Sattuu ja tapahtuu

Tällä kirjoituksella ei ole varsinaista aihetta. Kirjoitettavaa on siitä, tästä ja tuosta. Ensimmäisenä ajattelin päivittää teille tyttären unitilannetta. Yöimetyksen lopettamisen jälkeen Inka nukkui yönsä loistavasti ainakin viikon. Nyt on lähes viikko mennyt niin, että likka herää yöllä itkemään, mutta tyyntyy pian sylissä hyssyttelemällä ja jatkaa uniaan omassa sängyssään. Seuraava herääminen onkin yleensä siinä puoli kuuden ja puoli seitsemän hujakoilla! Siihen aikaan aurinko jo paistaa täydeltä terältä ja likka tosissaan vaatii saada jo maitoa. Joskus käy hyvä tuuri ja tyttö nukahtaa vielä rinnalle (jess!?) ja minä saan jatkaa uniani.

 

Olen todella aamu-uninen ja aikaiset herätykset tuntuvat välillä todella raskailta. Usein kidutan itseäni menemällä pötköttelemään eteisen tai Inkan huoneen pehmeälle matolle samalla, kun Inka leikkii ja tassuttelee ympäriinsä. Vaikeinta on siihen aikaan aamuyöstä pitää silmiä auki, mutta heti kun nousen pystyyn niin olen aivan hereillä. Miksi sinne matolle pitää käydä pötköttelemään..?! Ja tosiaan, meillä on nykyään eteisessä ihana uusi harmaa matto ja Inkan huoneessa on samantapainen ruohonvihreä matto. Inka-raukka on joutunut hengailemaan kylmillä lattioilla ja nyt itsekin olen vasta innostunut olemaan enemmän lattian tasolla, koska on pehmeä ja lämmin matto alla...

 

Pehmeällä matolla on myös hyvä pyllähdellä! Inkan siis. Hänen lempitouhunsa taitaa olla tällä hetkellä se, että minä pötköttelen lattialla ja hän nousee minua vasten seisomaan. Hän riemastuu itsekin uudesta taidostaan ja innostuu päästämään toisen käden irti! Hän siis seisoo yhdellä kädellä! Lauantaina kävimme mummilassa ja siellä hän keksi nousta portaita vasten. Inka katseli yläkertaan päättäväisin mielin, mutta ei päässyt (vielä/onneksi) ensimmäiselle askelmalle. Polvi kyllä nousi siihen malliin, että kohta mennään!

 

Seisoskelutreeniä mummilassa.

 

 

 

Kävimme mummin ja ukin kanssa lauantaina Uutelassa järjestelyllä Aurinkokävelyllä. Aurinkoa ei varsinaisesti näkynyt, mutta kävelyä oli sopivasti. Hiekkapolun varrelta löytyi kaikenlaisia esittelykojuja ja alansa asiantuntijoita. Me keskityimme metrilakuun (namnam!) ja maisemien katseluun. Näissä samoissa maisemissa kävimme isännän kanssa kävelemässä viime elokuussa, jolloin olimme vielä kaksin...

 

 

Keinuminen taitaa olla yksi joka lapsen lempipuuhista. Meidänkin lapsi siitä nauttii kovasti. Kun keinumiseen yhdistää kukkuu-leikin, saa varmasti kikatuksen aikaiseksi. Mikä vilpitön riemu!

Mummilan pihalla.

 

Kun tapahtuu niin kai sitä välillä sattuukin. Laittelin tänään pyykkejä narulle ja tyttö tapansa mukaan auttoi äitiään. Hän nosteli märkiä pyykkejä korista ja seisoskeli sen laitaa vasten. Yhtäkkiä kävi humps vaan, kun tyttö olikin kellahtanut laidan yli koriin naama edellä! Parku oli karmaiseva! Ylähuulesta tuli hieman verta, hampaat taisivat osua siihen. Lohduttelun jälkeen huuhtelin suuta kylmällä vedellä ja pian neiti rauhoittuikin ja tahtoi rinnalle. Juominen sujui ongelmitta (samoin iltapuuron syönti), joten tuskinpa sen isompaa vahinkoa suuhun sattui. Molemmat säikähdimme todella!

Pottarintamalle kuuluu uutta. Inka on nyt kahdesti kakannut pottaan! Äiti on niiiiiin ylpeä! Eihän hän sinne itse hakeudu, mutta rupsuttelun jälkeen olen kiikuttanut hänet potalle toimittamaan asian loppuun. Joka päivä pottaan tutustumme ja pidämme sitä ystävänä. Täytyy myöntää, että ensimmäisestä kerrasta otin jopa kuvan, mutta valitettavasti jätän julkaisematta. Mutta toki näin tärkeä asia piti jakaa!

