Minulle kaikenlaiset juhlapyhät ovat yleensä olleet aika yhdentekeviä. Parasta niissä kuitenkin on, että niihin kuuluvat yleensä perheenjäsenten tapaaminen. Miettiessäni mistä juhlapyhistä edes puhun mieleeni tulivat vain joulu ja pääsiäinen. Lapsuudessa perheen kesken on toki vietetty vaput, juhannukset ja uudet vuodet, mutta nyt puhun ajasta kotoamuuttamisen jälkeen. Muutin 19-vuotiaana Helsingistä Ouluun opiskelemaan ja tulin sieltä aina pidemmiksi pyhiksi kotikotiin. Joskus myös venytin viikonloppua päästäkseni kotiin äidin lihapatojen ääreen. Harvemmin halusin istua junassa seitsemää tuntia parin päivän vuoksi.
Teini-iän jälkeen perhepyhiksi ovat tosiaan jääneet vain joulu ja pääsiäinen. Toki pitkät pyhät ovat myös olleet otollisia aikoja bilettämiseen, mutta ne ajat ovat (toistaiseksi?) mennyttä elämää. Viime joulu oli sikäli erilainen, että se oli tyttäreni ensimmäinen joulu. En ole koskaan ollut erityisesti jouluihminen enkä todellakaan fiilistele joulua viikko- saatika kuukausitolkulla. Nyt olen huomannut olevani aika fiiliksissä pääsiäisestä! Tämä on lähes hämmentävää. Perjantaina kaupasta oli saatava rairuohon ja ohran siemeniä sekä ihania keltaisia pikkutipuja! Siemeniä sitten kylvettiin "yhdessä" tytön kanssa. Vanhemmat toivat lauantaina ihanan keltaisen pegonian, joka pääsi kaapista sattumalta löytyneeseen keltaiseen ruukkuun. Tumma keittiönpöytä sai pari keltaista tablettia kaverikseen.
Perjantain kauppareissulla muistin (huhh!) ostaa myös mahdollisille virpojille suklaamunia. Ostin myös pari pussia pääsiäiskarkkeja (onneksi). Ensimmäinen pussi meni kyllä parempiin suihin heti samana päivänä, kun isäntä maistoi pari ja antoi minullekin muutaman. Tänään odottelin jännityksellä, tuleeko noitia soittamaan ovikelloa vai joudunko syömään kaikki Kinderit ihan itsekseni. Olin kuin pikkutyttö jouluaattona -tai oikeastaan aikuinen nainen Palmusunnuntaina, kun kurkistelin ikkunoista hiekkatielle. No tulihan niitä noitia! Ensimmäisessä satsissa oli viisi noitaa, josta pienin oli taapertamassa sisälle asti ennen kuin isoveli veti hupusta takaisin terassille. Hetken päästä tuli vielä kaksi ja myöhemmin kolme virpojaa. Kinderit loppuivat kesken ja jouduin avaamaan hätävarakarkkiraepussin. Ihania ja kohteliaita lapsia löytyy meidän lähitaloista!
Virvon varvon -veisua en olekaan kuullut vuosikausiin. Oulun aikoina taisin olla pääsiäiset Helsingissä ja lapsuudenkodin kerrostalo-taloyhtiöstä ovat lapset hävinneet! Lapsuudessani piha oli täynnä leikkiviä ja virpovia lapsia, itseni mukaan lukien. Oulun ajan jälkeen muutin Helsingin Lauttasaareen. Kerrostalossa ei tainnut paljoa lapsia olla, koska sielläkään ei ovikello soinut. Tai sitten ne eivät vain soittaneet minun ovikelloani... En kyllä muista olisiko ensimmäisessä yhteisessä kodissamme Oulunkylässäkään käynyt virpojia. Voi myös hyvin olla, että olemme olleet Palmusunnuntaina töissä tai matkalla ja virpojat ovat turhaan soitelleet ovikelloa. Tiedä häntä. Mutta tänään virpojia kävi ja onneksi olin aikuisena ja mukavana naapurin tätinä varautunut! Vitsat ovat kauniita ja tuovat mieleen lapsuuden vitsatalkoot.
Luulen, että tähän pääsiäisintoon osansa tuo myös valo. Kevätauringolla on kyllä uskomaton voima. Vielä voin tovin ihastella ihanassa valossa näkymää, joka aukeaa keittiön ikkunoista. Lehti tulee puuhun yllättävän nopeasti ja maisema jää lyhyeksi. Jospa tuo lumikin pian sulaisi! Jännityksellä jäämme odottamaan kasvavatko ruohot ja ohrat.
Täytyy vielä tunnustaa, että lunttasin kalenterista tuon Palmusunnuntai-termin. Äidiltäkin piti kysyä, että onko se tänä viikonloppuna se virpomissunnuntai... Että näin hyvin on hallussa nämä pyhät. Ensi viikonloppuna on tiedossa pääsiäispäivälliset sekä mummolassa että mummilassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti