön täytyy ehdottomasti nousta seisomaan ja katselemaan kaikkea muuta. Joskus tytön mielenkiinnon saa naulittua ja hän pysyy kätevästi selällään, mutta näitä on harvassa. Käytämme kestovaippoja edelleen muutaman päivässä. Lähinnä silloin, kun tietää, että vaippa pitää vaihtaa, mutta tietää että pian se täytyy taas vaihtaa... Siihen väliin sopii kestot oikein hyvin. Nykyään olemme ulkona ja menossa niin paljon, että rimpuileva vaipanvaihto puistonpenkillä ei houkuttele... Odotan kyllä innolla, että vaipoista pääsee kokonaan eroon.

 

Odotan myös, että Inka voi alkaa juoda aikuisten maitoa. Korvikkeita ei tarvitse rahdata kaupasta kuin kuukausi ja siinä samalla voi maistella maitoa isosta tölkistä. Täten voisin julistaa imetyksen päättyneeksi. Ristiriitaisilla tunteilla sen teille kerron. Toisaalta olen ylpeä, että näinkin pitkälle pääsin/jaksoin/halusin, mutta toisaalta harmittaa ettei Inka enää koskaan saa rintamaitoa (ellen minä joskus tarjoa hörpyt mahdollisen toisen vauvan aikana, hahah!). Joskus suunnittelin, että haluan imettää tytärtäni ainakin vuoden ikäiseksi, mutta toisin kävi. Inka vieroitti oikeastaan itse itsensä rinnasta.

 

Korvikemaisteluiden jälkeen Inka hoksasi saavansa tuttipullosta huomattavasti enemmän (ja helpommin) maitoa, joten rinnan vaatiminen jäi pikkuhiljaa vähemmälle. Imetyskerrat harvenivat varkain ja pitkään imetin vain aamuin ja illoin. Välillä imetin aamulla tai illalla. Tyttö ei vain vaatinut rintaa ja silloin kun minä hänelle sitä tarjosin, hän saattoi vain puraista nänniä kahdeksalla piraijan hampaallaan. Tämä puraisun pelkääminen luonnollisesti edesauttoi sitä, etten vähitellen edes tarjonnut hänelle rintaa. Nyt pohdiskelen, milloin se viimeinen imetys sitten oli? Ei mitään tietoa. Ehkä viime viikolla?

 

Toisaalta olen todella tyytyväinen, että tämä meni näin. Muistan ajatelleeni Inkan ollessa noin puolivuotias, että mitä jos joutuisin sellaiseen tilanteeseen, että pitäisi päättää, että tämä on nyt se viimeinen imetys, koskaan et enää saa. Aloin itkeä sen ajattelemisesta. Toinen kurja lopetustapa olisi myös ollut se, että tyttö olisi pureskellut sapelihampaineen tissini verille ja lopetus olisi tapahtunut kivussa, säryssä ja kirosanoin. Taisi viimeinen kerta kyllä päättyä puraisuun, mutta ei enää muistella sitä...

 

Tässä pohdin, että mistä vielä kirjoittaisin, mutta tyttö juuri parahti itkemään pinnasängyssään, joten hän itse muistutti kirjoittaa yöunistaan! Inka nukkuu siis omassa huoneessaan. Hän nukkuu yöt pääsääntöisesti kokonaan, mutta harvakseltaan on kummallisia hulinaöitä, jolloin häntä saa olla hyssyttelemässä useaan otteeseen. Muutamia yhdentoista tunnin yöunia on ollut peräkkäin ja niinä aamuina minä olen hädissäni herännyt ennen tyttöä. (Isäntä raportoi: kesken unien itkemään parahtanut tyttö rauhoittui heti, kun röyhtäisy tuli...) Joinain öinä kuulemme tytön ääntelevän, mutta hän rauhoittuu usein itsekseen ja jatkaa uniaan ilman hyssyttelyntarvetta.

 

Tytön ymmärrys ja muisti ovat myös kehittyneet. Uusia sanoja alkaa pikkuhiljaa tulla. Inka tykkää todella paljon kirjojen katselusta ja muutama kirja on ylitse muiden. Kahta kirjaa yhdistää pahvisissa sivuissa olevat reiät, joista äiti työntää oman sormensa ja se on joka kerta hauskaa ja yllättävää. Kahta muuta kirjaa yhdistää eläinten kuvat. Kun koirasivu tulee esille, tyttö saattaa ihan täristä innosta! Koirasivun kohdalla hän sanoo innoissaan uhh, uhh!! (Vuh, vuh.) Lampaan ja lehmän kohdalla tyttö sanoo määkivästi ja ammuvasti mmm, mmm, mmm! Kanan kohdalla tulee ujosti, mutta selkeästi kotkotkotkot. Myös koiran näkeminen livenä saa aikaan vilpittömän innostuksen ja haukkumisen, uhh, uhh! Uhh, uhh!

 

Jokaisen päivän ykkössana on ehdottomasi kato. Jokaisen kato-sanan kohdalla pikkuruinen etusormi osoittaa milloin mihinkin. Kun edellistä katoa ollaan katsomassa, on jo uusi kato osoitettuna. Kato, kato! Eilen aamulla pötköttelimme koko porukka meidän sängyllä. Sängyn vieressä oli yksi Inkan lempparikirjoista. Tyttö konttasi reunalle, osoitti lattialle ja sanoi: "kiija!"

 

Eilen meinasi unohtua rokotuskäynti! Käytämme kahta kalenteria ja omaani olin unohtanut merkata rokotuksen. Soittelin jo siirtoaikaa, mutta olisi mennyt liian hankalaksi. Olemme siis osallistuneet rokotetutkimukseen ja Inka saa kaikki rokotteensa Kaisaniemessä. Tämänkertaiseen käyntiin kuului myös verikokeiden otto. Kolmesta (!!) yrityksestä huolimatta verikokeet jäivät saamatta. Inka parkui niin sydäntäsärkevästi, että teki mieli huutaa laboranttia ottamaan neula pois tyttäreni käsivarresta. Välillä paikalle kutsuttiin myös lääkäri ohjaamaan näytteenottoa! Välillä sitä mietti mihin onkaan lapsensa laittanut ja miksi... Molemmat reidet saivat rokotepiikit, joten jälleen kerran kaikki raajat olivat piikitetyt. Jälkioireita ei onneksi ole tullut. Rokotteiden jälkeen kävimme kiinalaisessa ravintolassa (kana kung po, ahh) syömässä ja myöhemmin Inka pääsi kavereiden uima-altaaseen lotraamaan.

 

 

Leikkipuistossa naapurin Simon kanssa.

 

 

 

 

Palikkahommia Nean ja Nellan kanssa.

Ikivanhat taaperokärryt. Ilmeestä huolimatta tyttö viihtyi kärryissä isin työntämänä.

 



Naapurilta saadun kriikunapuun vierellä.