Vanha vuosi

Vuosi 2012 on ollut täynnä isoja elämänmuutoksia. Niin isoja ei koskaan enää osu kohdalle samassa mittakaavassa. Vuosi alkoi jännityksellä ja odottelulla. Olimme isännän kanssa saaneet noin kuukautta aikaisemmin tietää odottavamme vauvaa. Tammikuussa oli ensimmäinen ultra, jossa todettiin kaiken olevan kunnossa. Tälle vuodelle osui karkauspäivä, jolloin rohkenin kosia Herra T:tä. Vähän piti perustella tätä hullutteluani, mutta vastaus oli myönteinen ja hän välttyi kangaskauppareissulta. Maaliskuun tienoilla pakkasimme matkalaukkumme ja suuntasimme kahden ystävän kanssa maapallon toiselle puolelle, Singaporeen sekä Malesiaan. Juuri ennen matkaa olimme saaneet kuulla, että salamatkustaja on tyttö! Muutaman viikon pituinen matka sujui hyvin. Tytön liikkeet alkoivat kunnolla tuntua vatsassa ja isäntäkin tunsi ne ensimmäistä kertaa, Sibun saarella.

 

Töitä oli jäljellä vielä pari kuukautta, mutta lomalla kerätyillä voimilla jaksoin ne hyvin. Työtäni kehitysvammaisten ryhmäkodissa oli kevennetty kiitettävästi ja sain nauttia niistä asioista, joista työssäni eniten nautin: toimisto- ja paperitöistä sekä ruoanlaitosta! Töissäkin huomattiin hyvä oloni ja todettiin raskauden sopivan minulle hyvin. Ennen raskautta olin pitkään ollut melko nuutunut ja kyllästynyt työhöni, mutta lähenevä äitiysloma sai minut kertakaikkiaan kukoistamaan!

 

Aloitin äitiysloman täysimittaisella kesälomalla toukokuun lopulla, joten kesä oli ihana, pitkä ja ennen kaikkea vapaa! Nautin olostani ja tein mitä lystäsi. Elokuun ensimmäistä päivää odotettiin kovasti ja tyttären tapaamista.

 

Olimme etsineet jo vuoden päivät sopivaa taloa, ja vihdoin sellainen osui kohdalle. Yli viikko lasketun ajan jälkeen jätimme tarjouksen talostamme, jonka hyväksymistä odottelimme jännityksellä Tikkurilan torilla pulla-kahveilla ja sämpylä-mehulla. Ja hyväksyttiinhän se! Muuttopäivä meni marras- ja joulukuun vaihteeseen, koska oma asuntomme oli vielä myymättä. Sekin onneksi saatiin myytyä, muistaakseni kuukaudessa?

Tytär kypsytteli itseään elokuun 15. päivään asti, jolloin hänet houkuteltiin ulos mitä moninaisimmin käynnistyskeinoin. Loppukesä ja syksy meni opetellessa vauva-arkea ja edelleen nauttiessa kotoilusta. Marraskuun lopulla aloitimme tavaroiden pakkaamisen ja laatikoiden viemisen Sotungin kotiin. Viimeiselle muuttopäivälle osui talven ensimmäinen lumimyrsky ja lunta tulikin kerralla monta kymmentä senttiä. Emme ole vieläkään täällä asuessamme kiertäneet taloa ympäri...

 

Joulukuu on mennyt hujahtaen. Omakotitalossa ja yleensäkin uudessa kodissa asumista on pitänyt opetella. Tavarat ovat väärissä, kummallisissa ja väliaikaisissa paikoissa, joten talossa tulee lompsittua päivän mittaan todella paljon. Onneksi emme hankkineet taloa, jossa asutaan kahdessa (tai kolmessa!) kerroksessa. Pieniä pintaremontteja vielä odottelemme valmistuvan, kuka ne tekisi?

 

Hyvien uutisten sekaan mahtuu aina myös ikäviä ja surullisia uutisia. Ennen joulua sain kuulla, että kummitätini on kuollut. Uusi vuosi alkaakin hänen hautajaisillaan. Anita, harmi, ettet ehtinyt tavata tytärtämme kasvotusten. Mutta oli mukavaa, että ehdit käydä katsastamassa tulevaa kotiamme asuntonäytössä.

 

Blogin perustaminen oli myös yksi iso osa tätä vuotta. Olin sitä pitkään jo miettinyt, mutta onneksi rohkenin sen perustaa. Tämän pitäminen on melko terapeuttista ja kirjoitusaiheita tulee mietittyä pitkin päivää. Jos aikaa olisi enemmän tai osaisin käyttää aikani paremmin, blogini saisi postauksia useammin. Mahtavinta kuitenkin on, että tyttären eloa ja kehitystä tulee kirjattua tänne kuvineen. Olen ajatellut teettää joistain postauksista joskus jonkinlaisen kirjan, vaikka lapselle muistoksi.

 

Toivotan kaikille lukijoille oikein ihanaa, onnellista ja turvallista tulevaa vuotta. Toivon sen tuovan kaikille uusia kokemuksia, paljon rakkautta ja iloa.

 

 

 

 

Mielen päällä

Jossain aikaisemmassa postauksessa pähkäilin sitä, että aina pitäisi olla muka yksi asia, josta kirjoittaa. Kaiken lisäksi ajattelen, että aina pitäisi laittaa kuva kirjoitusta tukemaan. No, nyt on taas mielessä monta asiaa eikä mistään kuvaa. Ensinnäkin tämä kuva-asia tuntuu aina niin monimutkaiselta. Minulla on kivikautinen puhelin, jossa on kyllä "kamera", mutta ei minkäänlaista piuhaa. En kyllä vaivaudu edes perehtymään, josko kuvien lähettäminen läppärille kamerasta mahdollista jopa ilman piuhaa... Joka tapauksessa kännykällä en kuvia edes ota. Tavallinen digikamerani on taas niin täynnä kuvia, että kuvien lataus koneelle kestää aina kauan. Olen aikaisemmin kirjoittanut isännän koneella, joka on siis oikea tietokone, joka on kytketty televisioon. Telkkari on siis toiminut ruutuna ja irtonäppäimistö sylissä tai olkkarin pöydällä. Kyllä, todella epäergonomista ja varsinkin silmille kurja systeemi. Kaiken lisäksi kaikki valokuvani on ulkoisella kovalevyllä, jonne kuvat on aina saatava talteen. Ostimme läppärin ennen joulua ja nyt olen kehittänyt taas ongelman kuvien lataamisesta. Ulkoinen kovalevy on isännän koneessa kiinni (sekä seinässä) ja tietenkin piuhat on jotenkin epäkätevästi irroitettavissa... Vali vali. Voisin siis ensitöikseni poistaa kaikki jo tallessa olevat kuvat kamerastani ja sitten ladata tähän läppärille aina julkaisua odottavat kuvat ja sitten kamerasta siirtää talteen sinne isännän ulkoiselle kovalevylle. Onko tämä oikeasti näin monimutkaista.. Huhh.

Onkohan kukaan huomannut yhteneväisyyksiä blogini otsikoissa? Kehitin blogin perustamisen alkumetreillä itselleni pakkomielteen, että jokaisen otsikon on oltava kaksisanainen. Se(kin) vaikeuttaa kirjoittamista, koska en keksi hyvää otsikkoa. Joskus ajattelin postata aiheesta jutun otsikolla Kaksisanainen otsikko, mutta avautuminen aiheesta kutistuikin näin pieneksi ja joutui muiden juttujen sekaan. Joskus taas keksin hyviä ja nasevia otsikoita, mutta en kirjoitettavaa niistä.

 

Mainitsin tytön neljännen kuukauden postauksessa, että hän osaa jo kääntyä. Hän teki sitä tosiaan silloin ensimmäisenä kertana toistamiseen, mutta taito unohtui melkein kahdeksi viikoksi! Isovanhemmat ovat odottaneet, että likka esittäisi taitojaan heillekin, mutta toistaiseksi he ovat joutuneet tyytymään kääntymisvideoon. Eilen tyttö oli itsekseen leikkimatollaan ja yhtäkkiä kuului ähinää ja puhinaa helistimen kilinän sijaan. Siellähän se neiti oli vatsallaan -jumissa. Tänään kääntyily on taas ollut päivän hauskinta antia, mutta vatsalleen päästyään alkaa kitinä ja ärinä. Siitä ei enää päästäkään mihinkään ja ilmeisesti voimat loppuvat? Voi että, äidin muru on niin taitava!

 

Sitten taas ihan muihin teemoihin. Muutimme omakotitaloomme noin kuukausi sitten ja olemme (lue olen) suunnitellut keittiön kaakeleiden maalaamista. Kokonaan uudet kaakelit vaatisivat keittiön kaappien purkamista, joten maalaaminen "ois varmaan ihan kätevää". Niin varmaan!! Tämä keittiöosuus on ollut minun vastuullani isännän epäröinnistä huolimatta. Minulla riittää intoa ja ideoita, mutta perehtyminen, taito ja huolellisuus eivät ehkä kuulu ansioihini. Ensinnäkin, kun kaakelimaalipurkin kyljessä lukee sekoita hyvin niin se ei tarkoita ravistamista! Sheikkasin purkkia oikein huolella, kun ajattelin isännän kuitenkin kysyvän myöhemmin, että sekoitinko kunnolla. Totisesti sekoitin. Ensimmäinen maalikerros olikin sitten täynnä kuplia! Seinä oli totaalisesti kaamean näköinen! Tänään maalasin kaakelipätkän uudelleen ja hmm... Nyt siinä on rösöjä ja maalivalumia. Hämärässä seinä on ihan kiva, samoin kuin valoisalla silmiä siristellen. Enkö minä ikinä opi, että maalaaminen on sikavaikeaa? Päätin nimittäin jo edellisen asunnon muutaman neliön kokoisen keittiön maalauspuuhissa, etten maalaa enää ikinä! Palataan tähän asiaan joskus myöhemmin, kunhan keksitään mitä lopuille kaakeleille tehdään tai kun uusi keittiö on laitettu tilaukseen.

Haluaisin ommella enemmän. Minulla on kaapit täynnä mitä ihanimpia kuosikankaita, mutta jotenkin en saa aikaiseksi. Helpointa olisi syyttää lasta, mutta kyllähän minä hänen puolesta varmasti saisin ommeltua. Uuteen taloon muuttaminen on muutenkin tuonut niin paljon uusia kuvioita ihan normaaliin arkeen, että ompelukoneen ääreen hyppääminen tuntuu välillä liiankin vaikealta. Kummallista. Nyt kun mietin, niin olenhan mä ommellut täällä vaikka mitä! Minulla on nyt oma ompeluhuone, mutta ompelupöytä on täynnä huonekasveja, koska talossa ei ole ikkunalautoja tai muitakaan paikkoja, mihin kukat saisin. Ompeluhuoneessani on myös ollut tiellä kaikenlaisia kodinkoneita, uusia tai vanhoja, poisvientiä tai asennusta odottamassa. Ompelukonetta ja saumuria on pitänyt kannella keittiön pöydälle ja sehän se vasta tylsää onkin. Tytön joulumekon sentään jo ompelin ompeluhuoneessa, kun työnsin kasvit kiinni toisiinsa ja koneet vierekkäin pöydän päätyyn. Kaiken lisäksi erehdyn aina menemään Metsolan tai Royal-tuotteen nettisivuille ihan vain kurkkaamaan olisiko siellä kivoja kankaita. No onhan siellä, aina!!

Onkohan mielen päällä vielä jotain. Ainahan sitä on, mutta palaan niihin taas myöhemmin, paremmalla säällä ja mielellä.

Ps. Karmea keli!! Eilen oli ihanat -17 ja tänään +3. Plus kolme?! Plussa bongattu, joukkoon sopinut otsikko.

 

Ompeluksia lahjoiksi

Lupasin palata ompelemiini joululahjoihin myöhemmin ja tässä pieni esittely. Pukinkonttiin päätyi settejä, joihon kuului kaksi keittiöpyyhettä, roskapussipussi sekä leivinliina(/pöytäliina). Pussipussi on siis pitkä putki, jonka molemmissa suissa on kuminauhakiristys. Tyhjän muovipussin saa laitettua ylhäältä sisään ja otettua alhaalta ulos. Näin pussit myös kiertävät. Samalla tyylillä voi tehdä säilytyspussin myös pumpulille, jos muovinen pussi ei sovi kylpyhuoneen sisustukseen.



 

Neliöompeleen alla on tarranauhaa.

 

 

 

Tyttären kaksivuotiaalle serkkupojalle ompelin velourisen haalarin. Sain mitat puhelimitse ja kaavan piirsin aikalailla vapaalla kädellä. Haalari taisi muuten olla sopiva, mutta olkaimet tulivat liian kauas toisistaan eli henkselit roikkuvat käsivarsilla. Sisko lupasi fiksata asian muutamalla tikillä, vaikka Pingalen tuotteissa on ikuinen fiksaustakuu!

 

Ensimmäinen joulu

Takana on ensimmäinen joulu kolmihenkisenä perheenä. Saimme viettää oikeastaan kaksi joulua samana päivänä. Ensimmäinen joulu sujui mukavasti mummolassa eli minun vanhempieni luona. Olimme leiponeet sunnuntaina siskontytön kanssa karjalanpiirakoita riisipuurolounaalle. Kokeilin karjalanpiirankoiden tekoa muutama vuosi sitten silkasta kokeilunhalusta ja nyt siitä on jo kehkeytynut perinne. Muutamina vuosina olen hyödyntänyt niiden väkertämiseen jopa työaikaa, jos olen ollut yövuorossa sopivasti ennen joulua. Riisipuuron jälkeen porukan pienimmät, tyttäremme ja kaksivuotias serkkupoika menivät päiväunille ja me muut odotimme malttamattomina tyyneinä lahjoja. Jossain vaiheessa niitä paketteja sitten alkoi ilmestyä kuusen alle ja niitä oli paljon!

 

 

 

 

Olimme kyllä olleet todella kilttejä. Saimme muun muassa toivomiamme valkoisia Iittalan Teema -astioita: syviä ja matalia lautasia. Aloitin yli kymmenen vuotta sitten keräämään tummansinistä Teemaa, mutta nyt väri ei enää hivele silmää. Saimme myös saunaan metsäntuoksua ja pitkän pellavaisen laudeliinan. Tytär sai ihania leluja, kirjoja ja vaatteita. Leluista mainittakoon mahtava Brion muurahainen, joka kantaa munaa selässään. Muurahaista vedettäessä muna pyörii! Munanpyörintä on vielä tässä vaiheessa aikuisten hupia, koska tyttö hengailee vielä lattianrajassa. Puisen kilpikonnan pyöräjalat on jo maisteltu samoin kuin tutisevan kangaskirahvin turpa. Pukki oli ajatellut myös lapsemme turvallisuutta: hän sai vaunuihin kiinnitettävän valon, jonka saa pysyvästi päälle tai vilkkumaan. Mahdottoman hyvä juttu tänne maaseudulle.

