Kahdeksas kuukausi

Tuntuu, että olisin kirjoittanut näitä perinteisiä kuukausipostauksia ainakin sata, mutta tämä on tosiaan vasta kahdeksas! Yleensä ottaen postauksia on itse asiassa kohta sata. Uskomatonta!

 

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin jo, että tyttö on oppinut istumaan. Hän on istunut toki tuettuna jo pitkään ja laitettuna istumaan vaikka lattialle jo jonkin aikaa, mutta maanantaina hän yllätti ja nousi itse konttausasennosta istumaan. Tai en tiedä voiko sitä nousemiseksi sanoa, vaihtoi asentoa nyt ainakin! Itse hän ei ollut siitä moksiskaan: "Tällee mä oon äiti aina menny, mitä sä siinä hihkut". Äiti oli aivan innoissaan ja ylpeä!

 

Eteenpäin neiti pääsee jo yllättävän kovaa vauhtia. Hän hilaa itseään kämmenillä eteenpäin ja välillä innostuu nousemaan konttaus- tai karhukävelyasentoon.

 

Emme ole edelleenkään hankkineet mattoja konttaamisharjoitteluiden vuoksi. Parketti/laminaatti on liukas ja neiti mätkähtää jatkuvasti vatsalleen. Konttailuja tyttö harjoittelee mielellään kylpyhuoneen matoilla, leikkimatoilla ja kyläpaikoissa, mutta eilisessä neuvolassa hän esitteli taitojaan neuvolantädille! Neuvolan lattialla on nahkea muovimatto ja siinähän oli kätevä kontata! Tyttö otti muutamia konttausaskelia ja varmistin innoissani neuvolantädiltä, että "Voihan tuota sanoa jo konttaamiseksi?" Vastaus oli reipas "Kyllä voi!" Hyvä tyttö, äiti on taas ylpeä! Kotona taitoja ei ole sen koommin nähty...

 

Vatsantoiminta ei ole enää ongelma, eikä sitä jeesaavaa Pegorionia ole (juurikaan) tarvinnut käyttää. Toinen huolenaihe taas on painon putoaminen. Olin huomannut lapsen hoikistuneen entisestään ja neuvolassa todettiin painon pudonneen 400 grammaa! Pituutta oli tullut kuukaudessa puolitoista senttiä. Painoa oli siis 6410 g ja pituutta 68 senttiä. En sikäli ole huolissaan tytön siroudesta, mutta painon putoaminen ei kai ole järin tarpeellista... Normaalisti seuraava neuvolakerta olisi vasta neljän kuukauden päässä eli vuoden ikäisenä, mutta tyttö sai jälleen ylimääräisen seurantakerran kuukauden päähän.

 

Hetkonen! "Neljän kuukauden päässä eli vuoden ikäisenä". Täyttääkö tyttäremme neljän kuukauden päästä vuoden? Onko kesä jo ohi neljän kuukauden päästä?! Missä on edes kevät?

 

Uniasiat ovat ihan hyvin. Lapsi nukkuu parhaillaan ja itsekin voisin tehdä samaa, mutta kirjoitan vielä tämän...

 

Tyttö liikkuu ja tohottaa todella paljon ja se saattaa osaltaan selittää painon putoamista. Enää häntä ei voi huoletta jättää lelujensa pariin. Lelut ovat aivan toisarvoisia, kun paljon kiinnostavampienkin juttujen äärelle pääsee ihan itse! Kaksi ehdotonta suosikkia (minun näkökulmasta jo pakkomiellettä) ovat olohuoneessa, lelulaatikon takana jakkaralla oleva rehevä juoru-niminen huonekasvi sekä eteisessä lattialistapaketti, joka on muovikääreessä. Yhtenä iltana neidillä oli kädessä tupsu juorua ja kurkusta kaivoin yhden lehdenpalasen. Myöhemmin samana iltana kaivoin tytön  suusta palan muovia, joka oli peräisin listapaketista. Eilen laiton houkuttelevan listapaketin päähän isännän villasukan, mutta siitähän olikin kiva nyppiä pikkukätösillä sitä villanöyhtää ja laittaa suuhun. Joutais ne listat jo seinään!

 

Kyläpaikan eteisessä oli mahtavat isot peilit ja mattokin vielä!

Paras leikkikaveri!

Oho, vauvan kampaus...

Huomaa äidin imetystupsut ohimoilla. Kerrassaan valloittavat!
(Hiukset lähtivät, nyt ne kasvavat...)

 

Kahdeksannen kuukauden kuulumisiin kuuluu kahden makuuhuoneen remontin valmistuminen, wohoo! Paitsi ne listat toisesta huoneesta, heheh, legendaarista. Isännällä oli viime viikko isyyslomaa, joten "meillä" oli kätevästi aikaa remontoida. Makuuhuoneiden remontti tarkoitti siis tytön huoneen tapettien repimistä ja uudelleen maalaamista, samoin vierashuoneen. Meidän makuuhuoneen seinät valmistuivat jo aikaisemmin. Laitan kaikista kolmesta huoneesta kuvia, kunhan listat ovat paikoillaan ja kivat verhot (pestyissä?) ikkunoissa, mutta ohessa pari maistiaista vanhoista seinistä. Se keittiön kaakeleiden maalaus onkin sitten asia erikseen...

 

Vierashuone alkuperäisenä. Listat ehdittiin ottaa pois ennen kuvausta.
Yläpuoli kirjavaa tapettia, alapuoli maalia.

Lapsen huone ennen seinäpintojen uusimista. Vaalea oli tapettia, alapuoli maalia.

Nyt pää lyö sen verran tyhjää, että jätän kahdeksannen kuukauden kuulumisten kertomisen tähän. Jos joku tärkeä osio jäi kertomatta, kysy ihmeessä..

 

 

 

Rakas äitini, onnea onnea syntymäpäivänäsi! Ihanaa, että olet täällä.

 

 

Tunika legginseillä

Olen tähän asti pukenut tytölle enimmäkseen bodyja, housuja ja potkupukuja. Olen miettinyt, että mekot ja tunikat ovat jotenkin hankalia ja epäkäytännöllisiä, koska sylissä pitäessä ne kuitenkin runttaantuisivat kainaloihin ja niitä pitäisi jatkuvasti oikoa. Juuri tästä syystä olen todennut potkupukujen olevan huippuvaate, koska paketti on kompakti eivätkä edes sukat putoa.

 

Olen törmännyt myös vauvojen legginseihin, mutta en ole niitä koskaan ostanut. Jotenkin on tuntunut, että ne olisivat jotenkin ahtaat vauvan vyötäröltä. Sukkahousujen kanssa fiilis on pahempi... Sukkiksia ei olla puettu kuin juhlapäivinä -mekon kanssa.

 

Tyttären mummi ja ukki olivat taannoin Berliinissä ja toivat tuliaisiksi muun muassa tunikan ja legginsit! Nehän sopivatkin tytölle kuin nakutettu! Innostuin samantien piirtämään legginseistä ja tunikasta kaavat. Tunika oli lyhythihainen, joten jatkoin omassa versiossani hihat kokopitkiksi. Kaapeissa oli sopivasti mätsäävät kankaat, kuosikangas on niitä Oulun (Metsolan) tuliaisia.

 

Tein samanlaiset rypytykset lahkeisiin kuin "alkuperäisissä". Rypytys on tehty mun lempparimenetelmällä eli kieputtamalla ensin käsin ohutta kumilankaa puolaan ja sitten ompelemalla suoraa ommelta kankaan paraatipuolelta. Samaa rypytystä on myös tunikan hihansuissa. Näissä(kään) housuissa ei ole sivusaumaa, mikä tekee ulkonäöstä siistimmän ja kaavojen piirtämisestä vaikeamman. Housujen vyötärölle keksin laittaa kestovaipoistakin tutuksi tullutta joustavaa kanttinauhaa, jota ompelin kiinni venyttäen samalla kuin taitoin vyötärön käänteen. Ei purista ei!

 

 

Äid... lapsen lempparielukat, orava ja pöllö!

 

 



Kahdeksankuinen tyttönen oppi merkkipäivänsä kunniaksi nousemaan itse istumaan! Siitä ja muista tempuista lisää lähipäivinä perinteisessä kuukausipostauksessa. Huomenna on myös neuvola, toivotaan, että edes joku lisäsentti tai -gramma näkyisi mittareissa!

Kuorivaippa imuineen

Tyttäremme alkaa pikkuhiljaa kasvaa ulos vaipoistaan ja ompeluhuoneessa on jo jokusen viikon odottanut PUL-kankaat, tarranauhat, joustokanttinauhat, kuivaliinakankaat ja anopin vanhat pyyhkeet. Luettelo ei sen pidempi ole, kun kestovaippoja alkaa tehtailla. Edelliset itsetehdyt vaipat olivat taskuvaippoja, mutta tällä kertaa kokeilin ommella kuorivaippoja.

 

Ystäväni oli saanut ystävältään kassillisen käytettyjä ImseVimse-vaippakuoria ja -imuja, mutta ei ollut itse innostunut niitä käyttämään. Hän lahjoitti ne minulle ajatuksella vie pois nurkista kuleksimasta ja minähän vein! Kyseiset vaipat ovat olleet käytössä monta kuukautta ja niiden kätevyyden vuoksi ajattelin ommella samanlaisia. Löysin myös samoja ImseVimsejä kirpputorilta sekä sain toiseltakin ystävältä. Nyt kun ilmaantuisi samanlainen kassi isompia versioita...!

 

Kuorivaipoilla ja taskuvaipoilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Niiden kanssa on oppinut "pelaamaan", kun ominaisuudet ovat tutut. Kestovaippamaailman ulkopuolella eläville kerrottakoon, että kuorivaippa koostuu vedenpitävästä "kuoresta", joka tulee uloimmaksi sekä ihoa vasten tulevasta imukankaasta, joka nimensä mukaisesti imaisee nesteet sisäänsä. Kangas ei ole mitään superteknologian tuotetta vaan ihan vaan vaikka froteeta tai flanellia.

 

Taskuvaipassa kuorikankaaseen on ommeltu kuivaliinakangas ja niiden väliin muodostuu tasku, johon imukangas pujotetaan. Taskuvaipan pinta pysyy pidempään kuivana kuivaliinakankaansa ansiosta. Kangas on samaa mitä on urheiluvaatteiden sisäpuolella ja sen tarkoitus on päästää neste läpi, mutta pysyä kuivana ihoa vasten. Taskuvaippa pitää pestä kokonaan, jos tulee iso hätä, mutta kuorivaipassa riittää pelkän imun pesu (ellei ole tullut todella iso hätä). Kuorivaippa tosin tuntuu ihoa vasten kostealta, koska siinä ei (välttämättä) ole kuivana pitävää kangasta.

 

Toivottavasti selvitys ei ollut liian monimutkainen. Ompelemani vaipat ovat hieman sekoitusta molemmista. Niissä on PUL-kankaasta tehty kuori, froteinen imu ja ihoa vasten vielä kuivaliinakangas. Kuvat kertokoot enemmän. Ainakin Suuri Käsityö -lehdestä (2/2010) löytyy kaavat kestovaippoihin. Omat kaavani ovat yhdistelmä em. lehden kaavaa sekä vanhan vaipan mallia.

 

 

Vaippakuoren leikkelyä PUL-kankaasta.

 

PUL-kuori ennen ompelua. Pienet lipareet ovat vuotosuojat.

Joustavan kanttinauhan ompelua vuotosuojan suoraan reunaan.
Venytä ja ompele! Todella kätevää!

Selän kohdalta kanttinauha ommellaan venytettynä.

Ompelin joustavan kanttinauhan koko kuoren ympärille.

Tarranauhaa kuluu epäsuhta määrä. Iso ja pikku pätkä pehmeää puolta sekä kaksi pätkäparia
molempia puolia.

Kuori vailla kiinnitystarranauhoja.

 

Imuosaksi leikkasin anopin vanhasta froteepyyhkeestä kuoren muotoisen ja lähes yhtä ison "pohjan". Sen päälle ompelin suorakaiteen muotoisen lipareen. Toisen lipareen päälle ompelin kuivaliinakangasta (huom. karkeampi/reikäisempi puoli ihoa vasten), jotta vaippa tuntuu ja pysyy kuivempana ihoa vasten.





Reunat huolittelin saumurilla. Kuivaliinalipareen ompelin erikseen ompelukoneen
siksakilla hieman alemmas, ettei reunasta tulisi niin paksu.

 



Kokonaisuuden lopputulos oli lähes kuten pitikin. Vaipan jalka-aukoista tuli hieman liian suuret meidän sulosäärelle, mutta muutaman kilon päästä toimivat paremmin. Toisaalta vuotosuojista olisi voinut tehdä pidemmät, jotta ne olisivat ulottuneet ylemmäs.

 

Tilasin tarvikkeet Kestovaippakauppa.comista. Ompeluhuoneessa odottaa vielä iso pino erivärisiä kuorikankaita, jotka odottavat pääsyään vaipoiksi. Toivottavasti kuvista ja sepustuksista oli apua jollekin vaippoja tehtailevalle! Annan kyllä lisävinkkejä ja -neuvoja, jos on tarvis.

Iloinen Oulu

Olen muutamassa kirjoituksessa vähintään maininnut Oulun ajasta. Minun elämässäni Oulun aika tarkoittaa niitä kolmea ja puolta vuotta, jotka asuin ja opiskelin Oulussa. Lukion jälkeisen välivuoden jälkeen kyllästyin puuduttavaan varastoduuniin ja päätin hakea opiskelemaan ammattikorkeakouluun sosionomiksi. Olin kyllästynyt myös Helsinkiin, joten kaikki neljä hakukaupunkikohdetta olivat kaukana pääkaupunkiseudusta. Ensimmäisenä ollut Oulu kutsui minut pääsykokeisiin ja opiskelupaikka napsahti kertalaakista. Muutin 19-vuotiaana äidin ja isin helmoista Helsingistä Ouluun. (Hohoh, ei isillä ole helmoja.) 

 

Ensimmäinen vuosi tuntui vielä siltä, että aivan hyvin voisin jäädä kunnolla asumaan Ouluun, mutta viimeisenä vuotena kaipuu koti-Helsinkiin oli jo niin voimakas, että omille nurkille oli päästävä takaisin. Uusilla rakkailla Oulun ystävillä alkoi elämäntilanteet olla niin erilaisia kuin itsellä, että ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne oli vahva. Heillä oli jo entuudestaan "oma elämä", toisin kuin minulla, uuteen kaupunkiin yksinään muuttaneella. Olisin luultavasti kaivannut samassa tilanteessa olevaa ystävää, ikään kuin vertaistukea. Oulun ajoilta on jäänyt kymmenkunta rakasta ystävää, joiden kanssa ollaan edelleen yhteydessä. Muuttoauto Helsinkiin pakattiin samana viikonloppuna, jona sain valmiin sosionomin paperit käteen, joulukuussa 2006.

 

Nykyään puhun Oulun ajasta käsitteenä, tiettynä vaiheena elämästäni. Vaihe sisältää niin paljon ihania, hauskoja, pelottavia tai muuten vaan tunteellisia hetkiä, että niistä kirjoittamiseen menisi useampi päivä. Elo Oulussa oli pääosin villiä sinkkuaikaa ja välillä mietin, että tosiaan, opiskelin myös samalla... Useat lomat ja pidemmät viikonloput junailin takaisin äidin ja isin helmoihin ja tapaamaan niitä vanhoja ystäviä.

 

Oulun ajan jälkeistä Helsingin elämää on nyt takana seitsemän vuotta. Sinä aikana olen käynyt Oulussa vähintään kerran vuodessa, joinakin vuosina useammin. Majailen aina ystävien nurkissa, tosin yleensä olen saanut joko oman huoneen tai jopa oman kerroksen!

 

Tämä postauksen tarkoitus oli kertoa tyttären ja minun viime viikonloppuisesta Oulun reissusta, mutta alustuksesta tulikin tarkoitettua pidempi.. Opiskeluaikoina päätin, etten enää ikinä matkusta Oulu-Helsinki-väliä junalla, mutta tällä kertaa pyörsin päätökseni. Isäni oli menossa Rovaniemelle keilakilpailuihin ja hän pyysi meitä matkaseurakseen. Pääsin näkövammaisen isäni saattajana ilmaiseksi junalla ja lapsen lippu ei maksanut muutenkaan mitään. Kuuden tunnin Pendolino-matka meni yllättävän nopeasti ja oli kätevää, kun mukana oli toinenkin sylittelijä ja viihdyttäjä. Nyt oli myös aikaa junailla, koska aikana ennen tytärtä työvuorot sanelivat Oulun matkan pituuden enkä halunnut haaskata yhtäkään tuntia junassa istumiseen. Takaisin päätin kuitenkin tulla lentäen. Vauvan kanssa lentämisestä oli jo kokemusta neljän lennon verran Madeiran reissusta.

 

Matkustettaessa sylilapsen kanssa junassa tai lentokoneessa viihdykkeet ovat kaikki kaikessa. Pakkasin mukaan pieniä ja hyväksi havaittuja leluja, joita voi kyllästymisen iskiessä vaihtaa. Kätevimpiä ovat sellaiset (puru)lelut, jotka saa kiinnitettyä vaatteisiin. Kädestä tippuminen/tiputtaminen on jo sellaista hupia, että ahtaissa tiloissa lattialta nostelu on ensinnäkin hankalaa ja toiseksi ärsyttävää. Purkkiruoan lämmittäminen onnistuu ainakin junassa, mutta Madeiran lennolla taisin kysyä vain muovirasiassa olleen puuron lämmitystä, joka ei onnistunut. Lentokoneessa on kyllä kuumaa vettä tarjolla eli vesihauteessa purkkiruoankin lämmitys onnistuu. Madeiralle lentäessä sekoitimme puuron sekaan hieman kuumaa vettä, ettei ihan kylmänä tarvinnut syödä. Ennen lentoa Oulusta Helsinkiin hoidimme syömiset lentokentällä -tosin tunnin kestävällä lennolla ei ruokia ehtisi haudutellakaan...

 

 



Viimeksi kävin Oulussa viime vuoden alussa. Silloin minulla oli mukanani ultraäänikuvia pienestä tulokkaasta ja nyt mukanani oli kuvissa ollut vauva. Matkamme kesti neljä yötä ja olimme kolmessa eri majapaikassa. Useimmat Oulun ystävistäni näkivät tyttäremme vasta nyt ensimmäistä kertaa, mutta jotkut olivat nähneet hänet aikaisemmin käydessään Helsingissä. Useimmilla Oulun ystävilläni on myös omia lapsia, isoimmat jo eskarilaisia. Yhdessä ystävätapaamisessa vilskettä riitti, kun lapsia oli paikalla peräti seitsemän! Tyttömme pienimpänä tarkasteli menoa haltioituneena, mutta tyytyi hengailemaan sylissä tai lattialla.

 

Hyvät leikit uuden kaverin kanssa.

Kaikenkaikkiaan lapsi sopeutui maisemanvaihdoksiin todella hyvin. Uusia naamoja tuli jatkuvasti ja aluksi niitä oli turvallista tarkastella äidin sylistä, mutta pian hän oli kuin kotonaan. Mahdottoman hyväksi apuvälineeksi osoittautui jälleen kankainen matkasyöttötuoli, jota taidettiin käyttää lähes jokaisessa kyläpaikassa. Saimme jokaisessa yökyläpaikassa oman huoneen sekä kaksi vierekkäistä patjaa, joten oma rauha ja tilava nukkumapaikka olivat taatut. Yöt olivat katkonaiset sekä tytöllä että minulla. Hänen inahtaessa lykkäsin aina tissin suuhun, ettemme herättäisi talon muuta väkeä. Pari kertaa taisi silittely riittää.

 

Äitiyspakkauksen makuupussi toimi oivana reissupeittona/-pussina.