 

Lähipäivinä on taas touhuttu paljon. Takana on pari reissua pääkaupunkiin, lounastelua keskustassa, luuhailua ostoskeskuksessa, työhaastattelussa piipahtamista, jätskejä Espalla. Reissu naapuripitäjään Espooseen ihailemaan ystävän ihanaa kasvavaa vauvakumpua. Ystäviä lapsineen meillä ja pihalla. Ai että, kesä!



Yhdeksäs kuukausi

Tyttäremme täytti viisi ja puoli tuntia sitten yhdeksän kuukautta. Inka on oppinut uusia taitoja, temppuja ja vinkeitä, jotka vuorotellen naurattavat ja huolestuttavat, mutta pääasiassa saavat vanhemmat ylpeiksi. Inka treenasi pitkään konttaamista, mutta liukkaiden lattioidemme vuoksi hän tyytyi vauhdikkaaseen ryömimiseen tai pikemminkin itsensä raahaamiseen. Matoilla konttiminen onnistui, mutta kotoamme kun ei niitä löydy niin eteenpäin pääsi kätevästi maha maassa.

 

Ilmojen lämmettyä olemme olleet enemmän omalla pihalla ja nurmikolla konttaaminen onnistuu myös! Inka näytti saavan oikein ahaa-elämyksen, kun tajusi pääsevänsä konttaamalla kunnolla eteenpäin. Nykyään hän ei muuta teekään, kun konttailee ympäriinsä, myös sisällä! Hän kantaa usein suussaan jotain lelua, mieluiten omaa turkoosia tossuaan. Pieni näyttää olevan niin tohkeissaan uudesta taidostaan. Hän myös nousee seisomaan tukea vasten, hoitolaukku näyttää olevan tukiesineistä suosiossa, samoin sohva ja äidin lahkeet. Seisominen on kyllä todella huteraa ja yksi huolestumisen aiheista... Useimmiten seisominen päätyy melko hallitsemattomaan pyllähdykseen.

 

Tässä välissä mainittakoon, että naapuriin rakennetaan taloa ja näyttäisi/kuuluisi olevan paalutus käynnissä! Inka nukkuu terassilla ja itkuhälytin reagoi vain paalutusääneen.. Neiti näyttää olevan syvässä unessa. Kävin äsken laittamassa hänelle kuulosuojaimet eikä hän herännyt siihenkään. Järkyttävän ärsyttävä meteli!

 

Kirjoitin pari viikkoa sitten yöimetyksen lopettamisesta. Se oli ehdottomasti paras päätös pitkään aikaan! Kanniskelimme ja hyssyttelimme rintaa hamuavaa ja parkuvaa neitiä muistaakseni vajaa viikko ja sitten hän hoksasi öiden idean: silloin nukutaan! Nyt hän on nukkunut pitkiä yöunia ainakin viikon ja minä alan olla taas oma (ihana) itseni! Viime yönä Inka hemmotteli äitiään kymmenen tunnin yöunilla, joista minäkin nukuin yhdeksän. Inka on myös alkanut osoittaa väsymyksen merkkejä aikaisemmin. Ennen hän saattoi mennä yöunille kymmenen ja kahdentoista välillä, mutta eilen hän nukahti yhdeksältä. Uskon myös ulkoilmassa touhuamisen vaikuttavan hyviin yöuniin. Inka nukkuu koko yön omassa pinnasängyssään, joka ainakin toistaiseksi sijaitsee meidän makuuhuoneessamme.

 

Neuvolassa arveltiin, että Inka luultavasti ottaa "yöllä menetetyn" maidon päivällä takaisin ja niin tuntuu käyneen. Hän vaatii maitoa vahvemmin kuin ennen ja melko pian syönnin jälkeen. Ennen saattoi mennä pitkään ennen kuin itse muistin antaa jälkkärimaidot. Välipalamaidot maistuvat myös hyvin.

 

Eilen olimme jälleen ylimääräisellä neuvolakäynnillä. Vieläkään Inka ei päässyt seiskasarjaan: pituutta oli sentti enemmän kuin viimeksi eli 69 senttiä ja painoa edelleen alle seitsemän kiloa. Neuvolan lääkäri oli määrännyt Inkan keliakiakokeisiin ja kävimme Peijaksessa verikokeissa monta viikkoa sitten. Tulokset olivat viitearvoissa eli ei neidillä mikään keliakia ole. Tosin minkäänlaisia oireitakaan ei ole ollut... Neuvolassa todettiin jälleen Inkan nyt vain olevan siro ja pienikokoinen. Syytä huoleen ei siis ole. En kyllä ole osannutkaan olla huolissani. Parempi olla tyytyväinen hyvästä järjestelmästä ja tarkasta seurannasta. Heinäkuun alussa mennään mittauksille taas, varmuuden vuoksi...