 

Toinen joulu vietettiin heti perään mummilassa eli isännän vanhemmilla. On kyllä kätevää, kun molempien perheet löytyvät samasta kaupungista vartin ajomatkan päästä. Tai siis mehän asumme eri kaupungissa kuin he... Pukki oli löytänyt mummilaankin ja Teema-keräys sai jatkoa valkoisella kulholla. Saimme lahjaksi myös muun muassa Lapsiperheen matkakäsikirjan, jonka vinkeistä on varmasti hyötyä tulevilla reissuillamme.

 

Jouluaattoon mahtui paljon suuria tunteita: iloa ja tyytyväisyyttä miellyttävistä lahjoista, lämpöä ja läheisyyttä perheen kokoontumisesta, naurua hauskoista jutuista, pettymystä ja itkua toivotun lahjan saamattomuudesta, makunystyröiden hyväilyä ja kiireettömyyttä.

 

Tytär jaksoi hyvin joulunviettoa. Hän seurasi tyytyväisenä, kun muut avasivat pakettejaan ja muuten vain nautti ihmisten läsnäolosta ja syleistä. Tein tytölle edellisenä yönä joulumekon punaisesta velourista ja tähtikuosisesta trikoosta.

 

 

 

Tyttäremme kummitäti miehineen tuli meille aattoyöksi. He saivatkin olla ensimmäiset yövieraat tässä talossa. Joulupäivänä aamupalaksi nautittiin uuniriisipuuroa. Isäntä jäi potemaan orastavaa flunssaa ja me muut lähdimme nauttimaan mahtavasta talvisäästä ja  etsimään Bisajärveä hankien takaa. Ulkoilureissun jälkeen vieraat laitettiin kolaamaan piha, nautittiin sienikeittoa ja saunottiin.

 

 

Tunnelmallista joulua!

Joulu se jo kolkuttelee ovella. Aattosuunnitelman mukaisesti menemme riisipuurolounaalle minun vanhemmilleni. Pukki taitaa tulla melko aikaisin, koska paikalla on lahjoja odottavia lapsukaisia. Siskoni miehineen ja lapsineen ovat myös perinteisesti paikalla. Vietämme isolla porukalla lapsellista joulua ja myöhemmin siirrymme Herra T:n vanhemmille, jossa vietämme aikuisten joulua ja syömme jouluillallisen. Siellä ovat paikalla T:n vanhempien lisäksi myös T:n sisko miehineen. Tytär ei taida joulusta paljoa piitata ja luultavasti lahjoista paperit ja narut ovat mielenkiintoisimpia. Ja tietenkin isompien lasten hyörinä ympärillä. Isäntä hoitelee tällä hetkellä vielä tontunhommia, mutta minä sain kerrankin kaikki lahjat hommattua, tehtyä ja paketoitua ajoissa. Perjantaina laskin viimeiset paketit säkkiin. Palaan antamiini lahjoihin vielä myöhemmin.

Oikein rauhallista, ihanaa, lämmintä ja mukavaa joulua kaikille! Kiitos, kun käyt lukemassa blogiani.

Pinkki bostonkakku

Ystäväni tarjosi meille kerran mahtavan väristä ja suolaista bostonkakkua. Kakun väri oli suorastaan uskomattoman naurettava ja takuulla purkista! Reseptiä udellessani selvisi, että väri on silkkaa luonnonväriä: punajuurta. Taikina oli punajuuriraasteella höystettyä sämpylätaikinaa ja sisällä oli suolahullun makuun täydellisiä fetasattumia. Pitihän sitäkin kokeilla. Taikina kohosi kunnolla kulhossa, mutta rullattuani levyn ja pilkottuani rullan ja saatuani siitä bostonin näköistä unohdin kohottaa sen uudelleen ennen uuniin laittoa. Oli vähän lässähtänyt versio, mutta ulkonäöstä huolimatta tuli maukasta. Tein samasta taikinasta myös sämpylöitä, ilman fetaa. Ohje löytyy täältä.

Minttusuklaahullun herkku

Sain ystävältäni taannoin lempinimen minttusuklaahullu. En ole koskaan ollut erityisesti suklaahullu, mutta minttusuklaan valitsen makeanhimon iskiessä kerta toisensa jälkeen. Himon tyydyttämiseen riittää muutama pala Fazerin viisipalaisesta minttusuklaapatukasta tai Maraboun minttusuklaapötköstä, yksi Pätkis tai osa Marianne-Kismetistä. Maraboun Minttukrokantti on myös aivan megahyvää, mutta levy on valtava. Olen elämäni aikana ostanut vain muutamia suklaalevyjä ja nekin yleensä jonkun tapahtuman kunniaksi tarjoilua varten tai leivontatarkoitukseen. En ole koskaan syönyt kokonaista suklaalevyä yksin. Kerralla syöty ennätys yhdestä levystä taitaa olla pari riviä. Viiden palan patukasta voin hyvin jättää pari viimeistä palaa myöhemmälle syönnille. Suklaa on vaan liian makeaa!

Tutustuin jokin aikaa sitten ystäväni herkkupöydästä löytämääni Marianne-Kismettiin ja makuelämys oli mahtava! Tavallista Kismettiä olen aina pitänyt todella tylsänä: keksiä ja suklaata, yök. Raikas Marianne-maku olikin aivan loistava lisäys! Myös keksi alkoi tuntua hyvältä idealta. Keksi tekee herkusta ilmavan, koska levy ei ole pelkkää tunkkaista suklaata. Miksikään suklaan suurkuluttajaksi en itseäni laske. Ostin pari viikkoa sitten kaksi (!!) levyä Marianne-Kismettiä ja ne ovat vieläkin jääkaapissa (viileys tekee niistä jotenkin vielä raikkaampia...). Lasken itseni enemmänkin siihen oliivi-feta-meetvursti-savulohi-sarjaan. Ah, suolaa!

Mutta siihen otsikon lupaamaan herkkuun. Sitä toi minulle ystäväni, joka minulle tämän lisänimen antoi. Kyseessä on minttusuklaapähkinä-fudge. Pari palaa kyseistä fudgea totisesti riittää kerralla, koska se on ihan supermakeaa! Halusin kokeilla fudgen tekoa ja tein sitä vanhempieni luona viime lauantaina. Samalla kokeilulla tein valkosuklaalime-fudgea. Ohje minttuversioon löytyy täältä ja limevalkosuklaaversioon täältä. Iskä/pappa tuli kotiin mitä parhaimpaan aikaan. Oli nimittäin aika rouhia suklaa. Miten? Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi minttusuklaa ja laitoin iskän möyhimään suklaata morttelilla. Suklaa meni kyllä pienemmäksi, mutta se lähinnä mössääntyi. Valkosuklaan kohdalla tajusin kaivaa esille raastimen! Kiitti iskälle, kun sain ohittaa tylsimmän työvaiheen. Minttusuklaan laatua taidettiin parilla palalla testata.

Tein ensin limeversion. Jokin meni pieleen, koska fudge ei jäähdyttämisestä huolimatta hyytynyt levyksi vaan siitä tuli kaavittavaa mössöä. Maku oli silti varmaankin oikea! Minttusuklaaversio sentään onnistui ja maku oli tismalleen sama kuin ystäväni tekemässä! Namm! Satsista saivat osansa myös mummi ja ukki, joiden luona kävimme illallisella tällä viikolla. Vein onnistunutta versiota myös kiitokseksi naapurin Ailalle, jonka pakastimessa meidän pakasteet olivat evakossa. Talossamme ei siis ollut muuta pakastinta kuin jääviileäkaapin pakastelokero ja entisen kodin pakastimen sisältö oli saatava kylmään. Sienet, mehut ja marjat ovat nyt uuden pakastimemme uumenissa. Seuraa hämärä kuvakimara tekosistani.

Täydellistä valkosuklaaraastetta!

Mortteloitua minttukrokanttisuklaata.

Epäonnistunut valkosuklaalime-versio.

Ei niin kaunista, mutta hyvää!