Majailimme myös Haukiputaalla. Kiiminkijoki näytti olevan kovassa käytössä.

 

Arkajalkana en uskaltautunut Kiiminkijoen jäälle, vaikka siinä näytti olevan melko tuoreita
moottorikelkankin jälkiä...

Suositut menopelit talvella: fillari ja moottorikelkka.

Ainolan puistossa.

 

Pitkän viikonlopun Oulun reissu meni kyllä todella jouhevasti ja mukavasti. Autolla matkustettiin silloin, kun löytyi turvakaukalo, mutta käytimme hyväksi myös julkista liikennettä. Paljon kuljimme myös jalan. Viimeisen päivän bonuksena pääsin käymään Metsolan liikkeessä, joka on ennen ollut Oulun keskustassa. Nykyisin Kempeleen Zeppelinissä sijaitsevasta Metsolasta löytyi kaksi kivaa kangasta, jotka odottavat (muiden projektien tapaan) pääsyä saksien ja saumurin väliin.



 

"Kato lapseni, toripolliisi!"

Minna huolehti musiikkikasvatuksesta.

 

 

Oulun ystäviä oli aivan ihana nähdä pitkästä aikaa. Toisaalta olisimme voineet olla reissussa pidempäänkin, mutta aloitellaan tätä kyläluutailua vain neljän yön reissulla... Juttua riittää aina ja tuntuu kuin jatkaisimme siitä mihin viimeksi on jääty, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi jopa toista vuotta. Olette tärkeitä ja rakkaita!

 

Oulusta tulee aina mieleen Ultra Bran biisi Hei kuule Suomi. Otsikko viittaakin biisin sanoihin:

 

Hei, hei, hei vaan Suomi
Hei joku Joensuu
Hei Oulu oot
Iloinen paikka ja kaupunki

 

Kotimatkalla.

 

Verho vaunuihin

Tämä projekti on odottanut valmistumistaan noin seitsemän kuukautta! Äitiystaipaleen alkuaikoina olin miettinyt miksi kaikissa vaunuissa oli joku rätti, riepu tai peräti peitto kuomuaukon edessä, mutta elokuun aurinko ja viimeistään talven ensimmäiset lumipyryt vahvistivat ajatusta verhon virittämisestä. Tyttärellä on aikaisemmin ollut vaunuissa verhona itse värjätty harso. Valkoisesta harsosta piti tulla oliivinvihreä, mutta haalistunut harmaa se minun silmiini oli... Aluksi harso oli kiinni pyykkipojilla, mutta myöhemmin halusin vaunuilmeestä mahdollisimman pelkistetyn, joten viritin harsoverhon kuomun sisäpuolelle lelussa olleella klipsillä.

Ruma harso alkoi pikkuhiljaa ottaa päähän ja sain vihdoin hyvän syyn viritellä uuden. Olimme lähdössä tyttöjen kesken Ouluun ja päätin saada verhon aikaiseksi ennen reissua. Ja viimeisenä iltana se valmistui.

Kangas on tavallista trikoota, muistaakseni Metsolasta. Isäntä puristi jollain kummallisella vehkeellä metalliset (kullan väriset, yök) renkaat verhon reunoihin. Irrotin tavallisista verhonipsuista ne kiskoissakulkemisosat pois ja laitoin nipsuosan verhon renkaisiin. Hieman häiritsee kullan ja metallin sävyerot, mutta sikäli täytyy olla lopputulokseen tyytyväinen, että kaikki tarvikkeet löytyivät kotoa.

Kuomun sisäosassa on kätevä ja ohut uloke/sauma, johon nipsujen hampaat
 istuvat täydellisesti.

 

Pendolino Ouluun odottaa matkustajiaan.

 

Tosi hyvin!

Niin useimmiten vastaan, kun joku kysyy, että "Miten teillä menee?" Tosi hyvin, ihan hyvin. Niinhän sitä yleensä kuuluukin vastata. Kysymys on yleensä osoitettu minulle ja tyttärelle, koska enimmäkseen kahdestaan liikumme ja enimmäkseen minä häntä hoidan. Vastauksen sävy ja jatko riippuu paljon kysyjästä. Jos kysyjä on on harvakseltaan nähty naapuri tai vaikka (vanhempieni) perhetuttu, vastaus jää yleensä tuohon, ellei jatkokysymyksiä seuraa. Lähemmille ihmisille vastaus useimmiten jatkuu, tosin hieman tunnustellen ja tilannetta lukien.

 

Päätin jo ennen lapsen syntymää, että jos joku kysyy minun kuulumisiani, koitan olla selvittämättä lapsen arkirutiineja. Vaikka tytön elo on aika pitkälti myös minun eloani, haluaisin pitää yllä illuusiota, että olen muutakin kuin lapseni vanhempi. Haluaisin, että minulla on muitakin kuulumisia kuin lapsen yöunet, lapsen syöminen ja lapsen konttaamaan oppiminen.

 

Mutta nyt kun otettiin puheeksi ne lapsen yöunet... Toki kaikki tytön tekemiset ja tekemättäjättämiset liittyvät ja kuuluvat minulle. Toki ne vaikuttavat omaan jaksamiseeni ja niihin muihin kuulumisiin. Taisin kyllä paukutella henkseleitä turhankin innokkaasti tytön ensimmäiset kuukaudet. Hänhän siis nukkui 6-10 tunnin yöunia ensimmäiset neljä kuukautta ja itse voin paremmin kuin koskaan. Kolmivuorotyössä olin tottunut epämääräiseen ja epäterveelliseen unirytmiin, mutta nyt pienen vauvan kanssa sain säännöllisen ja terveellisen päivärytmin pitkine katkeamattomine yöunineen.

 

Olen vähän sitä sorttia, että jos menee hyvin, niin vastoinkäymisiä on varmasti odotettavissa. Ei aina vaan voi mennä hyvin. Mutta pessimistiksi en kuitenkaan tunnustaudu. Hyvin nukuttujen kuukausien jälkeen olin jo varma, että ei näitä ikuisuuksiin kestä. Ajattelin, että viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö oppii liikkumaan heikkenevät myös yöunemme. Ja niinhän siinä kävi. Yöheräilyjä on muutaman kuukauden aikana ollut yhdestä viiteen joka yö. Yöunien keskeytyminen tuntuu todella pahalta ja aamuisin sängystä ylös nouseminen on lähes helvetillistä.

 

Olisihan minulla mahdollisuus nukkua päiväunia kaksi kertaa päivässä. Olen kuitenkin valinnut omalla kohdallani päiväunettomuuden, koska yleensä toisten päiväunien aikaan olemme lenkillä ja toisten aikaan haluan tehdä niitä omia juttuja. Omia juttuja pystyn kyllä tekemään tytön ollessa hereilläkin, mutta silloin minun täytyy olla koko ajan tavoitettavissa ja valmiudessa.

 

Äitini jaksaa aina muistuttaa kuinka hyvin minulla on asiat. Tässä vaiheessa hän oli ollut töissä jo monta kuukautta ja minä olin ollut perhepäivähoidossa. Tuntuisi kyllä karmealta nukkua lyhyitä pätkiä koko yö, herätä kukonlaulun aikaan lähteäkseen töihin ja viedäkseen vauvan hoitoon.

 

En kerta kaikkiaan saisi valittaa! Tyttö viihtyy edelleen päivisin todella paljon lattialla omien lelujensa kanssa. Olen monesti potenut huonoa omaatuntoa siitä, että jätän hänet lattialle touhuamaan tyytyväisenä ja teen itse omia juttujani. Toki lapsi on aina samassa huoneessa kuin minä ja höpöttelen hänelle niitä näitä. Sain todellisen iskun vyön alle, kun luin parilta nettisivulta, että yksi syy vauvan unenlaadun heikkenemiseen saattaa olla se, ettei häntä pidetä tarpeeksi sylissä! Olin aivan murtunut, paska äiti, jättää nyt pienen lapsen lattialle! Vauvoilla on kuulemma joku sylittelykiintiö (vai mikä lie) ja jos se ei päivällä täyty, niiden on saatava kiintiö täyteen yöllä.

 

Toisaalta läheisyyskiintiössä on varmasti myös perää. Muutama kuukausi sitten, kun tyttö oppi kääntyilemään ja leikkimään vatsallaan, hän myös viihtyi lattialla enemmän. Samaan syssyyn tuli myös kiinteät ruoat ja niiden myötä imetyksen väheneminen. Sylissäoleminen siis väheni ikään kuin luonnostaan ja minähän otin kaiken irti siitä, että lapsi hengaili tyytyväisenä lattialla. Täytyy tässä vaiheessa sanoa, että tietenkin minä tytärtäni myös sylissäni pidän. Imetän häntä edelleen monesti päivässä, halimme, leikimme ja höpsöttelemme. Onhan hänellä myös isä, isovanhemmat, tädit, kummit ja ystävät, jotka tekevät näitä samoja juttuja. Paitsi imettävät, ehe-ehe.

 

Yön heräämiset olen hoitanut useimmiten imetyksellä. Joskus lapsi hiljenee omaan sänkyynsä silittämällä tai sylissä hyssyttämällä. Jos vuorotyötä tekevä isäntä menee aamuvuoroon, nostan hänet herkemmin rinnalle joka kerta kun hän inahtaa, ettei isännän(kin) yöunet häiriinny. Viime viikolla laitoimme ensimmäistä kertaa toiseen huoneeseen isännälle patjan lattialle.

 

Olen halunnut opettaa tytön nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä. Ennen hän on aina nukahtanut rinnalle meidän sänkyymme, josta hänet on nostettu omaan sänkyynsä, kun me menemme nukkumaan. Huuto on kova, kun hänet laittaa hereillä omaan sänkyynsä. Hän saattaa hetken siellä höpsötellä itsekseen, kunnes tajuaa, että yksinkö pitää nukahtaa, ilman tissiä! Jonkinlaista unikoulua olisi varmasti tarpeen pitää jossain vaiheessa, mutta siihen pitäisi perehtyä vielä tarkemmin. Joitakin konsteja olen kokeillut ja välillä ne toimivat: käden pitäminen harteiden päällä ja selän silittäminen. Ainakin yhden yöimetyksen seitsenkuinen taitaa vielä tarvita.

 

Eilen illalla tyttö itki toista tuntia. Silittelin, paijailin, lauloin, imetin nojatuolissa, poistuin huoneesta, pidin kättä lapsen ulottuvilla/päällä, hyssyttelin ja sylittelin. Ainoa mikä sai huudon loppumaan ja neidin nukahtamaan oli imetys meidän sängyllä, josta nostin hänet omaan pinnasänkyynsä nukkumaan. Painelin nukkumaan varapatjalle toiseen huoneeseen. Tyttö heräsi ensimmäisen kerran vasta puoli kolmelta, jolloin isäntä toi hänet tissille ja minä vein imetyksen jälkeen omaan sänkyynsä. Toisen kerran tyttö heräsi joskus kuuden jälkeen, jolloin itse könysin omaan sänkyymme, jossa tyttö jo odottelikin... Vain kaksi herätystä!

 

Luulenpa, että tässä tarvitaan vaan niin järkähtämätöntä sinnikyyttä, päättäväisyyttä ja ennenkaikkea yhteistyötä että juuri nyt meillä ei ole siihen rahkeita. Tai edes vilpitöntä tahtoa? Jos jollain on antaa supervinkkejä tai taikatemppuja niin otamme mielellämme vastaan!

 

Mutta siis. Hyvin menee. Ei välttämättä tosi hyvin, mutta ei kai sitä tarvitsekaan. Välillä pitää saada rätkyttää. Tälle päivälle onnellisuutta tuovat isännän vapaapäivä, kotiovelle tuotu kylmälaukullinen viinimarjoja (superkiitos E, A ja J!) ja pilvetön taivas aurinkoineen. Ja tietenkin tuo maailman ihanin, hassuin, rakkain, söpöin ja höpsöin pikkutyttö.