 

Neuvolan jälkeen jäimme ensimmäistä kertaa neuvolan vieressä sijaitsevaan asukaspuistoon. Inka nautti keinumisesta ja hiekkalaatikolla istumisesta. Neljä-viisivuotias poika ajeli puiston pyörällä ympäriinsä ja kertoi minun olevan rosvo. Hän tuli laittamaan minulle mielikuvituskäsiraudat käsiini: "Tsik tsik, sä et voi nyt antaa vauhtia tolle!" Mua vähän hihitytti.

 

Inka oli ensimmäistä kertaa yökylässä viikko sitten! Isäntä oli illan töissä ja minulla oli aikeita mennä ystäväni 30-vuotisbileisiin. Inkan oli aluksi tarkoitus jäädä kotiin hoidettavaksi, mutta lapsenvahtien pyörämatka venyi arvioitua pidemmäksi, joten päätin viedä Inkan mummolaan, jotta ehdin olemaan juhlissakin. Mummo ja pappa ovat tottuneita Inkan kaitsijoita, joten sinne pystyin vain heittämään Inkan heille kasseineen päivineen. Toisessa tapauksessa ohjaus, selostus ja tavaroiden näyttäminen olisi vienyt liikaa bailausaikaa... Juhliin menin tosin autolla ja olin kotona ennen puolta yötä. Tuntui vähän kummalliselta olla kotona ilman Inkaa, illalla ei tarvinnut hissutella ja sai kolistella ihan rauhassa.

 

Pienen pieni omatunto myös kaihersi, koska tuntui, että olin vienyt Inkan yöhoitoon turhaan. Enhän minä ollut edes nauttinut haaveilemaani kylmää valkoviiniä ja tulin itse kotiin yöksi. Aamulla heräsin puoli yhdeksältä aivan hädässä, että nyt se likka itkee mummolassa, kun en ollut pakannut maitoa tarpeeksi ja just nyt sillä on kauhea jano ja kauhea ikävä äitiään ja pakko lähteä nyt ja missä on vaatteet eiku kännykkä voi ei se itkee ihan varmasti siellä nyt voi eiii! Tekstasin äidilleni, että puen päälle ja lähden tulemaan. Isäni soitti takaisin, että mene rauhassa takaisin nukkumaan, siellä he vasta aamupuuroa nauttivat ja maito oli lämpenemässä... Huhh!

 

Inka oli nukkunut mummolassa(kin) koko yön heräämättä! Mummo oli pedannut hienon pedin seinän, kirstun ja lipaston väliin, mutta neiti ei ollut siinä suostunut nukkumaan. Sen sijaan sänkypaikka omissa matkarattaissa kelpasi mainiosti. Aamulla neiti oli niissä inahtanut ja mummo oli nostanut neidin vielä viereensä jatkamaan unia... Tällä hetkellä harkinnassa on matkasängyn hankkiminen ja maidonkorvikkeeseen tutustuminen. Taitaa mummo ja pappa saada toistekin pienen yökyläilijän!

 

Inka mummolassa keinumassa.

 

Pistorasiat odottavat suojuksia...

 

Tadaa!

 

Nyt syntymästä on kulunut jo yhdeksän kuukautta ja yhdeksän tuntia... Pätkissä kirjoitellaan, kun tarinan rakasta päähenkilöä on palveltava. Hän heräsi uniltaan, söi ja tällä hetkellä tohottaa eteisessä kengännauhojen kanssa. Taidamme pukea päälle ja mennä ihmettelemään mitä pihanurmelta löytyy. Toivottavasti naapuritontin paaluttajat eivät nakuta koko päivää...

Elämä siirtyy pihalle

Olen aina pitänyt talvesta, kylmästä ja lumesta. Tämä talvi oli yksi niistä harvoista, joina todella odotin kevään tuloa ja lumien sulamista. Tämä oli ensimmäinen kevät tässä talossa ja ensi kertaa näemme pihamme heräävän talven jäljiltä. Kirjoitin aiheesta pari viikkoa sitten ja silloin pihallamme oli vielä nökäre lunta!! Enää lumesta ei ole tietoakaan, kun pihamaalla on jo makoiltu ja leikitty.

 

Haaveilin vieväni herkutteluevästä tarjottimella ulos ja haave on toteutunut! Ei tosin samoilla herkuilla mitä kuvailin, mutta ulkona on syöty välipalavoikkareita, päivällisiä ja jätskiä. Tarjottimella kannettuna! Vielä en ole löytänyt (enkä etsinyt) sitä unelmieni kuositarjotinta, mutta joskus sillä vielä sorbetit ulos kannan.

