Tämän blogin sadas postaus

Nyt loppui kikkailu kaksisanaisilla otsikoilla! Välillä olen jopa jättänyt kirjoittamatta jostain asiasta, koska en ole osannut tiivistää otsikkoa kahteen sanaan.. Mistä sellainen päähänpisto aikoinaan edes tuli? Keksin jonkun haasteen elämään ollessani viimeisilläni raskaana...?

 

Tämä on tosiaan jo sadas postaus. Kirjoitin ensimmäisen tekstin viime kesänä, heinäkuun puolessa välissä. Laskettuun aikaan oli kaksi viikkoa, mutta tytär syntyikin vasta kuukauden päästä. Vaikea kuvitella, että olen kirjoittanut jo sata tekstiä! Sata on tosi monta! Olen jopa yllättynyt, että kirjoitan vieläkin eikä innostus ole lopahtanut.

 

Luulen, että syy innostukseen on lukijoissa. Vaikka sivun oikeassa reunassa näkyy kahdeksan kirjautunutta lukijaa, tiedän, että heitä on enemmän. Olen kuullut yllättäviltäkin tahoilta, että he lukevat kirjoituksiani ja pitävät niistä. Lukijoina on ystäviä, kavereita, perheenjäseniä, isovanhempia, tuttuja, perhetuttuja, ystävien perheenjäseniä ja toivottavasti myös paljon tuntemattomia! Välillä jopa hämmentää, että joku on kiinnostunut juuri minun asioistani ja tietää mitä minulle kuuluu ilman että olemme nähneet pitkään aikaan.

 

Tämä tuo välillä myös haasteita, koska en tiedä ketkä ystävistäni lukevat blogiani ja ketkä eivät. Vaihtaessamme kuulumisia saatan alkaa selittää jostain asiasta, mutta tuntuu hölmöltä selittää koko asia, jos toinen on jo sen lukenut. Huomaan monesti käyttäväni puheessa jopa samoja ilmaisuja, joita olen juuri kirjoittanut ja tämä jotenkin tuplaa hölmöyden! Keksin jonkun nasevan ilmauksen jollekin asialle ja toistan sitä sekä tekstissä että puheessa... Tuntuisi hölmöltä myös joka kerta kysyä blogini lukemisesta, koska en missään nimessä halua luoda kenellekään ystävälleni siitä paineita! Ei kaikkia todellakaan tarvitse kiinnostaa vauvojen kirjavat trikoovaatteet, iltapalaksi syömäni lettuläjä tai ruikutus kenenkään yöunista.

 

Olen itse todella huono lukemaan blogeja. Niitä on varmasti netti pullollaan, mutta olen muutenkin todella huono/laiska käyttämään nettiä. Luen lähinnä ystävien kirjoituksia ja paria kuuluisampaa (vauva)blogia. Toisaalta en edes haluaisi löytää enempää mielenkiintoisia blogeja, koska pelkään jääväni niiden pauloihin enkä myöskään haluaisi istua koneen ääressä yhtään enempää... Herkkinä hetkinä olen saanut pahoitettua mieleni, koska olen lukenut todella raadollisia kommenttiosioita jonkun blogista. Olen kuvitellut olevani maailman paskin äiti, koska olen rääkännyt tytärtäni kantamalla häntä rintarepussa. Onneksi äitiys-itsetuntoni on noussut kohisten ja nykyään ainoa reaktio kyseisiin kotkotuksiin on korkeintaan syvä huokaus. Silloin tällöin selailen joitain muita blogeja, mutta enimmäkseen keskityn itsekkäästi omiin kirjoituksiini.

 

Bloggaamisesta on tullut yllättävän rakas harrastus. Kirjoittaminen on ollut aina minulle mieluisaa, helppoa ja jotenkin tyydyttävää. Pidän kirjoittamista hyvin terapeuttisena ja henkilökohtaisena. Ihan kaikkea elämästäni en toki tänne voisi kirjoittaa, mutta hyvin herkkiä ja henkilökohtaisia asioita olen täällä kyllä puinut. Pystyn kyllä puimaan niitä myös kasvotusten, mutta kirjoittaessa sanavalintoja pystyy harkita paremmin. Toisaalta äänensävyn, painotuksen ja kiihkon lukeminen rivien välistä on lukijan vastuulla, mutta toki osansa on myös kirjoittajalla...

 

Kirjoitin kerran pitkän tekstin, mutta en koskaan julkaissut sitä. Sen otsikko oli muistaakseni Äitiyden kilpajuoksu. Kirjoitin sen hyvin tuohtuneena, järkyttyneenä ja hämmästyneenä. Teksti käsitteli äitiyden valintoja, joita osa ihmisistä tuntuu pitävän hyvin mustavalkoisina. Teksti taisi saada alkunsa tuosta rintareppuahdistelusta. Kukaan ei siis ole ahdistellut minua henkilökohtaisesti vaan tuntemattomien ihmisten kirjoitukset toisilleen saivat minut ahdistumaan omista valinnoistani. Ystäväni sanoja lainaten: "En ole joko tai -äiti vaan sekä että -äiti".

En julkaissut tekstiä, koska seuraavana päivänä teksti näytti liian henkilökohtaiselta ja jotenkin liian mielipidepitoiselta muutaman kuukauden ikäisen vauvan äidin kirjoittamaksi. Onneksi minulla on tärkeää elävää vertaistukea, eikä minun tarvitse tukeutua anonyymiyden taakse verhoutuneiden ihmisten ajatuksiin. Asiaa on ruodittu niin monilla palstoilla, etten heitä soppaan enää omaa lusikkaani.

En tiedä mihin suuntaan blogini on menossa, mitä siltä odotetaan tai mitä toivotaan jätettäväksi vähemmälle. Aiheet ovat poukkoilleet suolaherkuista trikoolegginseihin ja kaakelimaaleista kakkavaippoihin. Ja mitä todennäköisimmin tulevat jatkossakin poukkoilemaan. Otan mielelläni ideoita ja palautetta vastaan! Te lukijat teette tästä kirjoittelusta nautittavaa ja erityisesti palkitsevaa. Jos ei yksikään lukisi tätä, Pingale voisi olla välillä aika hädässä ajatustensa kanssa. Tai pikemminkin isäntä...