 

Taloamme kiertää pehmeä nurmikko, joka on paikkapaikoin sammaloitunut. Etupihalla on hiekkapohjainen parkkipaikka, johon mahtuu mukavan rennosti ajettuna ainakin viisi autoa. Edellisten asukkaiden jäljiltä on jäänyt tontin rajalle isot sora-, hiekka- ja multakasat, jotka toivottavasti hyödynnetään ennen kuin naapuritontille rakennetaan talo. Toistaiseksi niitä on hyödynnetty vain kiipeämistarkoituksessa. Isäntä pyöritteli ja kantoi ison röykkiön jättikiviä meidän puolelle turvaan... Meidän tontilta ne tosin ovat peräisinkin.

 

Tontti tuntuu kevään tullen huomattavasti isommalta, koska nyt pystyy kiertämään tontin rajat ja talon näkee hieman kauempaa. Talvella taloa näki tasan yhdestä suunnasta, parkkipaikalta.

 

Lämpiminä päivinä olen ollut niin fiiliksissä, kun talossamme on ollut ystäviä ja sukulaisia. Olen varmaan hokenut kyllästymiseen asti, että "Ompa ihanaa! Ai että, ompa ihanaa vaan olla ja hengailla! Ihanaa, että olette täällä! Vitsi mikä ihana ilma!" Ystäväni mainitsi kertoneensa meiltä lähdettyään miehelleen, että "Olipa ihanaa nähdä Pingale niin onnellisena".

 

Olemme hengailleet erilaisilla kokoonpanoilla pihalla, portailla, hiekkakasoissa. Inka on saanut ensikosketuksensa tonttiimme (joka on itse asiassa tila...) ja on aivan mielissään uusista maisemista ja tuntemuksista, joita saa peuhatessaan nurmikolla. Kaikkea pitää maistaa, mutta toistaiseksi suuhun ei ole eksynyt kuin sammaleen riekaleita, kuivuneita lehtiä tai pikkurisuja. Etanoita ja kotiloita löytyy aivan puistattavan paljon, mutta vielä ei ole neidin suusta tarvinnut sellaista kaivaa. Kopkop.

 

Valitettavasti kuvat ovat todella yksitoikkoisia... Voin joku päivä kuvata pihaa enemmänkin. Puissa ja pensaissa on jo isot silmut, nurmi vihertää ja maasta on noussut vaikka mitä!

 

 

"Oho, kuivunut lehti...

...maistan...

...njääh... Kuivaa".

 

Ystävän lapset valloittavat hiekkakasat. Inka tyytyy konttaamaan nurtsilla.



Mummo on leikittämässä Inkaa, kun äiti muka siistii pihaa...

Hei Hiekanmuru, kiitos piposta!

Ps. Inka konttaa, nukkuu yönsä ja on ollut jo yökylässä. Niistä lisää perinteisessä kuukausipostauksessa!

Tämän blogin sadas postaus

Nyt loppui kikkailu kaksisanaisilla otsikoilla! Välillä olen jopa jättänyt kirjoittamatta jostain asiasta, koska en ole osannut tiivistää otsikkoa kahteen sanaan.. Mistä sellainen päähänpisto aikoinaan edes tuli? Keksin jonkun haasteen elämään ollessani viimeisilläni raskaana...?

 

Tämä on tosiaan jo sadas postaus. Kirjoitin ensimmäisen tekstin viime kesänä, heinäkuun puolessa välissä. Laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa, mutta tytär syntyikin vasta kuukauden päästä. Vaikea kuvitella, että olen kirjoittanut jo sata tekstiä! Sata on tosi monta! Olen jopa yllättynyt, että kirjoitan vieläkin eikä innostus ole lopahtanut.

 

Luulen, että syy innostukseen on lukijoissa. Vaikka sivun oikeassa reunassa näkyy kahdeksan kirjautunutta lukijaa, tiedän, että heitä on enemmän. Olen kuullut yllättäviltäkin tahoilta, että he lukevat kirjoituksiani ja pitävät niistä. Lukijoina on ystäviä, kavereita, perheenjäseniä, isovanhempia, tuttuja, perhetuttuja, ystävien perheenjäseniä ja toivottavasti myös paljon tuntemattomia! Välillä jopa hämmentää, että joku on kiinnostunut juuri minun asioistani ja tietää mitä minulle kuuluu ilman että olemme nähneet pitkään aikaan.

 

Tämä tuo välillä myös haasteita, koska en tiedä ketkä ystävistäni lukevat blogiani ja ketkä eivät. Vaihtaessamme kuulumisia saatan alkaa selittää jostain asiasta, mutta tuntuu hölmöltä selittää koko asia, jos toinen on jo sen lukenut. Huomaan monesti käyttäväni puheessa jopa samoja ilmaisuja, joita olen juuri kirjoittanut ja tämä jotenkin tuplaa hölmöyden! Keksin jonkun nasevan ilmauksen jollekin asialle ja toistan sitä sekä tekstissä että puheessa... Tuntuisi hölmöltä myös joka kerta kysyä blogini lukemisesta, koska en missään nimessä halua luoda kenellekään ystävälleni siitä paineita! Ei kaikkia todellakaan tarvitse kiinnostaa vauvojen kirjavat trikoovaatteet, iltapalaksi syömäni lettuläjä tai ruikutus kenenkään yöunista.

 

Olen itse todella huono lukemaan blogeja. Niitä on varmasti netti pullollaan, mutta olen muutenkin todella huono/laiska käyttämään nettiä. Luen lähinnä ystävien kirjoituksia ja paria kuuluisampaa (vauva)blogia. Toisaalta en edes haluaisi löytää enempää mielenkiintoisia blogeja, koska pelkään jääväni niiden pauloihin enkä myöskään haluaisi istua koneen ääressä yhtään enempää... Herkkinä hetkinä olen saanut pahoitettua mieleni, koska olen lukenut todella raadollisia kommenttiosioita jonkun blogista. Olen kuvitellut olevani maailman paskin äiti, koska olen rääkännyt tytärtäni kantamalla häntä rintarepussa. Onneksi äitiys-itsetuntoni on noussut kohisten ja nykyään ainoa reaktio kyseisiin kotkotuksiin on korkeintaan syvä huokaus. Silloin tällöin selailen joitain muita blogeja, mutta enimmäkseen keskityn itsekkäästi omiin kirjoituksiini.

 

Bloggaamisesta on tullut yllättävän rakas harrastus. Kirjoittaminen on ollut aina minulle mieluisaa, helppoa ja jotenkin tyydyttävää. Pidän kirjoittamista hyvin terapeuttisena ja henkilökohtaisena. Ihan kaikkea elämästäni en toki tänne voisi kirjoittaa, mutta hyvin herkkiä ja henkilökohtaisia asioita olen täällä kyllä puinut. Pystyn kyllä puimaan niitä myös kasvotusten, mutta kirjoittaessa sanavalintoja pystyy harkita paremmin. Toisaalta äänensävyn, painotuksen ja kiihkon lukeminen rivien välistä on lukijan vastuulla, mutta toki osansa on myös kirjoittajalla...

 

Kirjoitin kerran pitkän tekstin, mutta en koskaan julkaissut sitä. Sen otsikko oli muistaakseni Äitiyden kilpajuoksu. Kirjoitin sen hyvin tuohtuneena, järkyttyneenä ja hämmästyneenä. Teksti käsitteli äitiyden valintoja, joita osa ihmisistä tuntuu pitävän hyvin mustavalkoisina. Teksti taisi saada alkunsa tuosta rintareppuahdistelusta. Kukaan ei siis ole ahdistellut minua henkilökohtaisesti vaan tuntemattomien ihmisten kirjoitukset toisilleen saivat minut ahdistumaan omista valinnoistani. Ystäväni sanoja lainaten: "En ole joko tai -äiti vaan sekä että -äiti".

En julkaissut tekstiä, koska seuraavana päivänä teksti näytti liian henkilökohtaiselta ja jotenkin liian mielipidepitoiselta muutaman kuukauden ikäisen vauvan äidin kirjoittamaksi. Onneksi minulla on tärkeää elävää vertaistukea, eikä minun tarvitse tukeutua anonyymiyden taakse verhoutuneiden ihmisten ajatuksiin. Asiaa on ruodittu niin monilla palstoilla, etten heitä soppaan enää omaa lusikkaani.

En tiedä mihin suuntaan blogini on menossa, mitä siltä odotetaan tai mitä toivotaan jätettäväksi vähemmälle. Aiheet ovat poukkoilleet suolaherkuista trikoolegginseihin ja kaakelimaaleista kakkavaippoihin. Ja mitä todennäköisimmin tulevat jatkossakin poukkoilemaan. Otan mielelläni ideoita ja palautetta vastaan! Te lukijat teette tästä kirjoittelusta nautittavaa ja erityisesti palkitsevaa. Jos ei yksikään lukisi tätä, Pingale voisi olla välillä aika hädässä ajatustensa kanssa. Tai pikemminkin isäntä...

Pannari raakamaidosta

Muutaman minuutin kävelymatkan päässä meidän kotoa on Bisan maatila. Olen suunnitellut kaikki täällä asutut viisi kuukautta hakevani sieltä raakamaitoa, mutta tänään sen vihdoin tein! Maidon haku on muka jäänyt siihen, ettei minulla ole suurisuista isohkoa astiaa (kannua, pulloa, kanisteria tms.) enkä ikinä muista ostaa sellaista. Isännän sisko oli poikaystävänsä kanssa meillä yökyläilemässä ja hän toivoi käyvämme Bisan tilalla. Ja sitten piti tosissaan miettiä millaiseen astiaan maitoa hakisimme. Ja olihan niitä astioita! Keksin ottaa mukaan puhtaan marjastusämpärin, mutta sen sisältä löysinkin pienemmän kolmen litran kannellisen marjastusämpärin, joka oli kuin tehty maidonhakutarkoitukseen!

 

Raakamaito on siis täysin käsittelemätöntä maitoa, se on ainoastaan jäähdytetty. Yksi raakamaitolitra maksaa Bisan tilalla 1,20 euroa eli hinta on mielestäni todella edullinen. Raakamaidon on puhuttu sopivan myös laktoosi-intolerantikoille. Porukastamme löytyi kaksi laktoosirajoitteista, joten mielenkiinnolla odottelemme maidon vaikutuksia pannarin syönnin jälkeen...

 

Raaka-, tinki- tai tilamaidon säilyttämisessä kylmäketjun katkeamattomuus on kaikki kaikessa. Maitoa ei ole pastöroitu eli kuumennettu, joten se pilaantuu herkemmin, jos kylmäketju katkeaa tai maitoa säilytetään likaisissa astioissa. Suositeltavaa myös on, että raakamaitoa haetaan mieluummin useammin ja pienissä erissä kuin paljon ja harvoin. Muilla (autolla tulleilla) maidonhakijoilla oli mukanaan asiaankuuluvasti kylmälaukkuja ja -kalleja, mutta me uskaltauduimme kipittämään kotiin pelkän ämpärin kanssa.

 

Maistoin tänään oikeaa maitoa tietääkseni ensimmäistä kertaa elämässäni. Maito oli raikasta, kylmää, rasvaista ja maistui ohuelle kuohukermalle! Päätimme tehdä raakamaidosta pannukakkua ja pöydässä herkuteltiin myös raakamaitoon tehdyllä kaakaolla. Täytyy kyllä sanoa, että tämä pannukakku oli ehdottomasti herkullisinta mitä olen eläessäni syönyt! Taisin syödä neljä (vai jopa viisi?!) isoa palaa ja hyvin näytti maistuvan muillekin. Pannarin kaveriksi laitettiin naapurin Ailan tekemää kirpsakan makeaa ja kylmää omenahilloa, joka sopi lämpimän pannukakun kanssa täydellisesti. Isäntä kaivoi kaapista myös vaahterasiirappia ja siihen dippaamalla pannari maistui myös mainiosti.

 

Kerrankin tein jotain ohjeen mukaan ja kerrankin on sellainen teille jakaa. Ohje on isäni antama, paras pannariohje, joka ehdottomasti vielä parani raakamaidon ansiosta!

 

Pannukakku

• 1 litra (raaka)maitoa
• 4 kananmunaa
• 2 dl sokeria
• 1 tl suolaa
• 100 g voisulaa
• 5-6 dl jauhoja
• 2 tl vaniljasokeria

Vatkaa ainekset sekaisin, kaada leivinpaperin päälle uunipellille ja paista 200 asteessa puolisen tuntia. Ohjeesta tulee kaksi pellillistä pannukakkua eli halutessasi voit puolittaa ohjeen.

 

 

 

Maidonhakureissulla moikattiin myös tilan hevosta.

 

Maidosta osa jaettu jo kavereille.

 

Mekko pehmopupulle

Ystäväni tytär täytti vuosia viime viikolla ja eilen olimme kakkurääppiäisissä. Halusin tehdä kolme vuotta täyttävälle tytölle jotain itse. Päivänsankari-Nealla on rakas Pupu-niminen pupupehmolelu, jonka olen huomannut välillä olevan ilman vaatetta. Päädyinkin ompelemaan Pupulle pari mekkoa.

 

Olin verrannut aikaisemmalla kyläilykäynnillä salaa Pupua omaan käteeni: kaula kuten ranteeni, vartalo kuten kämmeneni. Niiden perusteella leikkelin mekkoihin käytettävät trikootilkut! Mallipupuna käytin Inkan samanlaista/-tapaista pehmopupua.

 

Kuvissa ihastuttava Nea sekä kahden mekon testailua Pupun yllä. Testailun jälkeen Pupu sai sittenkin ylleen vanhan mekkonsa. Sain siis vilpittömän ja välittömän palautteen...

 

 

 

Ps. Nean yllä oleva aivan ihana mekko on toisen taitava(mma)n ompelijattaren tekemä. Nukella oli samanlainen!

Yötissibaarin sulkeutuminen

Öisin tissibaarin luukut ovat nykyään visusti suljetut. Päivisin baari on avoinna janoiselle kanta-asiakkaalle milloin vain, mutta visiitti tapahtuu yleensä aamusella, ruokailujen jälkeen sekä nukkumaan mennessä. Joinakin öinä kanta-asiakas on koittanut päästä hörpylle, mutta joutunut tyytymään edestakaiseen kanniskeluun hämärässä makuuhuoneessa. Hörpyn vaatiminen tarkoittaa yleensä rääkymistä selkä karrella, rimpuilua sekä kovaäänistä tyytymättömyyttä jokaisesta kanniskeluasennosta.

 

Kyseistä rääkyvää seitsenkiloista banaania kannoin viime yönä ensin viitisen minuuttia kolmen maissa, banaani sammui pian. Hirvittävä jano tuli jälleen neljältä, jolloin rääkyvä banaani huusi tunnin. Kokeilin kaikki mahdolliset vauvankantamisasennot, jotka voi kahdella kädellä ja kävellen tehdä. Jokainen asento oli epämiellyttävä ja jokaisesta hän pyrki päästä rinnalle. Olin virittänyt jopa yötoppini eteen isännän teepaidan, jottei tavoiteltu maidon tuoksu puskisi läpi niin voimakkaasti...

 

Kokeilin tassuttelua, hyssyttelyä, paijailua, soittorasiaa, laulamista, juttelua, hiljaa oloa, kävelyä, hyppelyä, tanssahtelua, paikallaan oloa, sänkyyn laittamista. Ennen kuin olisin heittänyt lapsen pihalle, päätin hakea keskellä yötä kellarista matkarattaat ja hyssyttää vauvan niissä uneen. Ensimmäisellä kerralla hän raivostui yhtä paljon kuin sänkyynsä laskemisesta, mutta toisella kerralla silmät lumpsahtivat kiinni ihanan nopeasti kymmenen minuutin veivaamisen jälkeen!

 

Työnsin rattaat makuuhuoneeseen, hiivin peiton alle kummallisesti väärältä puolelta sänkyä, nukuin poikittain (isännän paitakin roikkui topissani) ja sammuin niille sijoilleni. Heräsin kolmen tunnin päästä kahdeksalta, kun isäntä tuli yövuorosta ja koitti päästä nukkumaan. Ensimmäisenä kurkkasin rattaisiin ja siellä se äidin rakas pikkumussukka nukkua tuhisi kyljellään. Pikkumussukka-Inka heräsi ilmeisesti vanhempiensa kuiskutteluun ja heti silmänsä avattuaan nostin hänet iloisena syliini. Ajatuksena, että syliin (ja tissille) pääsee myös itkemättä...

 

Kuinkahan moni nyt ajattelee, että miksei se antanu sitä tissiä sillo yöllä..? Syiden luettelemiseen meneekin tekstin loppuosa. Taustatiedoksi mainittakoon (jälleen), että Inkan ensimmäiset neljän kuukauden yöunet menivät käsittämättömän ihanasti. Hän nukkui illasta aamuun heräämättä ja siihenhän minä totuin! Viimeisen neljän kuukauden yöt ovatkin olleet katkonaisia, kun tyttö on heräillyt ja helpoimpana keinona olen imettänyt hänet uneen. Keino on ollut toimiva ja kätevä ja vauvalle tarpeellinen. Mutta ei enää lähes yhdeksänkuisena.

 

Suositusten ja minkä lie mukaan vauva ei tarvitse yöimetyksiä enää täytettyään puoli vuotta. Neuvolassakin tästä ollaan keskusteltu ja olen saanut siunauksen niiden lopettamiseen. Pelkäsin muka näännyttäväni jo valmiiksi hoikan lapseni, mutta hoitaja sanoi Inkan varmasti korjaavan ja tasaavan maitotilanteen päivällä.

 

Olen esittänyt urheaa ja jaksavaa, vaikka yöt ovat monesti olleet karmeita. En uskalla käyttää sanaa helvetillinen, koska se on varattu ihan oikeasti karmeille öille (joita meillä ei varmaankaan ole edes ollut). Monta viimeistä viikkoa päätin, että nyt mä lopetan sen yöimetyksen ja opetan lapseni nukkumaan yönsä. Monesti kanniskelin Inkaa öisin jopa toista tuntia, mutta voimien ja hermojen loppuessa kaivoin raivopäissäni tissin esille, siinä on perkele, syö. Jokainen öinen valinta tuntui huonolta. Ärsytti kanniskella huutavaa vauvaa, ärsytti imettää ja kaikista huonoin vaihtoehto: kanniskella huutavaa vauvaa tunti ja luovuttaen imettää sen perään!

 

Omat ajatukset olivat niin hirveitä, pelottavia. Monena yönä itkin omaa huonouttani ja pelkäsin, että joku hullu osa minussa tekisi vielä lapselle jotain! En olisi ikinä arvannut olevani niin heikko. Kaikki ne hullut ajatukset tuntuivat päivisin niin vierailta ja kaukaisilta, koska ei meillä päivisin ole mitään hätää, ei siis minkäänlaista. Vaikka neidin pää kopsahtaa vessanoveen niin oven heiluttelu jatkuu siitä huolimatta hymyssä suin.

 

Eräänä iltana iltaimetyksellä sanoin kyynelten seasta isännälle pelkääväni tulevaa yötä. Takana oli varmaan ollut muutama luovutusyö ja odotin kauhulla ja väsyneenä seuraavaa. Vaikka nukkumaanmeno väsyneenä on ihaninta mitä tiedän, se oli sillä hetkellä myös pelottavaa. Tiesin, että heti kun saan unenpäästä kiinni, joku natiainen herättää. Ja mikä onkaan inhottavampaa kuin herätys, kuljeskelu ja kanniskelu väsyneenä keskellä yötä ja siitä seuraavat repaleiset yöunet.

 

Kaikki kulminoitui viime sunnuntaiaamuun. Olin ilmeisesti nostanut Inkan aamuyöllä viereeni ja imettänyt häntä jälleen. Isäntä nukkui vierashuoneessa (että edes joku nukkuisi hyvin) eli toinen puoli sängystä oli "auki". Heräsin kovaääniseen kolaukseen ja järkyttävään itkuhuutoon. Inka oli pudonnut sängystä! En edes ymmärrä kuinka nopeasti ihminen voi nousta sängystä, mutta olin sekunnin murto-osassa toisella puolella sänkyä nostamassa häntä syliini. Huuto oli sydäntäraastavaa ja pelottavaa, ja ennen kaikkea täysin erilaista kuin öisin. Nenästä tuli rään mukana hieman verta, joten Inka oli saattanut pudota naamalleen. (Ei mitään muistikuvaa miten päin hän lattialla oli nostaessani hänet syliin.)

 

Kello oli lähes kymmenen, joten Inka oli saattanut olla jo jonkin aikaa hereillä ja lopulta lähtenyt tutkailemaan sängynreunoja. Yleensä nousemme seitsemän ja yhdeksän välillä. Pian Inka kuitenkin rauhottui, ilahtui isänsä näkemisestä, söi normaalisti aamupuuroa hyvällä ruokahalulla, leikki ja nukahti päiväunille. Myöhemminkään ei näkynyt oireita esimerkiksi aivotärähdyksestä. Samana sunnuntaina isännän mentyä iltavuoroon menimme minun vanhemmilleni. Inka sai viettää aikaa mummon ja papan kanssa ja minä menin kahden tunnin päiväunille!

 

Illalla keskustelimme isännän kanssa, että yöimetykset loppuvat tähän. Sovimme, että minä saan nukkua vierashuoneessa ja hän ottaa Inkan hyssyttelyn vastuulleen eikä minun tarvitse nousta vaikka mikä huuto olisi. Mikä autuus! Heräsin yöllä Inkan itkuun kerran, mutta käänsin kylkeä ja vedin peiton korville. Kuinka vapauttavalta ja hyvältä se tuntui! Kun tietää, ettei itse tarvitse nousta ja että hyssyttely on toisen vastuulla. Aamulla olin jo aivan toinen ihminen. Sain myös seuraavan yön itselleni ja nukkua posotin kahdeksan tuntia putkeen. Herääminen seitsemältä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa oli aivan mahtavaa!

 

Viimeiset kolme yötä isäntä on ollut yövuoroissa, joten hyssyttelyvastuu on ollut minulla. Yöt ovat menneet ihan hyvin. Ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, että tissibaari on pysynyt kiinni enkä ole oikeastaan edes ajatellut lapsen hiljentämistä imettämällä. Inka on nyt ollut viisi yötä ilman yöimetyksiä. Vauvan on ilmeisen vaikeaa päästää irti saavutetuista eduista, en minäkään päästäisi! Olen oikein toiveikas tulevaisuuden suhteen ja uskon vakaasti, että tässä perheessä nukutaan (taas) kunnolla. Edessä on muutama yö, jolloin pääsen taas nukkumaan ihanaan vierassänkyyn. Toivotaan kaikille pitkiä yöunia!

 

 

 

Inka auttaa isiä pinnasängyn pohjan laskemisessa.

Ps. Tähän loppuun tuskin tarvitsisi kirjoittaa mitään, mutta kirjoitan varmuuden vuoksi. Minulla on maailman ihanin ja rakkain vauva. En ikinä tekisi hänelle mitään pahaa enkä toivo muidenkaan tekevän. Äitiys ja isyys on täynnä haasteita ja tämä nyt vaan on yksi niistä. Lisää tulee, siitä olen varma. Kiitos kaikille läheisille tuesta ja kannustuksesta!